Pirkko Arstilan silmissä jokainen puu on persoona.

Valtavat kuuset huitelevat taivaita ystäväni mökillä Pielisen rannalla. Lumoudun niiden suhinasta, luonnon mahtavasta, ikivanhasta äänestä. Suhinasinfonioita suhisevilla uruilla, seassaan Pielisen aaltokanteleen helähdyksiä.

Emäntäni Leena rakastaa kuusia ja antaa niiden kasvaa vapaasti kuin taigassa, vastoin kaikkia metsänhoito-oppaita.

Kuuset ovat pilvenpiirtäjiä täynnä yksiöitä ja kaksioita oravaisille ja linnuille, mutta alaoksien tarjoamassa tummassa hämärässä eivät viihdy varvutkaan. Pikkukuuset, nuo mahdolliset joulukuuset, ovat suloisia pikkupoikia polkuja vartioimassa. Mutta vanhoina kuusista tulee äreitä äijiä. Maakin muuttuu happamaksi niiden ympärillä. Tuossakin nurkan takana huojuu vanha kuusenruipelo uhoamassa mahtavaa murjotusta.

Rannan tuntumassa seisovat kyhmykaarnaiset lepät täynnä tarinoita. Isot, hennot pajut huljuttavat hiuksiaan rantavedessä. Pihlajat ja koivut tunkevat itseään esille heilutellen oksiaan. Minä täällä, ihaile minuakin!

Tienreunassa tervehdin valtavaa, monihaaraista koivua. Silmissäni se muuttui juonittelevaksi hovinaiseksi, kaarevanenäiseksi vanhaksi ladyksi, joka liehuttelee huntujaan tuoksuen arvattavasti patsulilta. Vieressä näyttelee lehteviä sulojaan rubensmaisen pyöreä koivusisar. Aivan selvästi ne juoruilevat heti kun tuulenvire sen sallii. Muka koivuja ovat – toista elämää ne elävät.

Lehtipuut ovat yleensä onnellisia ja säteilevät charmia.

Pieni tuuhea prinsessakari järven keskellä on täynnä keimailevia, rokokoohahmoisia koivuja. Siellä ne heiluttavat viuhkojaan ja vilauttelevat pitsipöksyjään odotellen prinssejä saapuvaksi.

Männyt ovat jäyhä, miehekäs heimo. Ne eivät hymyile eivätkä paljasta tunteitaan. Mänty on kuin suoraselkäinen Suomen mies. Rauhanturvaaja. Mannerheim.

Mutta mäntykin voi rakastua. Kun myrsky katkaisi pihalla kasvavan vaahteran latvan ja puu alkoi hädissään kasvattaa apua anovia pitkiä oksistoja suojakseen, sen vieressä seisova mänty tarjosi sille olkapäänsä. Nyt voin ikkunasta ihailla vihreää neitoa mäntyritarin syleilyssä. Onnellinen pari.

Puistoissa syntyy hauskoja pop up -kokemuksia. Katsokaa: tuolla puu seisoo päällään jalat oikosenaan ilmassa ilman housuja!

Räpsäytän silmiäni, ja taika katoaa.

Kuntia ja kaupunkeja yhdistetään yhä suuremmiksi yksiköiksi, mutta ET:n kolumnisti Antti Tuuri puhuu kylien puolesta. 

Nyt kun suunnitellaan uutta maakuntamallia ja vaaditaan kuntien ja kaupunkien yhdistämisiä yhä suuremmiksi yksiköiksi, on ollut kiinnostavaa seurata, kuinka toimii yhteiskunnan vanha perusyksikkö, kylä.

Asun osan vuotta pienessä ruotsinkielisessä Molpen kylässä Korsnäsissä Pohjanmaalla. Tulen vuosi vuodelta vakuuttuneemmaksi siitä, että tärkeämpää kuin uudet hallinnon väliportaat olisi kylien toiminnan kehittäminen ja tukeminen.

Kylässä on pankki ja peruskoulun ala-aste, ja siellä on moneen työhön tarvittavat ammattimiehet ja naiset. Kappelikin on ja hautausmaa.

Kylässä toimii myös hyvä ravintola. Kyläläiset perustivat aikoinaan yhtiön, joka rakensi meren rantaan ravintolarakennuksen vuokrattavaksi ravintoloitsijalle. Ruuat ovat vähintään yhtä laadukkaita kuin pääkaupungin parhaissa ravintoloissa: raaka-aineet ovat taatusti tuoreita, kalat toimittaa kylän kalastaja.

Kyläkauppa lopetti äskettäin, mutta kyläläiset suunnittelevat jo osakeyhtiötä, joka ostaisi kaupan rakennuksen ja vuokraisi sen uudelle­­ kauppiaalle. Yhteinen käsitys on, että kylä ei ole elävä ilman kauppaa ja postia.

Muutama vuosi sitten rakennutin ulkorakennuksemme päätyyn saunan ja saunakamarin. Rakennustyön otti tehtäväkseen kylän rakennusmies. Piirustukset laati kylässä asuva rakennusinsinööri, joka myös täytti lupahakemuksen kunnanvirastoon. Luvan saamisessa ei ongelmia ollut.

Johtoa vetäessään miehet olivat miettineet tulevaisuuttani.

Rakennukseen tuleville vesijohdoille ja viemärille kaivoi ojan kylässä asuva kaivinkoneenomistaja. Myös putkimies oli kylästä. Sorat ja hiekat toi naapuri, kuorma-autojen ja maansiirtokoneiden omistaja. Sähkötyöt teki naapurin vanhanemännän pojanpoika.

Vesijohtoa vetäessään miehet olivat miettineet tulevaisuuttani ja panneet kaivantoon myös televisiokaapelin ja laajakaistakaapelin, vaikka niistä ei puhetta ollutkaan: ”Mutta jos satut tarvitsemaan joskus, niin ovatpa valmiina.”

Työmaasta ja rakentamisesta oli koko ajan sellainen tuntu, että sana pidetään ja oman kylän miehet eivät omaan kylään huonoa työtä tee. Samalla tavalla nousi peltomme päähän pari vuotta myöhemmin komea riihi.

Suomalainen kylä on ollut toimiva yksikkö, sopivan kokoinen pinta-alaltaan ja ihmismäärältään. Kuntien yhdistämisellä väitetään saavutettavan taloudellisia etuja ja säästöjä. Hämärämmäksi on jäänyt, mitä hyötyjä maakuntamallilla ja valtion ja kuntien väliin pystytettävällä raskaan tuntuisella uudella hallintoportaalla on saavutettavissa.

Päättäjien toivoisi puhuvan siitä, kuinka ihmisten jokapäiväinen elämä saataisiin paremmin toimivaksi. Uusia hallintorakenteita ja entistä isompia yksiköitä parempi vaihtoehto voisivat olla pienemmät yksiköt, elävät kylät ja kaupunkien korttelit, kasvokkain toimiminen.

Kolumni on julkaistu ET-lehden numerossa 11/2018.

Turha luulla, että mökkeily järvenrannalla olisi suomalaisten yksinoikeus. ET:n päätoimittaja Katriina oppi maailmalla, että se on herkkua Etelä-Amerikassakin.

Elelin 17-kesäisenä vuoden Chilessä, vaihto-oppilaana mukavassa perheessä Temucon kaupungissa. Paljon oli opittavaa, kun kieli vaihtui espanjaan, Pohjolan rauha latinomenoon ja lakeuksien sijaan horisontissa siinsi lumihuippuinen tulivuori, Llaima.

Mutta yksi asia oli tuttua. Kun kesä koitti tammikuussa, perhe suuntasi lomailemaan mökille järven rannalle. Kirkasvetisen järven nimi oli Calafquén, ja sen rannoille oli kasvanut pieni kylä Lican Ray. Järven vesi oli kristallinkirkasta, rantahiekka laavasta mustaa. Mökit nököttivät riveissä hiekkateiden varrella. Sunnuntaiaamuisin raiteilla kiersi mapucheintiaani myymässä vasustaan herkullisia humita-maissikääryleitä.

Viimeistään Chilessä ymmärsin, ettei järvenrantamökkeily ole suomalaisten ja ruotsalaisten yksinoikeus. Se on yleismaailmallista herkkua: vain järvi ja maisemat vaihtuvat.

Ja jos järviä ja metsiä ei ole, mökki nousee muihin maisemiin. Tanskalaiset ovat rakentaneet lomatalonsa merenrannoille, norjalaiset tuntureille, alppimaiden kansat Alpeille. Avaria maisemia ja luonnon rauhaa kaukana arjen ympyröistä.

Lican Rayssa kukaan ei tosin ollut koskaan yksin. Naapuri lomaili aidan toisella puolen, ja rannat olivat yhteisiä ja rentoja tapaamispaikkoja. Joka viikonloppu järjestettiin grillijuhlat. Kun oli oikein isot kemut, vartaaseen pistettiin kokonainen lammas ja se kypsennettiin ajan kanssa tynnyrin puolikkaasta kyhätyssä grillissä.

Suomessa terävimmät mökkimuistoni ovat lapsuudesta, isoäitini mökiltä Pornaisista. Etelä-Suomen vehreät lehtimetsät ja joenvarren keltaiset, kumpuilevat rypsipellot tuntuivat Pohjanmaan likasta lähes yhtä eksoottisilta kuin Licanin tumma rantahiekka. Yhteistä mökkimuistoille on, että niissä päivät olivat aina kuumia ja hiekkatiet lämpimiä paljaiden jalkojen alla.

Kiitos mansikkapaikkani Pornainen ja Lican Ray. Teidän järvienne rannoille ajatukseni ovat vaeltaneet menneenä talvena, kun pimeys on tuntunut liian raskaalta. Ehkä kesällä tapaamme!

Katriina Palo-Närhinen
Päätoimittaja

katriina.palo-narhinen@sanoma.com