"Nuorison historiantaju vaikuttaa olevan viikon mittainen, mutta eniten minua rassaa oma ikäpolveni", Erkki Lampén kirjoittaa.

Tajusin  olleeni somessa yli kolmekymmentä vuotta, puolet elämästäni.

Facebookiin verrattuna 1990-luvun alun käyttöliittymät olivat kovin alkeellisia, mutta samat voimat siellä jylläsivät kuin nykyäänkin. Kiisteltiin mitättömistä ja suuremmista asioista, laumauduttiin, laitettiin ikäviä tyyppejä sulkulistoille ja riennettiin omien kavereiden avuksi.

Jostain syystä se tuntui sopivan minulle. Siis silloin, ja omasta mielestäni.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Viime vuodet olen kuitenkin tehnyt lähtöä Facebookista kuin Britannia EU:sta. Seisonut ovenpielessä kuuluttaen kaikuvalla äänellä että kohta minä kyllä lähden, ihan kohta, kun täällä kerran on tällaista. Ei maailma paranna minua enkä minä maailmaa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

No, Britannia lähti mutta minä en, vielä.

Nuorison historiantaju vaikuttaa olevan viikon mittainen ja heillä on muutenkin outoja kotkotuksia, mutta eniten minua rassaa oma ikäpolveni.

Kenelle sitten kertoisin, miten maailman asiat oikeasti ovat?

Vaikka muuten suhtaudun kevytmielisesti puheeseen patriarkaatista, näen kyllä sen rehottavan somen keskustelupalstoilla. Ikäiseni ja vanhemmat miehet, jotka ovat kasvaneet maalaisisäntien ja autoritaaristen pomojen aikakaudella, jyrähtelevät siellä.

Kuulkaas, kun minä sanon miten tämä asia on!

Sen jälkeen ei muitten tarvitse enää sanoa, eikä varsinkaan tyttöjen, joihin luetaan kaikki ne naiset, jotka eivät ole saavuttaneet vaihdevuosi-ikää.

Setämiehille vastailevat tätinaiset kätkevät passiivis-aggressiivisen sanomansa untuvapalleroihin, joiden sisällä on neuloja ja partateriä. Lopettavat viestinsä sydän- ja halaushymiöihin, joiden tarkoitus ei suinkaan ole kertoa rakkaudesta ja välittämisestä vaan tätien kaikkinaisesta paremmuudesta ihmisenä, ja tietenkin ärsyttää.

Ja kun heille tulee paha mieli, se on sekä henkilökohtainen että ihmisoikeusloukkaus.

Usein mietin, pohjautuuko tämä setien ja tätien tyypillisten kommunikointitapojen ero biologiaan vai onko se puhtaasti kulttuurimme tuotetta.

Monella on tähänkin vastaus, sedillä yleensä yhdenlainen ja tädeillä toisenlainen. Aiheesta ei juurikaan kannata keskustella.

Monella on tähänkin vastaus, sedillä yleensä yhdenlainen ja tädeillä toisenlainen.

Toki on myös olemassa merkillinen ihmisryhmä, kenties suurempi kuin metelin seasta voi kuulla: päättäväisen hyväntahtoiset keskustelijat, jotka eivät mene henkilökohtaisuuksiin eivätkä ilkeile, jos se vain on mahdollista.

En lukeudu heihin, ja senkin takia minun olisi hyvä jättää sosiaalinen media ja palata siihen maailmaan, jota kutsutaan todelliseksi.

Mutta missä minä sitten tapaisin ihmisiä ja kenelle kertoisin, miten maailman asiat oikeasti ovat?

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 3/2021.

Sisältö jatkuu mainoksen alla