Yhteis­kunta, jol­la ei mu­ka ole va­raa arvos­tavaan ja yksi­löl­liseen vanhus­ten­hoitoon, on se­kä epäon­nis­tunut et­tä valheel­linen, kir­joittaa yliopistonlehtori Jo­hannes En­roth.

Suu­resti arvos­ta­mani, moni­puo­linen ja san­gen kor­keaan ikään eh­tinyt kulttuu­ri­hen­kilö kir­joitti kulu­neena ke­sänä suu­reen päivä­lehteen ko­lumnin otsikolla "Mitä hyö­tyä mi­nusta enää on?". Vaka­vasti sairas­tellut kirjoit­taja kä­vi lä­pi koke­muksiaan ja pohdis­keli, on­ko hä­nen pal­jon ra­haa ja mui­ta resurs­seja vaa­tinut hen­gissä pitä­mi­sensä ol­lut yhteis­kun­nalta jär­kevää toi­mintaa.

Ko­lumni pysäh­dytti ja vä­hän järkyt­tikin; mi­tä teke­mistä hyö­dyllä tai järke­vyy­dellä on ihmiselämän ar­von kans­sa? Saman­laisia tunte­muksia he­rätti vuosi­kym­meniä sit­ten hauta­ki­vessä näke­mäni muisto­ki­rouksen ta­painen: "He li­ved a li­fe of going to do, and he died with not­hing done". Mil­lä mittarilla si­nun elä­mäsi tai mi­nun elä­mäni arvo­tetaan, ja ku­ka tai mi­kä kat­soo olevansa oikeu­tettu sen te­kemään? Pitäi­sikö van­halla ihmi­sellä ol­la huo­no oma­tunto sii­tä, et­tä on vie­läkin hen­gissä ja enemmän tai vä­hemmän mui­den ar­moilla, pelk­kä ku­luerä budje­teissa?

"Kun olemme aikanaan yhteiskunnan näkökulmasta antaneet itsestämme kaiken hyödyn, meistä ja vaivoistamme on vain haittaa."

Yhteis­kunta sy­leilee ja ku­ristaa mei­tä kaik­kia sa­malla ta­valla. Lap­sina ja nuo­rina meis­tä on lähinnä "haittaa", kos­ka mei­tä täy­tyy kal­liisti kou­luttaa, jotta meis­tä edes muu­taman vuosikymmenen ajan olisi jo­tain "hyötyä".

Sit­ten oppi­vel­vol­li­suu­temme vaih­tuu hyöty­vel­vol­li­suu­deksi. Kun olemme aikanaan yhteis­kunnan näkö­kul­masta an­taneet kai­ken hyö­dyn, min­kä meis­tä ir­ti saa, meis­tä ja kai­kista vaivois­tamme on eh­kä pa­rin tai huo­nossa tapauk­sessa kol­men vuosi­kym­menen ajan vain hait­taa. Mut­ta täy­tyyhän meil­lä kaik­kien velvol­li­suuksien jäl­keen ol­la "hait­taoikeus" en­nen kuin kuolemme pois. Eh­kä kyynis-anar­kis­ti­sesti sa­nottu, mut­ta kyl­lä jo­kaista ih­mistä täy­tyy lop­puun as­ti puo­lustaa yhä tylym­mäksi käy­vää yhteis­kuntaa vas­taan.

"Elämä on niin suuri asia, että se ei saa olla jatkuvaa tekemistä.  Missä välissä ehtii vain olla, itseään varten?"

Me teem­me monen­laisia asioita, jois­ta on hyö­tyä yhteis­kun­nalle. Ai­van var­masti jo­ku muu te­kisi ne yh­tä hy­vin tai pa­remmin; ku­kaan meis­tä ei yhteiskunnan näkö­kul­masta ole korvaa­maton. Mut­ta si­tä muu­ta ih­mistä, jo­ka te­kisi ne sa­mat asiat, ei ole ei­kä tu­le. Yhteis­kunnan näkö­kulma tai vaati­mukset ei­vät saa ol­la ar­vomme mit­ta. Kaik­ki yhteis­kun­ta­ko­keilut, jois­sa ihmi­sellä on vain yhteis­kun­nal­linen ar­vo ja elämä nou­dattaa haitta-hyö­ty-haitta -kaavaa, ovat epäon­nis­tuneet, koska ihmi­sille ei voi teh­dä sel­laista.

Ei rii­tä, et­tä on jon­kun yhteis­hyö­dyl­lisen ko­neiston osa, ei al­kuunkaan. Elämä on niin suu­ri asia, et­tä se ei saa ol­la jat­kuvaa teke­mistä, tule­mista ja mene­mistä. Mis­sä vä­lissä eh­tii vain ol­la, vain it­seään var­ten?

Op­piarvot, tit­telit, yhteis­kun­nal­liset asemat, kaik­ki mi­nun saavu­tuk­seni. On surul­lista, et­tä mo­net ih­miset hau­taavat it­sensä tuol­laisen roi­nan al­le. Kun kat­son pei­liin, en näe op­piarvoa, ammattinimi­kettä tai julkai­su­luet­teloa. Jos pei­li vas­taa kysy­mykseen mi­kä ei­kä kysy­mykseen kuka, vi­ka ei ole peilissä. Te muut pys­tytte ker­tomaan mi­nulle mi­kä mi­nä olen, mut­ta mi­nun on ymmär­ret­tävä ja osat­tava vas­tata kysy­mykseen ku­ka mi­nä olen. Voi olla, et­tä tar­vitsen sii­hen pei­lini apua silloin täl­löin.

"Pidetään huolta toisistamme. Jos emme pysty siihen, emme pysty mihinkään."

Päivä­lehden ko­lumni päät­tyy saman­kal­taiseen johto­pää­tökseen: "Olen päät­tänyt ui­da vastavirtaan ja to­deta, et­tä niin kauan kuin he­rään ute­liaana ja ihmet­telen huo­mista, voin sa­noa päättä­jille, et­tä huolen­pito mi­nusta ja muis­ta vanhe­ne­vista eh­kä kui­tenkin kan­nattaa."

Kor­vataan sa­nat "eh­kä kui­tenkin kan­nattaa" sa­noilla "on tei­dän velvol­li­suu­tenne" ja eletään itsellemme. Pi­detään huol­ta toisis­tamme, kos­ka me kerran sa­tumme elämään täl­lä pla­nee­talla samaan ai­kaan. Jos em­me pys­ty sii­hen, em­me pys­ty mi­hinkään.

Yhteis­kunta, jol­la ei ole va­raa arvos­tavaan ja yksi­löl­liseen vanhus­ten­hoitoon, on epäon­nis­tunut. Yhteis­kunta, jol­la ei mu­ka ole va­raa arvos­tavaan ja yksi­löl­liseen vanhus­ten­hoitoon, on se­kä epäon­nis­tunut et­tä valheel­linen. Pel­käänpä, et­tä elämme sellai­sessa yhteis­kun­nassa.

 

Kirjoit­taja on Hel­singin ylio­pis­tossa työsken­te­levä kasvi­bio­logian ylio­pis­ton­leh­tori ja paran­tu­maton nostal­gikko, jo­ka on kiinnos­tunut esimerkiksi evoluu­tiosta.

Tämä on Potilaan Lääkärilehden tuottamaa aineistoa. Potilaan Lääkärilehti on Suomen Lääkäriliiton julkaisu.