Yhä useampi ihminen etsii kirjallisuudesta muuta kuin samaistumispintaa, ET:n kolumnisti Minna Lindgren pohtii.

Siihen kirjaan minä panin koko sieluni, ja siksi siihen luonnollisesti sisältyi sekä valhetta että totta, ja kiitokseksi totuudesta lukijani uhkasivat keittää minut elävältä pottujen ja sipulin kera, mutta palkaksi valheesta he halusivat silata minut kullalla.”

Noin toteaa fiktiivinen kirjailija Joseph K. Peter Hoegin novellissa Matka pimeään sydämeen. Tarina aloittaa vaikean ja ovelan novellikokoelman Kertomuksia yöstä. Ovelan, koska vasta luettuaan kaikki kahdeksan novellia lukija ymmärtää, miten ne liittyvät toisiinsa – ja silloin tekee mieli aloittaa alusta uudestaan. Ja vaikean (siis upean), koska jokainen novelli käsittelee jotain klassisista tieteistä ja taiteista, ja keskiössä on totuus.

”Hakeudummeko taiteiden pariin paetaksemme vai löytääksemme totuuden?”

Uskommeko tieteeseen, koska etsimme totuutta? Hakeudummeko taiteiden pariin paetaksemme vai löytääksemme totuuden?

On kaksi erilaista tapaa kiintyä kirjaan: samaistuminen ja vieraasta viehättyminen. Parhaimmillaan kirja, esimerkiksi monet klassikot, tarjoaa molempia: yksilön tunteet ja ajatukset ovat tuttuja mutta aika ja ympäristö outoja. Ja kuitenkaan mikään ei ole yhtä hauras kuin kestävien klassikoiden ketju. Kuvataiteissa ja musiikissa aika vain vahvistaa klassikoiden arvoa, mutta kirjallisuudessa aika armotta hapertaa niin tarinoita kuin kerrontaa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Itse samaistuin yllättävänkin paljon Saara Turusen ironiseen ja oivaltavaan romaaniin Sivuhenkilö, jossa kirjallisuuden ja kirjoittamisen lisäksi aiheena ovat nuoren naisen valinnat. Täysin vieras ja siksi niin kiehtova oli puolestaan Arundhati Royn romaani Äärimmäisen onnen ministeriö, jossa Intian sekavasta maailmasta ymmärtää ainakin sen, että vähemmistöjen ketju ei koskaan katkea.

”Yhä useampi ihminen etsii kirjallisuudesta muuta kuin samaistumispintaa.”

Kirjaturismiksi kutsutaan sitä yhä suositumpaa harrastusta, jossa ihminen istuu kotona ja matkustaa tarinan viemänä. Vastaan tulee outoja paikkoja, mutta myös tuttuihin kohteisiin syntyy uusi näkökulma. Olen onnellinen, että en koskaan joutunut Charles Dickensin Lontooseen, Khaled Hosseinin Kabuliin, Frank McCourtin Limerickiin tai F. E. Sillanpään Suomeen, mutta yhtä onnellinen, että olen niistä lukenut.

Näyttää siltä, että yhä useampi ihminen etsii kirjallisuudesta muuta kuin samaistumispintaa. Niin helpottava kuin saattaakin olla havainto, että joku tuntee täsmälleen samoin kuin minä, vielä tärkeämpää on ymmärtää, miksi niin moni ajattelee aivan toisin.

Entä totuus? Hoegin novellissa Hommage á Bournonville balettitanssija valehtelee tanssipartnerilleen. Jäätyään kiinni hän vetoaa taiteeseen: ”Tajusin, että minun valheeni oli ollut suuri taideteos. Että olin kertonut sinulle juuri sen mitä sinä tarvitsit pystyäksesi tanssimaan mahdollisimman hyvin.” Valheen myötä tanssipartneri ymmärtää, miksi yleisö tulee yhä uudestaan teatteriin: ”Kaikki nuo ihmiset välillä toivoivat oikean elämän olevan samanlaista kuin elämä näyttämöllä.”

Kaikki ET:n kolumnit löydät täältä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla