Laura Varjokari tekee vapaaehtoistyötä, koska se on palkitsevaa ja koska hän on itsekin saanut apua elämänsä varrella. Kauko-ukki ja Else-mummi ovat olleet hänelle parhaat elämänmentorit.

Kahdeksanvuotias Laura puristaa kymmenen markan seteliä kädessään. Ihanaa, aivan omaa rahaa! Kotona hän piilottaa setelin visusti kirjekuoressa laatikkoon. Kaikki menee säästöön. Niillä rahoilla hän vuosia myöhemmin kustantaa itselleen kielikurssin Englannissa ja vaihto-oppilasvuoden Amerikassa.

Kun Lauran ukki Kauko Päivinen aikoinaan lupasi tyttärentyttärelleen kymmenen markkaa jokaisesta kympin koenumerosta ja 50 markkaa todistuksen kympeistä, hän ei arvannut, että saisi kaivaa kuvettaan aika tiuhaan. Laura nimittäin alkoi tuoda kymppejä näytille harva se perjantai, kun tuli Noora-siskonsa kanssa viettämään viikonloppua ukin ja Else-mummin luo Helsingin Jakomäkeen.

– Minulle tuli ukin lupauksesta valtava opiskelumotivaatio, koska se oli ainoa tapa saada omaa rahaa. Asuin Kontulassa työttömän yksinhuoltajaäitini ja siskoni kanssa, ja rahaa oli vain välttämättömään. Kaverien synttärijuhlat jätin yleensä väliin, koska lahjaan ei ollut varaa. Kaikista kutsuista en edes kertonut äidille, koska halusin suojella häntä ja itseäni pahalta mieleltä.

Viikonloput isovanhempien luona olivat paitsi mukavia, muutenkin tärkeitä. Heillä oli aikaa ja kiinnostusta auttaa Lauraa koulutehtävissä.

– Olimme evakossa täällä, kun äidille tuli viikonloppuisin kavereita bilettämään. Oli viisasta äidiltä lähettää meidät pois. Mummilla ja ukilla saimme huomiota, lettuja, limuja, jäätelöä ja karkkiakin.

Tavoite korkealla

Laura Varjokari, 29, istuu Helsingin yliopiston kirjastossa tyylikkäässä Hugo Bossin kynähameessa ja näpyttelee läppärillä oikeustieteen graduaan. Sen aihe on yleisen tietosuoja-asetuksen vaikutus profilointiin perustuvaan verkkomarkkinointiin.

On vaikea uskoa, että Laura on lapsuudessaan seissyt leipäjonossa ja kerännyt pulloja.

– Olen ollut pienestä pitäen järjestelmällinen. Jo ala-asteella ymmärsin, että jos haluan saavuttaa jotain elämässäni, opiskelu on ainoa tie menestykseen. Kaikki pitää ansaita omalla työllä. Päätin kymmenenvuotiaana, että minusta tulee juristi, kun olin nähnyt televisiosta lakimaailmaan keskittyneen Ally McBeal -sarjan. Pääsin oikeustieteelliseen neljännellä yrittämällä.

Laura ei koskaan epäillyt, etteikö hänestä voisi tulla juristia Mitä sitten, vaikka kukaan muu perheessä ei ollut käynyt edes lukiota.

Lukuhimo iski

Kun Laura oli 9-vuotias, hänen äitinsä Marja Päivinen keksi, että lahjakkaan tyttären kannattaisi pyrkiä Itäkeskuksen kieliluokalle. Laura pyrki ja pääsi.

Laura ja Noora viettivät välillä aikaa myös äidin siskon Leean luona viikonloppuisin.

– Minun ja Nooran mielestä oli ihan parasta, kun Leea luki meille kirjaa. Leea pakotti minut viidennellä luokalla kirjastoon ja sanoi, että nyt sinun täytyy alkaa lukea, jotta ainekirjoituksesi paranee. Hän valitsi minulle Ilmarin ihmelääke -kirjan ja tarkisti, että olin lukenut sen. Innostuin valtavasti, ja siitä pitäen hain kirjastosta aina sen 28 kirjaa, minkä sai kerralla lainata.

Laura oli ala-asteella itsekin huomannut, että hänen sanavarastonsa ei ollut yhtä hyvä kuin monilla muilla. Esimerkiksi sanoja ’traditio’ ja ’vitsaus’ hän ei ymmärtänyt, mutta ei kehdannut kysyä muilta.

Lukeminen kannatti. Lauran peruskoulun keskiarvo oli niin hyvä, että hän pääsi arvostettuun Ressun lukioon. Marja-äiti oli kuullut Pelastakaa Lapset ry:n antamasta kirjatuesta, ja Laura sai kaikki lukion oppikirjat järjestön avulla. Muuten lukio-opiskelu olisi ollut mahdotonta.

– En koskaan kertonut opiskelutovereilleni kirja­tuestani. Jotkut heistä saivat vanhemmiltaan syntymäpäivälahjaksi bemarin.

Aina ahkerana

Laura pääsi 15-vuotiaana laillisesti töihin puutarhalle. Töitä hän oli toki paiskinut aiemminkin.

– Siivosin Kontulassa naapurien koteja ja ulkoilutin koiria. Perjantaisin ja lauantaisin olin suosittu lapsenvahti. Sain kello 16–03-rupeamasta 20 euroa.

Laura muistelee tehneensä 21-vuotiaana puolen vuoden ajan 80 tunnin työviikkoa. Päivällä hän oli erityisluokan opettajana ja illat tennishallin respassa. Viikonloppuisin hän blokkasi laseja ravintolassa. Samaan aikaan hän luki oikeustieteellisen pääsykokeisiin.

Tuohon vaiheeseen mahtui myös puolen vuoden periodi äidin työkaverina. Marja toimi koulunkäynti-avustajana juuri Lauran erityisluokalla. Yhteistyö sujui hyvin: Marja piti kurin ja Laura opetti. Nyt Marja on sairauslomalla, mutta toivoo pääsevänsä syksyllä takaisin töihin.

Lauran tavoitteena oli säästää rahaa asuntoon.

– Avasin 18-vuotiaana asuntosäästötilin, enkä ole ottanut euroakaan opintolainaa. Olen tosi säästäväinen, enkä koskaan osta esimerkiksi pesuaineita muuten kuin Tokmannin tarjouksesta. Mutta toisaalta minulla on myös laadukas tonnin takki.

Ikkunat puhtaiksi

Laura kuljettaa ämpäriä, moppia ja pesuaineita Vantaan Hakunilaan menevässä bussissa kätevästi kuin käsilaukkua. Hän on menossa ystävänsä Saara Loisteen kanssa siivoamaan heille ennalta tuntemattoman vanhuksen Pirkko Kyngäksen kotia. Ilmaiseksi.

Nuoret naiset ryhtyvät rivakasti pesemään ikkunoita ja silittämään verhoja. Yleensä Pirkon Oulussa asuvat siskot tekevät nämä työt kerran vuodessa. Ikkunat pestyään Laura ja Saara vievät matot ulos ja imuroivat.

Pirkko asuu kaupungin vuokrayksiössä ja elää pienellä työkyvyttömyyseläkkeellä. Hän liikkuu synnynnäisen jalkasairauden takia huonosti kepin kanssa ja odottelee pääsyä selkäleikkaukseen.

– En ollut uskoa todeksi, että nämä ihanat nuoret naiset tulevat ilmaiseksi auttamaan! Siskoni kuuli radio-ohjelman, jossa Lauraa haastateltiin tästä siivousprojektista. Hän etsi Lauran yhteystiedot ja minä soitin oikopäätä, Pirkko kertoo.

Laura kertoo silittämisen lomassa lukeneensa viime kesänä iltapäivälehdestä, että monet vanhukset elävät todella likaisissa kodeissa.

– Päätin siltä istumalta ottaa yhteyttä kaupungin kotihoitoon ja tarjoutua tekemään kunnon perussiivouksia, jotta kotihoidon olisi helpompi ylläpitää siisteyttä. En kuitenkaan saanut heiltä apua tarvitsevien vanhusten yhteystietoja. He vetosivat tietosuojaan. Sekään ei onnistunut, että vanhuksille olisi jätetty minun yhteystietoni.

Koska Laura on määrätietoinen ja periksiantamaton, hän ei tähän tyytynyt. Hän otti yhteyttä Diakonissalaitoksen Seniori-Vamokseseen, joka on etsivän vanhustyön kehittämishanke. Siinä etsitään ja tuetaan vanhuksia, jotka ovat jääneet palveluiden ulkopuolelle tai muuten syrjään. Laura sai sieltä kymmenen vanhuksen yhteystiedot. Myös Helsinki Missio lupasi etsiä autettavia.

– Yhden pyörätuolissa istuvan huonokuntoisen rouvan kotona ei ollut imuroitu seitsemään vuoteen. Tuhkakuppeja oli tyhjennetty lattialle. Oli tosi karua. Siivosimme siellä 12 tuntia.

Pirkko kertoo, että jotkut hänen tutuistaan varoittelivat ottamasta vieraita tyttöjä siivoamaan.

– Näin pitkälle on ihmisten epäluuloisuus mennyt. Aina ajatellaan sitä pahinta, että vanhuksia haluttaisiin ryöstää. Eikä minulla edes ole mitään arvokasta, hän nauraa.

Innostukaa vapaaehtoistyöstä!

Laura toteaa, että oikeasti avuntarpeessa olevia on yhteiskunnassamme vaikea löytää muuten kuin sosiaalisen median tai järjestöjen kautta.

– Voisin auttaa vielä muitakin vanhuksia, ja yhteystietoni löytyvät helposti. Ilmaista siivouspalvelua en tarjoa, vaan haluan auttaa oikeasti huono-osaisia, pienellä eläkkeellä vuokra-asunnossa kitkuttavia vanhoja ihmisiä.

Laura uskoo, että kaikkien toisia auttavien ihmisten motiivina on antamisen ilo – ei kukaan ryhdy siihen minkään muun syyn takia. Monet auttajat ovat tehokkaita toiminnan naisia tai miehiä. He eivät jahkaa vaan ryhtyvät toimeen.

– Kun suhteellisen vähällä vaivalla voi tuottaa jollekin iloa ja apua, niin miksi sitä ei tekisi. Myönnän, että minua usein ärsyttää se, että ihmiset itsekkäästi tuijottavat omaan napaansa. Väitän, että jokaisella, myös suuren yhtiön toimitusjohtajalla, on ylimääräistä aikaa tunti viikossa. Lähettelen kyllä kavereillekin välillä nettilinkkejä heille sopivista vapaaehtoishommista.

Pakettiautollinen kenkiä

Perjantai-iltana Laura petaa sänkyjä ja kattaa iltapalaa seurakunnan asunnottomille järjestämässä yhteismajoituksessa. Likaisen ihmisen haju leijuu tilassa. Laura juttelee pitkään muutaman miehen kanssa.

Myöhemmin hän kertoo, että nämä katujen miehet olivat tosi otettuja siitä, että ”normaali” ihminen viitsi kysellä heidän kuulumisiaan. Se on heille iso juttu, kun yleensä syljetään päin kadulla.

– Puliukkojahan heistä monet ovat, mitä sitä sanaa välttelemään. Mutta monet ovat mielenkiintoisia ihmisiä, ja halusin auttaa heitä hankkimalla heille vaatteita ja kenkiä Facebookin ryhmien kautta. Konkreettinen tavarapyyntö saa aina ihmiset toimimaan. Rahaa, aikaa ja kohtaamisia annetaan huomattavasti nuukemmin.

Laura on kerännyt vaatteita aikaisemminkin, silloin kun hänen Leea-tätinsä oli töissä asunnottomien päiväkahvilassa. Täti kertoi, että monet kahvilan asiakkaat eivät koskaan ottaneet kenkiä jalastaan, ettei niitä varastettaisi.

– Sukista ja miesten kalsareista on päiväkahviloissa suurin pula. Lahjoittajat nolostelevat turhaan vanhojen puhtaiden alusvaatteiden lahjoittamista. Näin kun mies veti naisten kalsarit jalkaansa ja totesi , että hyvät ovat. Eriparisukatkin ovat ok.

Heikki ei kuulunut joukkoon

Aina auttaminen ei onnistu.

Kerran Laura huomasi asunnottomien joukossa viisikymppisen Heikin (nimi muutettu), joka poikkesi joukosta. Hän oli siisti ja elänyt vuosia ilman päihteitä. Laura pani kaiken tarmonsa Heikin nostamiseen takaisin normaaliin elämään. Hän juoksi tämän kanssa Kelat, lääkärit ja viranomaiset. Jopa asunto ja työpaikka olivat järjestymässä entisen työnantajan avulla.

– Tapasimme usein ja yritin nostaa hänen itsetuntoaan. Kaikki näytti hyvältä. Sitten Heikki ei enää vastannut viesteihini eikä puheluihini. Poliisi ei etsi asunnottomia eikä sairaaloista anneta tietoa kuin omaisille.

Laura oli huolissaan ja pettynytkin. Sanoiko hän jotain väärin Heikille? Suuttuiko tämä jostain?

– En usko, että hän on repsahtanut päihteisiin, sillä hän oli ollut niin monta vuotta kuivilla. Ehkä hän kuitenkin haluaa jatkaa vanhaa elämäntapaansa eikä kehtaa sanoa sitä minulle. Tapaan keskustassa silloin tällöin näitä tuttuja asunnottomia ja pysähdyn juttelemaan. Heikkiä en ole nähnyt, mutta aion mennä juttusille, jos näen hänet.

Unelmana lapset

Viime kesänä Laura meni naimisiin Tuomas Tossavaisen kanssa, jonka hän tapasi kesätyöpaikallaan Sortti-asemalla kahdeksan vuotta sitten. Tuomas on siellä edelleen huoltomiehenä.

– Tuomas on fiksu, hauska ja komea. Nauramme paljon, ja hän laittaa minulle joka päivä ihanaa ruokaa. Harva mies sopeutuisi kiireiseen elämänrytmiini, mutta Tuomas ei ole kertaakaan valittanut, etten huomioisi häntä tarpeeksi. Hän pelaa sählyä, tapaa kavereita ja tykkää katsoa kotona telkkaria. Äijämeininkiä.

– Eräs yliopistosnobi ihmetteli kerran, kuinka voin olla sellaisen ihmisen kanssa, jolla ei ole korkeakoulututkintoa. En minä tutkintotodistuksen kanssa seurustele! Tuomas on huomattavasti fiksumpi kuin moni yliopistolla tapaamistani ihmisistä. Häntä ei vain ole opiskelu kiinnostanut.

Laura haluaa sekä uran että pari lasta. Koska hän ja Tuomas eivät halua ulkoistaa lastenhoitoa, jommankumman täytyy olla silloin kotona.

– Laura on valtavan ahkera ja aikaansaava, minä sen sijaan elän päivän kerrallaan. Voisin hyvin hoitaa skidiä kotona. Teen töitä vain rahan takia, vaikka työni on mukavan stressitöntä ja viihdyn siellä hyvin. Ulkomaillekin voisin muuttaa Lauran takia. Pääseehän sieltä pois, jos ei tykkää olla, Tuomas sanoo.

Laura oli vastikään Berliinissä äidin ja mummin kanssa. Se oli hänen joululahjansa heille. Ukki ei niin matkoista välitä, hän käy mieluummin kalassa. Budapestiin hän kerran lähti Lauran ja mummin kanssa.

– Soitan edelleenkin ukille, kun saan tentistä täyden vitosen. Enää en vonkaa kymppiä, mutta ukin kehut tuntuvat aina yhtä lämmittäviltä. En tiedä, missä olisin nyt ilman ukin ja mummin apua ja tukea.

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 4/2017.

 

Laura Varjokari

Syntynyt: 1987 Helsingissä, jossa myös asuu.

Työ: Valmistuu pian oikeustieteen maisteriksi Helsingin yliopistosta. Tavoitteena riitajuristin työ isossa asianajotoimistossa.

Perhe: Aviomies Tuomas Tossavainen.

Harrastukset: 1–30 tuntia viikossa vapaaehtoistyötä.