Pääkirjoitus: "Arvaan niiden nähneen ja haistaneen minut"

Puolenyön aikaan havahduin kummalliseen vihellykseen. Laitoin kirjan pois ja hiippailin kuulostelemaan äänen alkuperää. Tuvan ikkunan takana kasvavan puun oksalla istui pieni pöllö. Sen päästä törröttivät pienet liikuttavat korvat, ja se käänteli tarkkaavaisena päätään puolelta toiselle. Aikansa oksalla vihelleltyään se lehahti siivilleen ja katosi metsikköön. Jostain syystä näky itketti minua.

Seuraavana päivänä lintujen äänikirjasta selvisi, että lintu oli sarvipöllön poikanen.

Kesäöinen hetki on yksi tärkeimmistä luontokokemuksistani. Se kuulostaa itsestänikin vähän hullulta: minähän olin sisällä. Silti.

Pöllötapaamisen jälkeen hankimme mökille riistakameran. Halusimme nähdä, keitä kaikkia siellä liikkuukaan.

Riistakamera on pienen käsilaukun kokoinen harmaa laatikko, jossa on nauhat puunrunkoon kiinnittämistä varten. Kamerassa on liiketunnistin, ja säädöistä voi valita, tallentaako laite valokuvia vai videota. Infrapunavaloon perustuvan salaman ansiosta myös säkkipimeässä otetut kuvat ovat hämmästyttävän tarkkoja.

Saimme kuviin laiskasti kameraa kohti kääntyvän karhun.

Kamera nökötti mökkitien varressa kuukauden päivät. Kun purimme muistikortin, selvisi, että tietä tosiaan käyttävät muutkin kuin ihmiset. Hirviä ja jäniksiä osasimme odottaa, mutta emme sitä, että saamme kuviin myös laiskasti kameraa kohti kääntyvän karhun ja pehmein askelin ohi astelevan ilveksen.

Nykyään mökkitie tuntuu erilaiselta. Moni on kysynyt, pelottaako, ja sanonut, ettei suostuisi kävelemään siellä pimeällä. Minua ei pelota, mutta suhtaudun tiehen aiempaa kunnioittavammin.

Olemme vetäneet tien läpi eläinten valtakunnan, ja arvaan niiden nähneen, kuulleen ja haistaneen minut. Olen iloinen, että riistakameran ansiosta minäkin olen nähnyt ne. Ajattelen, että voimme hyvin jakaa tien, kunhan käytämme sitä eri aikaan. Minä lauleskelen tiellä kulkiessani, ja vastalahjaksi ne väistävät. Mahdumme kyllä.

Teksti on julkaistu ET-lehden numerossa 15/2019.