Laura Varjokari tekee vapaaehtoistyötä, koska se on palkitsevaa ja koska hän on itsekin saanut apua elämänsä varrella. Kauko-ukki ja Else-mummi ovat olleet hänelle parhaat elämänmentorit.

Kahdeksanvuotias Laura puristaa kymmenen markan seteliä kädessään. Ihanaa, aivan omaa rahaa! Kotona hän piilottaa setelin visusti kirjekuoressa laatikkoon. Kaikki menee säästöön. Niillä rahoilla hän vuosia myöhemmin kustantaa itselleen kielikurssin Englannissa ja vaihto-oppilasvuoden Amerikassa.

Kun Lauran ukki Kauko Päivinen aikoinaan lupasi tyttärentyttärelleen kymmenen markkaa jokaisesta kympin koenumerosta ja 50 markkaa todistuksen kympeistä, hän ei arvannut, että saisi kaivaa kuvettaan aika tiuhaan. Laura nimittäin alkoi tuoda kymppejä näytille harva se perjantai, kun tuli Noora-siskonsa kanssa viettämään viikonloppua ukin ja Else-mummin luo Helsingin Jakomäkeen.

– Minulle tuli ukin lupauksesta valtava opiskelumotivaatio, koska se oli ainoa tapa saada omaa rahaa. Asuin Kontulassa työttömän yksinhuoltajaäitini ja siskoni kanssa, ja rahaa oli vain välttämättömään. Kaverien synttärijuhlat jätin yleensä väliin, koska lahjaan ei ollut varaa. Kaikista kutsuista en edes kertonut äidille, koska halusin suojella häntä ja itseäni pahalta mieleltä.

Viikonloput isovanhempien luona olivat paitsi mukavia, muutenkin tärkeitä. Heillä oli aikaa ja kiinnostusta auttaa Lauraa koulutehtävissä.

– Olimme evakossa täällä, kun äidille tuli viikonloppuisin kavereita bilettämään. Oli viisasta äidiltä lähettää meidät pois. Mummilla ja ukilla saimme huomiota, lettuja, limuja, jäätelöä ja karkkiakin.

Tavoite korkealla

Laura Varjokari, 29, istuu Helsingin yliopiston kirjastossa tyylikkäässä Hugo Bossin kynähameessa ja näpyttelee läppärillä oikeustieteen graduaan. Sen aihe on yleisen tietosuoja-asetuksen vaikutus profilointiin perustuvaan verkkomarkkinointiin.

On vaikea uskoa, että Laura on lapsuudessaan seissyt leipäjonossa ja kerännyt pulloja.

– Olen ollut pienestä pitäen järjestelmällinen. Jo ala-asteella ymmärsin, että jos haluan saavuttaa jotain elämässäni, opiskelu on ainoa tie menestykseen. Kaikki pitää ansaita omalla työllä. Päätin kymmenenvuotiaana, että minusta tulee juristi, kun olin nähnyt televisiosta lakimaailmaan keskittyneen Ally McBeal -sarjan. Pääsin oikeustieteelliseen neljännellä yrittämällä.

Laura ei koskaan epäillyt, etteikö hänestä voisi tulla juristia Mitä sitten, vaikka kukaan muu perheessä ei ollut käynyt edes lukiota.

Lukuhimo iski

Kun Laura oli 9-vuotias, hänen äitinsä Marja Päivinen keksi, että lahjakkaan tyttären kannattaisi pyrkiä Itäkeskuksen kieliluokalle. Laura pyrki ja pääsi.

Laura ja Noora viettivät välillä aikaa myös äidin siskon Leean luona viikonloppuisin.

– Minun ja Nooran mielestä oli ihan parasta, kun Leea luki meille kirjaa. Leea pakotti minut viidennellä luokalla kirjastoon ja sanoi, että nyt sinun täytyy alkaa lukea, jotta ainekirjoituksesi paranee. Hän valitsi minulle Ilmarin ihmelääke -kirjan ja tarkisti, että olin lukenut sen. Innostuin valtavasti, ja siitä pitäen hain kirjastosta aina sen 28 kirjaa, minkä sai kerralla lainata.

Laura oli ala-asteella itsekin huomannut, että hänen sanavarastonsa ei ollut yhtä hyvä kuin monilla muilla. Esimerkiksi sanoja ’traditio’ ja ’vitsaus’ hän ei ymmärtänyt, mutta ei kehdannut kysyä muilta.

Lukeminen kannatti. Lauran peruskoulun keskiarvo oli niin hyvä, että hän pääsi arvostettuun Ressun lukioon. Marja-äiti oli kuullut Pelastakaa Lapset ry:n antamasta kirjatuesta, ja Laura sai kaikki lukion oppikirjat järjestön avulla. Muuten lukio-opiskelu olisi ollut mahdotonta.

– En koskaan kertonut opiskelutovereilleni kirja­tuestani. Jotkut heistä saivat vanhemmiltaan syntymäpäivälahjaksi bemarin.

Aina ahkerana

Laura pääsi 15-vuotiaana laillisesti töihin puutarhalle. Töitä hän oli toki paiskinut aiemminkin.

– Siivosin Kontulassa naapurien koteja ja ulkoilutin koiria. Perjantaisin ja lauantaisin olin suosittu lapsenvahti. Sain kello 16–03-rupeamasta 20 euroa.

Laura muistelee tehneensä 21-vuotiaana puolen vuoden ajan 80 tunnin työviikkoa. Päivällä hän oli erityisluokan opettajana ja illat tennishallin respassa. Viikonloppuisin hän blokkasi laseja ravintolassa. Samaan aikaan hän luki oikeustieteellisen pääsykokeisiin.

Tuohon vaiheeseen mahtui myös puolen vuoden periodi äidin työkaverina. Marja toimi koulunkäynti-avustajana juuri Lauran erityisluokalla. Yhteistyö sujui hyvin: Marja piti kurin ja Laura opetti. Nyt Marja on sairauslomalla, mutta toivoo pääsevänsä syksyllä takaisin töihin.

Lauran tavoitteena oli säästää rahaa asuntoon.

– Avasin 18-vuotiaana asuntosäästötilin, enkä ole ottanut euroakaan opintolainaa. Olen tosi säästäväinen, enkä koskaan osta esimerkiksi pesuaineita muuten kuin Tokmannin tarjouksesta. Mutta toisaalta minulla on myös laadukas tonnin takki.

Ikkunat puhtaiksi

Laura kuljettaa ämpäriä, moppia ja pesuaineita Vantaan Hakunilaan menevässä bussissa kätevästi kuin käsilaukkua. Hän on menossa ystävänsä Saara Loisteen kanssa siivoamaan heille ennalta tuntemattoman vanhuksen Pirkko Kyngäksen kotia. Ilmaiseksi.

Nuoret naiset ryhtyvät rivakasti pesemään ikkunoita ja silittämään verhoja. Yleensä Pirkon Oulussa asuvat siskot tekevät nämä työt kerran vuodessa. Ikkunat pestyään Laura ja Saara vievät matot ulos ja imuroivat.

Pirkko asuu kaupungin vuokrayksiössä ja elää pienellä työkyvyttömyyseläkkeellä. Hän liikkuu synnynnäisen jalkasairauden takia huonosti kepin kanssa ja odottelee pääsyä selkäleikkaukseen.

– En ollut uskoa todeksi, että nämä ihanat nuoret naiset tulevat ilmaiseksi auttamaan! Siskoni kuuli radio-ohjelman, jossa Lauraa haastateltiin tästä siivousprojektista. Hän etsi Lauran yhteystiedot ja minä soitin oikopäätä, Pirkko kertoo.

Laura kertoo silittämisen lomassa lukeneensa viime kesänä iltapäivälehdestä, että monet vanhukset elävät todella likaisissa kodeissa.

– Päätin siltä istumalta ottaa yhteyttä kaupungin kotihoitoon ja tarjoutua tekemään kunnon perussiivouksia, jotta kotihoidon olisi helpompi ylläpitää siisteyttä. En kuitenkaan saanut heiltä apua tarvitsevien vanhusten yhteystietoja. He vetosivat tietosuojaan. Sekään ei onnistunut, että vanhuksille olisi jätetty minun yhteystietoni.

Koska Laura on määrätietoinen ja periksiantamaton, hän ei tähän tyytynyt. Hän otti yhteyttä Diakonissalaitoksen Seniori-Vamokseseen, joka on etsivän vanhustyön kehittämishanke. Siinä etsitään ja tuetaan vanhuksia, jotka ovat jääneet palveluiden ulkopuolelle tai muuten syrjään. Laura sai sieltä kymmenen vanhuksen yhteystiedot. Myös Helsinki Missio lupasi etsiä autettavia.

– Yhden pyörätuolissa istuvan huonokuntoisen rouvan kotona ei ollut imuroitu seitsemään vuoteen. Tuhkakuppeja oli tyhjennetty lattialle. Oli tosi karua. Siivosimme siellä 12 tuntia.

Pirkko kertoo, että jotkut hänen tutuistaan varoittelivat ottamasta vieraita tyttöjä siivoamaan.

– Näin pitkälle on ihmisten epäluuloisuus mennyt. Aina ajatellaan sitä pahinta, että vanhuksia haluttaisiin ryöstää. Eikä minulla edes ole mitään arvokasta, hän nauraa.

Innostukaa vapaaehtoistyöstä!

Laura toteaa, että oikeasti avuntarpeessa olevia on yhteiskunnassamme vaikea löytää muuten kuin sosiaalisen median tai järjestöjen kautta.

– Voisin auttaa vielä muitakin vanhuksia, ja yhteystietoni löytyvät helposti. Ilmaista siivouspalvelua en tarjoa, vaan haluan auttaa oikeasti huono-osaisia, pienellä eläkkeellä vuokra-asunnossa kitkuttavia vanhoja ihmisiä.

Laura uskoo, että kaikkien toisia auttavien ihmisten motiivina on antamisen ilo – ei kukaan ryhdy siihen minkään muun syyn takia. Monet auttajat ovat tehokkaita toiminnan naisia tai miehiä. He eivät jahkaa vaan ryhtyvät toimeen.

– Kun suhteellisen vähällä vaivalla voi tuottaa jollekin iloa ja apua, niin miksi sitä ei tekisi. Myönnän, että minua usein ärsyttää se, että ihmiset itsekkäästi tuijottavat omaan napaansa. Väitän, että jokaisella, myös suuren yhtiön toimitusjohtajalla, on ylimääräistä aikaa tunti viikossa. Lähettelen kyllä kavereillekin välillä nettilinkkejä heille sopivista vapaaehtoishommista.

Pakettiautollinen kenkiä

Perjantai-iltana Laura petaa sänkyjä ja kattaa iltapalaa seurakunnan asunnottomille järjestämässä yhteismajoituksessa. Likaisen ihmisen haju leijuu tilassa. Laura juttelee pitkään muutaman miehen kanssa.

Myöhemmin hän kertoo, että nämä katujen miehet olivat tosi otettuja siitä, että ”normaali” ihminen viitsi kysellä heidän kuulumisiaan. Se on heille iso juttu, kun yleensä syljetään päin kadulla.

– Puliukkojahan heistä monet ovat, mitä sitä sanaa välttelemään. Mutta monet ovat mielenkiintoisia ihmisiä, ja halusin auttaa heitä hankkimalla heille vaatteita ja kenkiä Facebookin ryhmien kautta. Konkreettinen tavarapyyntö saa aina ihmiset toimimaan. Rahaa, aikaa ja kohtaamisia annetaan huomattavasti nuukemmin.

Laura on kerännyt vaatteita aikaisemminkin, silloin kun hänen Leea-tätinsä oli töissä asunnottomien päiväkahvilassa. Täti kertoi, että monet kahvilan asiakkaat eivät koskaan ottaneet kenkiä jalastaan, ettei niitä varastettaisi.

– Sukista ja miesten kalsareista on päiväkahviloissa suurin pula. Lahjoittajat nolostelevat turhaan vanhojen puhtaiden alusvaatteiden lahjoittamista. Näin kun mies veti naisten kalsarit jalkaansa ja totesi , että hyvät ovat. Eriparisukatkin ovat ok.

Heikki ei kuulunut joukkoon

Aina auttaminen ei onnistu.

Kerran Laura huomasi asunnottomien joukossa viisikymppisen Heikin (nimi muutettu), joka poikkesi joukosta. Hän oli siisti ja elänyt vuosia ilman päihteitä. Laura pani kaiken tarmonsa Heikin nostamiseen takaisin normaaliin elämään. Hän juoksi tämän kanssa Kelat, lääkärit ja viranomaiset. Jopa asunto ja työpaikka olivat järjestymässä entisen työnantajan avulla.

– Tapasimme usein ja yritin nostaa hänen itsetuntoaan. Kaikki näytti hyvältä. Sitten Heikki ei enää vastannut viesteihini eikä puheluihini. Poliisi ei etsi asunnottomia eikä sairaaloista anneta tietoa kuin omaisille.

Laura oli huolissaan ja pettynytkin. Sanoiko hän jotain väärin Heikille? Suuttuiko tämä jostain?

– En usko, että hän on repsahtanut päihteisiin, sillä hän oli ollut niin monta vuotta kuivilla. Ehkä hän kuitenkin haluaa jatkaa vanhaa elämäntapaansa eikä kehtaa sanoa sitä minulle. Tapaan keskustassa silloin tällöin näitä tuttuja asunnottomia ja pysähdyn juttelemaan. Heikkiä en ole nähnyt, mutta aion mennä juttusille, jos näen hänet.

Unelmana lapset

Viime kesänä Laura meni naimisiin Tuomas Tossavaisen kanssa, jonka hän tapasi kesätyöpaikallaan Sortti-asemalla kahdeksan vuotta sitten. Tuomas on siellä edelleen huoltomiehenä.

– Tuomas on fiksu, hauska ja komea. Nauramme paljon, ja hän laittaa minulle joka päivä ihanaa ruokaa. Harva mies sopeutuisi kiireiseen elämänrytmiini, mutta Tuomas ei ole kertaakaan valittanut, etten huomioisi häntä tarpeeksi. Hän pelaa sählyä, tapaa kavereita ja tykkää katsoa kotona telkkaria. Äijämeininkiä.

– Eräs yliopistosnobi ihmetteli kerran, kuinka voin olla sellaisen ihmisen kanssa, jolla ei ole korkeakoulututkintoa. En minä tutkintotodistuksen kanssa seurustele! Tuomas on huomattavasti fiksumpi kuin moni yliopistolla tapaamistani ihmisistä. Häntä ei vain ole opiskelu kiinnostanut.

Laura haluaa sekä uran että pari lasta. Koska hän ja Tuomas eivät halua ulkoistaa lastenhoitoa, jommankumman täytyy olla silloin kotona.

– Laura on valtavan ahkera ja aikaansaava, minä sen sijaan elän päivän kerrallaan. Voisin hyvin hoitaa skidiä kotona. Teen töitä vain rahan takia, vaikka työni on mukavan stressitöntä ja viihdyn siellä hyvin. Ulkomaillekin voisin muuttaa Lauran takia. Pääseehän sieltä pois, jos ei tykkää olla, Tuomas sanoo.

Laura oli vastikään Berliinissä äidin ja mummin kanssa. Se oli hänen joululahjansa heille. Ukki ei niin matkoista välitä, hän käy mieluummin kalassa. Budapestiin hän kerran lähti Lauran ja mummin kanssa.

– Soitan edelleenkin ukille, kun saan tentistä täyden vitosen. Enää en vonkaa kymppiä, mutta ukin kehut tuntuvat aina yhtä lämmittäviltä. En tiedä, missä olisin nyt ilman ukin ja mummin apua ja tukea.

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 4/2017.

 

Laura Varjokari

Syntynyt: 1987 Helsingissä, jossa myös asuu.

Työ: Valmistuu pian oikeustieteen maisteriksi Helsingin yliopistosta. Tavoitteena riitajuristin työ isossa asianajotoimistossa.

Perhe: Aviomies Tuomas Tossavainen.

Harrastukset: 1–30 tuntia viikossa vapaaehtoistyötä.

Sanna Halinen, 32, erosi Jehovan todistajista 15-vuotiaana vaikka tiesi, että jäisi ilman perheensä tukea. Uusi, itsenäinen elämä tuntui pitkään ihmeelliseltä. 

"Olin viisivuotias, kun aloin saarnata ovelta ovelle vanhempieni kanssa. Moni oli meille tyly. Vanhemmat selittivät, että ne ihmiset olivat pahoja. Se sai minut pelkäämään entistä enemmän.

Koulussa en saanut osallistua uskonnontunneille, syödä verilettuja tai tehdä isänpäivälahjoja. Kerran sain luokkakaverilta syntymäpäiväkutsun. Kun vein sen kotiin, äiti repi kutsun ja heitti roskiin.

Olen pienestä asti tiennyt tykkääväni myös tytöistä. Ajattelin olevani demonien riivaama ja tunsin syyllisyyttä, kun ihastuin naapuruston tyttöön.

Sain vanhemmiltani huomiota vain, kun puuhasin seurakunnassa. En ollut tarpeeksi innokas, joten jäin usein huomiotta.

Uusi ihmeellinen elämä

Teininä aloin miettiä eroa yhteisöstä. Arkena kiersin saarnaamassa ystäväni kanssa, viikonloppuisin ryyppäsimme ja tapasimme poikia. Kaksoiselämä oli ahdistavaa.

Tiesin, että vanhempani hylkäisivät minut. Oli silti helpotus, kun 16-vuotiaana kerroin heille kaiken. Enää ei tarvinnut valehdella eikä hymyillä, kun oikeasti teki mieli huutaa.

"Kun eron jälkeen kysyin veljeltäni, eikö hän voi enää pitää minuun yhteyttä, hän vastasi Raamatun jakeella."

Muutin pois kotoa. Sen jälkeen äitini soitti kerran parissa kuussa. Usein hän itki ja pyysi minua palaamaan. Joskus hän oli hiljaa eikä sanonut sanaakaan. Kai hän vain varmisti, että olin hengissä. Isä ei soitellut.

Uusi, itsenäinen elämä oli ihmeellistä. Kun täytin 17, minulle laulettiin onnittelulaulu ja sain silloiselta poikaystävältä elämäni ensimmäisen synttärilahjan, pienen hiiripehmolelun.

Perheen kaipuu

Olen yrittänyt antaa anteeksi, mutta äiti on tehnyt siitä mahdotonta. Hän on selvittänyt asuinpaikkojani ja kertonut seurakunnille osoitteeni. Jokaisessa kodissani on käynyt Jehovan todistaja ovella. Ehkä äiti ajatteli, että he saisivat minut palaamaan takaisin. 

Veljistäni kaksi jätti uskon minun jälkeeni. Emme juuri pidä yhteyttä. Toinen ei pidä siitä, että olen puhunut kokemuksistani julkisuudessa, toinen keskittyy pitämään oman elämänsä kasassa.

Nuorin veljeni on yhä uskossa. Olimme pienenä läheisiä. Kun pari vuotta eron jälkeen kysyin, eikö hän tosiaan voi enää pitää minuun yhteyttä, hän vastasi Raamatun jakeella. Emme ole puhuneet 16 vuoteen.

Joskus tuntuu haikealta katsoa muiden perheitä. En kaipaa äitiä ja isää, mutta kaipaan sitä, että on perhe, joka on kiinnostunut kuulumisistani.

Yksi veljistäni teki itsemurhan vuonna 2013. Sen jälkeen isä alkoi soittaa kerran vuodessa. Ne ovat pinnallisia puheluita. Isä ei kuitenkaan ole koskaan painostanut minua palaamaan. Jos hänen omatuntonsa kolkuttaa ja hän haluaa pitää yhteyttä, en halua aiheuttaa mielipahaa kieltäytymällä.

Nykyään olen ateisti."

Sannan vinkit uskonyhteisöstä eroamista pohtivalle

  1. Mieti, mikä elämäntilanteesi on. Onko sinulla rahkeita lähteä? Se voi vaatia isoja uhrauksia. Jos tuntuu, että on pakko etkä voi enää elää yhteisössä, ota rohkeasti yhteyttä yhteisön ulkopuolisiin tahoihin.
  2. Etsi apua. Jehovan todistajien keskuudessa demonisoidaan entiset, samaan uskontokuntaan kuuluneet ihmiset. Jos et uskalla ottaa heihin yhteyttä, lähesty Uskontojen uhrien tuki ry:tä. Se on vaikeaa, mutta mikä vain yhteys yhteisön ulkopuoliseen maailmaan auttaa. Etsi kiintopiste, henkilö, jonka kanssa voit keskustella. Älä jää yksin.
  3. Harrasta. Minulle on ollut hirveästi apua myös siitä, että olen harrastanut paljon. Kokeile rohkeasti uutta, tutustu ihmisiin ja täytä elämä asioilla, joista pidät. Kun uskonto jää elämästä pois, arjesta tulee tyhjää. Silloin tuntuu helposti, että luppoaikaan hukkuu. Etsi siis tekemistä itsellesi. Harrastusten kautta saat myös kavereita.”

Artikkeli on julkaistu myös ET-lehden numerossa 13/2017.

Tangokuningas, runoilija, perheenisä, sanoittaja. Kyösti Mäkimattila on nelikymppisenä pääsemässä vauhtiin. Omassa elämässään hän tekee mitä haluaa, mutta tanssilavan edessä sitä mitä odotetaan. Se pitää nöyränä.

Sininen pikkutakki halkoo ilmaa, kun Kyösti Mäkimattila etsii oikeaa kesätunnelmaa. Hän käärii hohtavanvalkoisen kauluspaitansa hihat ylemmäksi ja hymyilee taivaalle. Naps. Valokuvaajan kamera tallentaa hennon hymyn juuri oikealla hetkellä. Sellaisella, jolla pilvet eivät lennätä tangomiehen kasvoille räntää.

– Monessa asiassa on kyse sopeutumisesta, ainakin tanssilavamuusikon elämässä, Mäkimattila toteaa vakavana ja kääntää toisen posken kameralle. Puhe katoaa tuuleen, vain sana rakkaus erottuu matalasta äänimatosta.

Rakkaus. Aiheeseenhan päästiin nopeammin kuin tangokappaleessa! Kylmä tuuli ujeltaa korvissa, mutta ihan selvästi Mäkimattila puhui jotain rakkaudesta. Pyynnöstä mies toistaa asiansa.

– Tässä ammatissa pitää rakastaa ennen kaikkea autoaan, Suomea ja sen kummallisia kolkkia, tanssilavoja ja öitä. Jos ei rakasta, on opeteltava sopeutumaan.

Sopeutuminen on kaiken perusta, Mäkimattila sanoo napittaessaan takkia takaisin ylleen.

– Se on esimerkiksi sitä, että muistaa kesälläkin pitää kalsareita housujen alla.

Olennaisen äärellä

Vaikka mies puhuu kalsareistaan, tunnelmassa on jotakin erityistä, hetkellinen romantiikan jälkihehku. Kenties se on huoliteltu asu, jonka viimeistelee sininen rusetti.

Tai ehkä sittenkin puhetyyli. Mäkimattila puhuu välillä niin tarkasti, että hänet voisi helposti kuvitella 50-luvun elokuvan kesäyökohtaukseen ylioppilaslakki päässään.

Niin, ne yöt. Ne ovat Mäkimattilan työaikaa.

– Aika harvassa muussa ammatissa voi aamulla herätessä todeta itselleen, että työpäivä alkaa vasta 16 tunnin kuluttua, mutta niin tänäänkin käy. Vein ensimmäisen lapsen kahdeksaksi päiväkotiin, ja keikka laivalla alkaa kello 24.

Se on miehen mielestä juuri sitä sopeutumista, jota hän arvostaa. Nykyisessä itsensä toteuttamista ihannoivassa maailmassa Mäkimattila on yhä enemmän viehtynyt sellaisiin vähemmän muodikkaisiin käsitteisiin kuin sopeutuminen ja velvollisuudentunto.

– Aina silloin tällöin astun yleisön eteen, jolle tuntuu olevan se ja sama, kuka lavalla laulaa, kunhan saavat tanssia. Silloin on keskityttävä siihen mikä on olennaista eli musiikkiin, puhuttava mahdollisimman vähän ja tarjottava tanssijoille erilaisia rytmejä. Se opettaa nöyryyttä.

Lue myös: Kyösti Mäkimattila: "Lavatanssi tuo lohtua suomalaisten arkeen"

Taivas ei aukene valvomalla

Tähän on pysähdyttävä, ettei Mäkimattilasta piirry ihan väärää kuvaa. Hän ei ole työhönsä tympääntynyt, päinvastoin. Mies rakastaa työtään, tanssilavoja ja musiikkia. Ja yleisö häntä. Neljä vuotta sitten tangokuninkaaksi kruunatulla Mäkimattilalla ja Varjokuva-yhtyeellä riittää kysyntää. Siitä kertoo jo miehen nopeasti laskema keikkamäärä: viimeisten kolmen vuoden aikana hän on noussut lavalle 700 kertaa.

Tällaista tahtia kutsutaan menestykseksi. Mäkimattila on saanut tehdä töitä niin paljon kuin haluaa. Joskus miestä melkein pelottaa, miten paljon yleisö hänestä pitää.

– Kaikki on suhteellista, isäni toisteli, kun olin lapsi. Ja totta se onkin. Jos pääsisi tuonne avaruuteen tarkastelemaan tätä palloamme, niin kyllä tämä oma elinpiiri näyttäisi aika vaatimattomalta.

"Raskaimpia ovat keikkajaksot lähellä kotia."

Mäkimattilan ei tarvitse lähteä lavalta avaruuteen etsimään suhteellisuudentajuaan, riittää kun avaa kotioven. Turussa sen takaa löytyvät vaimo ja kolme tytärtä.

– Kaikkein raskaimpia ovat jaksot, jolloin keikat ovat niin lähellä kotia, että kannattaa ajaa kotiin yöksi. Silloin arki lyö vähän liian rajusti kasvoille. Kun olen pitkän viikonlopun poissa, voin elää koko reissun siinä tilassa ja saada vähän nukutuksikin.

"En osaisi olla vain muusikko", Kyösti Mäkimattila sanoo.
"En osaisi olla vain muusikko", Kyösti Mäkimattila sanoo.

Monen konstin mies

Kun Kyösti Mäkimattila poseeraa Turun kaduilla, voi lähes kuulla ohikulkijoiden niskojen naksumisen. Mies tunnetaan kaupungissa, ainakin näin lava-asussaan, mirri kaulassa.

Ihmisten katseet eivät saa miestä hämmentymään, vaikka hän toisinaan kertookin kummastelevansa ihailijoidensa tekemisiä. Lahjat, viestit ja huomionosoitukset ovat miehen mielestä paitsi liikuttavia, myös vähän surettavia.

– Monelle yksi kaunis sana, pieni huomionosoitus tai katsekontakti lavalta voivat olla mullistava kokemus. Joskus tuntuu, että täällä on ihan liian paljon yksinäisiä ihmisiä, Mäkimattila toteaa.

Silti tangolaulajakaan ei ole aina töissä. Vapaalla Mäkimattila riisuu artistiuden nopeasti.

– Vähän aikaa sitten olin kutsuilla, joilla joku pyysi, että etkös Kössi voisi laulaa jotain. Siihen osaan nykyään tokaista, että harmi kun tulin juuri tänään jättäneeksi sen laulajan kotiin.

"Olen nyt 40, mutta minulla on tunne, että vasta lämmittelen."

Mäkimattila on tehnyt musiikkia 14-vuotiaasta saakka. Silti hän on ehtinyt elättää itseään monilla muillakin töillä: opetusavustajana, opettajana, kuntoutuskeskuksen laulavana talonmiehenä, ukkokodin ohjaajana, apteekkiapulaisena, vangivartijana. Väliin mahtuu myös kirjallisuustieteen opintoja Turun yliopistossa.

– Edelleenkään en määrittele itseäni vain muusikoksi. Teen kaikenlaista. Piirrän, kirjoitan, soitan, laulan. Olen nyt 40, mutta minulla on tunne, että vasta lämmittelen.

Mäkimattilan elämässä ristiriita on tärkeä teema. Hän haluaa vaalia sitä.

– Meillä on täällä kummallinen yhden konstin timpurien kulttuuri, jossa suutarin pitäisi pysyä lestissään. En suostu, teen mitä haluan ja mihin pystyn.

Yllätysten ystävä

Ristiriita kuvaa myös Mäkimattilaa itseään. Tuntuu kuin hän rimpuilisi jatkuvasti sitä kuvaa vastaan, joka hänestä muodostuu.

Otetaan esimerkki. Kuvauksen jälkeen Mäkimattila istuu jäyhänoloisena kahvilan pöydässä vastailemassa kysymyksiin, mutta harkitsee jokaisen vastauksensa nöyrästi pohdiskellen. Seuraavana hetkenä hän livauttaa suustaan puujalkavitsin, joka lyö keskustelukumppanin ällikällä. Naama pysyy koko ajan peruslukemilla. Mäkimattila tunnustaa, että ei oikein edes osaa nauraa. Isän opit räkänokasta tyhjännaurajasta iskostuivat niin tiukasti kasvavaan selkärankaan.

Nauruasia keskeytyy, kun viereisessä pöydässä istuvat naiset käyvät kertomassa, että heidän pöytävarauksensa ulottuu myös meidän pöytäämme, mutta että kiirettä ei vielä ole, sillä varauksen alkuun on vielä reilun toistakymmentä minuuttia aikaa. Mäkimattila hymyilee naisille valloittavasti, mutta livauttaa näiden poistuttua hampaidensa välistä, että nämä rouvat taitavat olla sen ikäisiä, jotka tulevat etuajassa kaikkialle.

– Olen keikoilla huomannut saman ilmiön. Mitä korkeampi ikä, sen aiemmin he tulevat paikalle. Pelkäävätkö kuolevansa ennen kuin musiikki alkaa, en tiedä. Ehkä he tulevat varuiksi aistimaan tunnelmaa, Mäkimattila toteaa.

Mäkimattila on kyllästynyt Suomen ainaiseen kylmyyteen. "Haaveilen asuvani joskus pidempiä aikoja jossain lämpimässä."
Mäkimattila on kyllästynyt Suomen ainaiseen kylmyyteen. "Haaveilen asuvani joskus pidempiä aikoja jossain lämpimässä."

"Olen äärimmäisen poliittinen henkilö. Sitä ei kuitenkaan voi tuoda esiin tässä ammatissa."

Kun siirrymme pois pöydästä, Mäkimattila lurauttaa naisille kiitokseksi pienen laulun. Tänään hän ei selvästikään ole jättänyt laulajaa kotiin. Jonkinlainen ristiriita tämäkin.

– Elämäni suurin ristiriita on se, että olen äärimmäisen poliittinen henkilö. Sitä ei kuitenkaan voi tuoda esiin tässä ammatissa. Iskelmälaulajan ei kannata, ettei yleisö häviä. Siksi pidän suuni kiinni.

Tässä on Mäkimattilan mielestä suuri ero rokkareiden ja iskelmälaulajien välillä. Rokkareilta suorastaan janotaan kannanottoja, mutta tangolaulajan ainoa tunnustuksellinen väri on rakkauden punainen.

– Olen ajatellut, että toimin niin kuin puutarhurivanhempani, jotka tekivät kukkavihot samalla pieteetillä jokaiselle puoluekirjasta riippumatta. Minäkin laulan jokaiselle, joka laskun maksaa. Sillä tavalla tämä on konservatiivinen kulttuuri. Teen sitä, mitä minulta odotetaan, se on tämän työn haaste ja ristiriita.

Voi olla, että vielä jonakin päivänä Mäkimattila lähtee politiikkaan, "nousee matkustajan paikalta soutajaksi", niin kuin hän itse yhteiskunnallisuutta kuvaa. Päivää hän ei vielä lupaa.

Sanoja viinan korvikkeeksi

Monia tuntuu korpeavan Mäkimattilan niittämä menestys runoilijana. Haastattelupäivän aamuna Mäkimattila on lukenut blogikirjoituksen, jossa kritisoidaan hänen kustantajaansa Otavaa siitä, että se julkaisee tangolaulajan runoja.

– Yritin, mutta minun oli hyvin vaikea eläytyä kirjoittajan asemaan. Jos musiikkipiireihin tulisi runoilija, olisi vaikea kuvitella samankaltaista vastaanottoa. Tai että muusikkopiirit rupeaisivat kritisoimaan levy-yhtiöitä, että miten te tällaista paskaa julkaisette.

Kyösti Mäkimattila on julkaissut kolme runokokoelmaa muutaman vuoden sisällä, mutta kirjailijuudesta hän on haaveillut koko ikänsä. Hän kertoo eläneensä sanoista jo lapsuuden Yläneellä. Lukeminen, sutkauttelu ja sanojen kanssa pelaaminen olivat koko perheen harrastus.

– Muistan ihan yksittäisen hetken, jona sanat kolahtivat. Olin yksin aamupalalla. Huomasin teepussin lapussa tekstin. Luin: "Mikään ei ole niin tärkeää kuin puutarhanhoito, eikä sekään ole kovin tärkeää". Ajattelin silloin, että mieletöntä, vanhempani tekevät pää märkinä töitä puutarhassa, mutta se ei olekaan välttämättä kovin tärkeää. Maailmani kirkastui hetkessä, kun löytyi kiinnostava ristiriita.

Mäkimattila kirjoittaa runonsa käsin, usein keikkaillan päätteeksi.
Mäkimattila kirjoittaa runonsa käsin, usein keikkaillan päätteeksi.

Mäkimattila ei muista aikaa, jolloin hän ei olisi kirjoittanut. Runojen lisäksi mies tekee sanoituksia itselleen ja muille.

Runot syntyvät usein yöllä keikkojen jälkeen, kun uni ei tule. Mäkimattila ottaa silloin kynän käteensä ja antaa sanojen virrata.

Kirjoittamisella oli tärkeä rooli myös kuusi vuotta sitten tapahtuneessa raitistumisessa.

– Kun olen kaksi tuntia keikan jälkeen kirjoittanut nimmareita ja jutellut mukavia, minun tekee edelleen mieli viinaa. Silloin kirjoittaminen auttaa. Varjot hälvenevät. Sillä niinhän se on, että mitä kirkkaammassa valossa tässä paistattelee, sitä syvempiä ovat myös varjot.

Mäkimattila kertoo olevansa masennusherkkää laatua. Etenkin talvisin apeus tahtoo vallata mielen. Silloin kirjoittaminen, työ, perhe ja arki pitävät synkistelyn siedettävänä.

– Velvollisuudentunto määrittelee elämääni, mutta myös suojelee minua. Teen sen, mitä minulta odotetaan. Keikalla haluan täyttää odotukset, ihmisenä pitää lupaukseni. Se estää ajautumasta varjoihin.

Velvollisuudet odottavat täyttäjäänsä taas illalla. Muutama kuulosteleva tahti alkuun, kunnes musiikki hiljalleen valaisee koko salin, laulajansakin.

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 13/2017.

Syntynyt: Yläneellä 1976.

Työ: Varjokuva-yhtyeen laulaja, runoilija ja sanoittaja. Valittiin Tangokuninkaalliseksi 2013. Kolmas runokokoelma, Yösydänhetkiä (Otava), ilmestyi keväällä.

Perhe: Vaimo ja kolme lasta.

Harrastukset: Kirjoittaminen ja lukeminen. Haaveissa tanssilavakulttuuriin sijoittuva romaani.