Vierailulla Intiassa ET:n kolumnisti Minna Lindgren törmäsi kysymykseen: ”Miten täydellistä yhteiskuntaa voi vielä kehittää?”

Vietin viisi päivää Intian Jaipurissa kirjafestivaalilla, joka kerää vuosittain yli 80 000 hengen yleisön. Kuudessa suuressa teltassa käytiin etupäässä englanniksi keskusteluja kirjojen nostamista aiheista, eikä Euroopasta tuttua markkinahumua näkynyt. Eniten puhutti identiteetti. Mille se rakentuu, kun kotimaa ja kieli eivät enää ole pysyviä seikkoja? Olin kaukana Suomesta, henkisesti vielä kauempana kuin fyysisesti. Meillä ministerit uskovat, että kansalaisuuden voi päätellä ulkonäöstä.

Kirjailijat kuljetettiin autolla hotellilta festivaalille varhain joka aamu. Liikennettä hidastivat ruuhka, ajotyyli ja eläimet, kuten kameli, villisika ja lehmä. Koska reitti kulki läpi kaupungin, saimme päivittäin vilauksen suurkaupungin väestöstä.

Huonoimmassa asemassa olevat heräilivät kadulla. Lapset ja aikuiset keräsivät roskia sytyttääkseen nuotion. Hieman paremmin meni niillä, jotka kömpivät ulos pahvimajoista. Vielä onnekkaampia olivat jätepellistä hökkelinsä kyhänneet. Vasta näiden jälkeen päästiin länsimaisittain ajatellen kurjaan kaupunginosaan, keskelle rähjäisiä betonitorneja. Lopulta tulimme festivaalialueelle palatsiin, jonka omistaja, herra Diggi, antoi kotinsa tapahtuman käyttöön.

Eräällä ajomatkalla tutustuin intialaiseen feminististä kirjallisuutta kustantavaan naiseen, joka esitteli maanviljelijöiden leskien elämästä kertovaa kirjaa. Intiassa ei ole maataloustukia, ja vuosittain yli 10 000 viljelijää tekee itsemurhan menettäessään sateen tai tulvan takia satonsa. Jäljelle jäävät lesket, jotka jatkavat työtä ja perhe-elämää. Ystäväni sanoi, ettei voi tulla Suomeen. ”Masentuisin”, hän hymähti väsyneesti. Intiassa feminismin tavoitteet ovat totisesti toiset kuin Suomessa.

Meille yhteiskunta ei ole koskaan valmis.

Me viisi pohjoismaista kirjailijaa herätimme uteliaisuutta. Yhteiskuntakriittiset murha- ja rikoskirjat tunnettiin, ja minun kirjani niputettiin osaksi Nordic Noiria. Meiltä kysyttiin, miksi onnellisissa maissa kirjoitetaan romaaneja ikävistä asioista. Selitimme, että pohjoismainen hyvinvointi perustuu jatkuvalle kritiikille. Meille systeemi ei ole koskaan valmis. Voitamme Pisa-kisan ja panemme peruskoulun remonttiin.

Intian näkökulmasta yhteiskuntamme ovat täydellisiä. Meillä tasa-arvo on totta. Sukupuoli, vanhemmat, uskonto tai kieli eivät lukitse ihmisen kohtaloa. Ilmainen koulutus, maksuton terveydenhoito, sananvapaus, puhdas ilma ja vesi. Ei korruptiota, ei järjestäytynyttä rikollisuutta. Mitä vielä voi toivoa?

Yleisöni oli kiinnostunut yli 90-vuotiaiden suomalaisten satiirisista seikkailuista. Kuolemastakin puhuimme. Kun meillä kuoleva vanhus siirretään kotoa sairaalaan, Intiassa tehdään toisinpäin. Kotonahan ihmisen kuuluu kuolla.

Kirjoistani intialaiset ymmärsivät oleellisen: hyvinvointi synnyttää itsekkyyttä.

Toimittaja ja kirjailija Minna Lindgrenin kolumni on ilmestynyt ET-lehdessä 8/2018.

Vierailija

Minna Lindgren: ”Hyvinvointi synnyttää itsekkyyttä”

Joka maassa elää ja vaikuttaa hyväosaisia ja rikkaita. Kuin köyhiä, heitä jotka työllään pitävät yllä tuota rikkaiden hyvinvointia. Olen erään keran päässyt näkemään köyhyyden keskellä elävän rikkaan perheen elämää. Siinä maassa en kuvitellut sellaista olevankaan, eli Sri Lankalla täydellisen vaurasta verraten eurooppalaista tai amerikkalaista rikkaiden elämään. Siellä köyhyyden keskellä, jossa ei hmisellä ole jokapäiväistä ruokaa, tai varaa ostaa kenkiä, tai saada lääkärin hoitoa,...
Lue kommentti

"Ajatus vanhustenhoidon säästöistä on vastuuton ja absurdi", kirjoittaa ET:n kolumnisti Minna Lindgren.

Tänä keväänä olen yhä uudelleen törmännyt puheisiin säästötoimista vanhustenhoidossa. Se on tyrmistyttävää.

Ajatus vanhustenhoidon säästöistä on vastuuton ja absurdi. Suomessa eniten kasvava ikäluokka on yli 90-vuotiaat. Keskimäärin vanhus tarvitsee yhteiskunnan apua ja kallista hoitoa kahden viimeisen elinvuotensa aikana. Myös vanhuksen kuolema edellyttää asianmukaista saattohoitoa. Kasvavalta vanhusten hoitotarpeelta emme voi välttyä.

Suomessa on hyvin tiedossa, minkä ikäistä väki on ja kuinka suurella todennäköisyydellä sairastavuus ja kuolleisuus kasvavat eri ikäryhmässä.

Pieni esimerkki. Tällä hetkellä 70-vuotiaiden ikäluokasta on kuollut 15 prosenttia. Luku nousee niin, että 75-vuotiaiden ryhmästä kuolleita on 40 prosenttia. Vastaavasti voidaan melko hyvin ennustaa, miten nuo merkkipäivästään hengissä selviytyneet tulevat elämään, sairastamaan ja kuolemaan. Kukaan ei ole yhtäkkiä 80-vuotias.

"Emme suhtaudu synnytyksiin yhteiskunnallisena haittatekijänä. Miksi siis vanhustenhoitoon?"

Huono hoito, hoidon laiminlyönti ja hoitamatta jättäminen johtuvat siitä, että hoitajia on liian vähän. Lisää saa vain rahalla. Usein säästötoimiksi ehdotetaan teknologiaa ja kotihoitoa. Mutta teknologia ei ole halpa ratkaisu. Alkuhankinnan jälkeen sen käyttöön on opastettava, laitteita on huollettava, ja kolmen vuoden kuluttua tarvitaankin jo uusi kone, sovellus tai robotti. Tragikoomisia ovat tilanteet, jossa ihminen on korvattu itsepalvelukoneella, mutta koska kukaan ei ymmärrä laitteesta mitään, sen vieressä seisoo ihminen neuvomassa itsensä palvelijoita käyttämään konetta.

Huonokuntoisen vanhuksen säilöminen kotona ei myöskään säästä rahaa. Päinvastoin, usein kotihoidon tarpeet ovat kohtuuttomat, sillä muutamalla pikakäynnillä pitäisi tehdä sama kuin kodinomaisessa palveluasumisessa vuorokaudessa. Isoissa kaupungeissa kotihoidon piirissä on niin huonokuntoisia ihmisiä, että he eivät kuuluisi edes palvelutaloon vaan sairaalaan.

Puheet yhden väestöryhmän kuormittavuudesta ja vääristyneestä hoitosuhteesta ovat syyllistäviä. Emmehän suhtaudu synnytyksiin emmekä lukemaan oppimiseenkaan yhteiskunnallisena haittatekijänä. Miksi siis vanhustenhoitoon? Jos yhä suuremmalle vanhusten joukolle ei lisätä yhteiskunnan palveluja, tilanne on yhtä hölmö kuin se, että peruskouluja lakkautettaisiin, vaikka koululaisten määrä kasvaisi.

Tuskin kukaan on niin hullu, että keksisi säästää vanhustenhoidossa viemällä kaikki 85 vuotta täyttäneet rotkon reunalle hyppäämään. Rahaahan meillä on, sen näkee katsomalla ympärilleen. Kysymys on vain siitä, mihin ja miten sitä käytämme.

Kolumni on julkaistus ET-lehden numerossa 12/2018.

Minna Lindgren

on toimittaja

ja kirjailija.

Kuntia ja kaupunkeja yhdistetään yhä suuremmiksi yksiköiksi, mutta ET:n kolumnisti Antti Tuuri puhuu kylien puolesta. 

Nyt kun suunnitellaan uutta maakuntamallia ja vaaditaan kuntien ja kaupunkien yhdistämisiä yhä suuremmiksi yksiköiksi, on ollut kiinnostavaa seurata, kuinka toimii yhteiskunnan vanha perusyksikkö, kylä.

Asun osan vuotta pienessä ruotsinkielisessä Molpen kylässä Korsnäsissä Pohjanmaalla. Tulen vuosi vuodelta vakuuttuneemmaksi siitä, että tärkeämpää kuin uudet hallinnon väliportaat olisi kylien toiminnan kehittäminen ja tukeminen.

Kylässä on pankki ja peruskoulun ala-aste, ja siellä on moneen työhön tarvittavat ammattimiehet ja naiset. Kappelikin on ja hautausmaa.

Kylässä toimii myös hyvä ravintola. Kyläläiset perustivat aikoinaan yhtiön, joka rakensi meren rantaan ravintolarakennuksen vuokrattavaksi ravintoloitsijalle. Ruuat ovat vähintään yhtä laadukkaita kuin pääkaupungin parhaissa ravintoloissa: raaka-aineet ovat taatusti tuoreita, kalat toimittaa kylän kalastaja.

Kyläkauppa lopetti äskettäin, mutta kyläläiset suunnittelevat jo osakeyhtiötä, joka ostaisi kaupan rakennuksen ja vuokraisi sen uudelle­­ kauppiaalle. Yhteinen käsitys on, että kylä ei ole elävä ilman kauppaa ja postia.

Muutama vuosi sitten rakennutin ulkorakennuksemme päätyyn saunan ja saunakamarin. Rakennustyön otti tehtäväkseen kylän rakennusmies. Piirustukset laati kylässä asuva rakennusinsinööri, joka myös täytti lupahakemuksen kunnanvirastoon. Luvan saamisessa ei ongelmia ollut.

Johtoa vetäessään miehet olivat miettineet tulevaisuuttani.

Rakennukseen tuleville vesijohdoille ja viemärille kaivoi ojan kylässä asuva kaivinkoneenomistaja. Myös putkimies oli kylästä. Sorat ja hiekat toi naapuri, kuorma-autojen ja maansiirtokoneiden omistaja. Sähkötyöt teki naapurin vanhanemännän pojanpoika.

Vesijohtoa vetäessään miehet olivat miettineet tulevaisuuttani ja panneet kaivantoon myös televisiokaapelin ja laajakaistakaapelin, vaikka niistä ei puhetta ollutkaan: ”Mutta jos satut tarvitsemaan joskus, niin ovatpa valmiina.”

Työmaasta ja rakentamisesta oli koko ajan sellainen tuntu, että sana pidetään ja oman kylän miehet eivät omaan kylään huonoa työtä tee. Samalla tavalla nousi peltomme päähän pari vuotta myöhemmin komea riihi.

Suomalainen kylä on ollut toimiva yksikkö, sopivan kokoinen pinta-alaltaan ja ihmismäärältään. Kuntien yhdistämisellä väitetään saavutettavan taloudellisia etuja ja säästöjä. Hämärämmäksi on jäänyt, mitä hyötyjä maakuntamallilla ja valtion ja kuntien väliin pystytettävällä raskaan tuntuisella uudella hallintoportaalla on saavutettavissa.

Päättäjien toivoisi puhuvan siitä, kuinka ihmisten jokapäiväinen elämä saataisiin paremmin toimivaksi. Uusia hallintorakenteita ja entistä isompia yksiköitä parempi vaihtoehto voisivat olla pienemmät yksiköt, elävät kylät ja kaupunkien korttelit, kasvokkain toimiminen.

Kolumni on julkaistu ET-lehden numerossa 11/2018.