Turha luulla, että mökkeily järvenrannalla olisi suomalaisten yksinoikeus. ET:n päätoimittaja Katriina oppi maailmalla, että se on herkkua Etelä-Amerikassakin.
Elelin 17-kesäisenä vuoden Chilessä, vaihto-oppilaana mukavassa perheessä Temucon kaupungissa. Paljon oli opittavaa, kun kieli vaihtui espanjaan, Pohjolan rauha latinomenoon ja lakeuksien sijaan horisontissa siinsi lumihuippuinen tulivuori, Llaima.
Mutta yksi asia oli tuttua. Kun kesä koitti tammikuussa, perhe suuntasi lomailemaan mökille järven rannalle. Kirkasvetisen järven nimi oli Calafquén, ja sen rannoille oli kasvanut pieni kylä Lican Ray. Järven vesi oli kristallinkirkasta, rantahiekka laavasta mustaa. Mökit nököttivät riveissä hiekkateiden varrella. Sunnuntaiaamuisin raiteilla kiersi mapucheintiaani myymässä vasustaan herkullisia humita-maissikääryleitä.
Viimeistään Chilessä ymmärsin, ettei järvenrantamökkeily ole suomalaisten ja ruotsalaisten yksinoikeus. Se on yleismaailmallista herkkua: vain järvi ja maisemat vaihtuvat.
Ja jos järviä ja metsiä ei ole, mökki nousee muihin maisemiin. Tanskalaiset ovat rakentaneet lomatalonsa merenrannoille, norjalaiset tuntureille, alppimaiden kansat Alpeille. Avaria maisemia ja luonnon rauhaa kaukana arjen ympyröistä.
Lican Rayssa kukaan ei tosin ollut koskaan yksin. Naapuri lomaili aidan toisella puolen, ja rannat olivat yhteisiä ja rentoja tapaamispaikkoja. Joka viikonloppu järjestettiin grillijuhlat. Kun oli oikein isot kemut, vartaaseen pistettiin kokonainen lammas ja se kypsennettiin ajan kanssa tynnyrin puolikkaasta kyhätyssä grillissä.
Suomessa terävimmät mökkimuistoni ovat lapsuudesta, isoäitini mökiltä Pornaisista. Etelä-Suomen vehreät lehtimetsät ja joenvarren keltaiset, kumpuilevat rypsipellot tuntuivat Pohjanmaan likasta lähes yhtä eksoottisilta kuin Licanin tumma rantahiekka. Yhteistä mökkimuistoille on, että niissä päivät olivat aina kuumia ja hiekkatiet lämpimiä paljaiden jalkojen alla.
Kiitos mansikkapaikkani Pornainen ja Lican Ray. Teidän järvienne rannoille ajatukseni ovat vaeltaneet menneenä talvena, kun pimeys on tuntunut liian raskaalta. Ehkä kesällä tapaamme!
Katriina Palo-Närhinen
Päätoimittaja
