Risteilyalukset ja 25 miljoonaa turistia vuodessa ovat pahan enne, pohtii Pirkko Arstila – itsekin turisti.

Veden pinta hohtaa kuunvalossa mustana silkkinä. Gondolieri sauvoo venettään, se kolahtelee kanaalin kivisiin seiniin. Samettityynyillä istuvat rakastavaiset takertuvat toisiinsa.

Matkakumppani ei herkisty, vaan tarkastelee gondolieriä käytännöllisesti: ”Työasento on hirveä. Hän muuttuu muotopuoleksi ja saa hirveitä särkyjä.” Niinpä, missä ovat turvaliivit ja kypärä?

Mutta Venetsiassa romantiikka myy. Olen lukenut Donna Leonin kirjat ja tiedän, että paikalliset inhoavat turisteja. Minäkin inhoan heitä – vai meitä? Kaupungin taustamusiikki on vesibussien keuhkotautista rahinaa ja turistien vetokärryjen kärinää. Palatsit reunustavat Pyhän Markuksen aukiota kuin uljas nuottiviivasto oman aikakautensa matemaattisessa rytmissä. Näkymän pilaa valtava risteilyalus, joka työntyy mozartmaiseen maisemaan kuin Tähtien sota. Paha näky.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Hotellimme on 1400-luvulta ja rakennettu ilman vatupassia – sen huomaa. Sähköjohtojen lonkerot kiipeilevät seinillä. Huone on kuusi metriä korkea, ja jossain siellä ylhäällä paistaa sähkölamppu, onneksi ei kaasuvalo. Tilan täyttävät sänky, pöytä ja mahtipontisesti drapeeratut ikkunaverhot.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Ikkunasta näen muuttokuorman kanavalla. Kippurajalkaiset tuolit ja plyysisohva on lastattu pieneen moottoriveneeseen. Toisessa veneessä matkaa perhe mukanaan paksu piironki ja jääkaappi. Kokassa seisoo onnellinen koira.

Vesibussista katsottuna palazzot lipuvat ohitse kuin elokuvan kulisseina. Illan tummetessa näen pariskunnan, joka kömpii pyjamissaan yöpuulle välittämättä sulkea ikkunaluukkuja. Turistin ahneudella tarkastelen heitä kuin alkuasukkaita savanneilla. Ovatko he ylhäisöä, henkilökuntaa vai turisteja?

Pakenemme ihmismassoja vuonna 1822 perustettuun Hotel Danieliin Canal Granden varrella. Aika pysähtyy.

Smokkipukuinen tarjoilija ilmestyy tyhjästä, katoaa tyhjään. Hiljaista. Kullattuja pylväitä. Silkkisiä nojatuoleja. Komea kipsikatto. Mahtava, koristeellinen portaikko ohjaa kattoterassille, josta avautuu Venetsian loisto. Täällä kalliissa, ajan säilömässä miljöössä viipyy vielä se lumo ja charmi, josta kirjat kertovat ja runoilijat runoilevat.

Tulee haikea olo. Risteilyalukset ja 25 miljoonaa turistia vuodessa ovat pahan enne. Jonain päivänä kaikki vajoaa mereen, ja jälkipolville jää vain taru kuin uponneesta Atlantiksesta.

Kolumni on ilmestynyt ET-lehdessä 21/2017.

 

Vierailija

Onhan tuo aika ulkokohtainen tarina Venetsiasta. Minäkin katselin gondolierien ohjaamia veneitä, mutta missään ei ollut tungosta eikä ylimääräistä hälyä, niin kuin nyt on kuvissa  ja dokumenteissa  tuotu esille. Meno on tällä vuosikymmenellä suuresti muuttunut, olin onnekas, että pääsin tuolloin kahdesankymmentäluvun lopulla ensikerran vierailemaan Venetisassa kuin muuallakin Italiassa.

Yli kaksikymmentä vuotta sitten koin toisin kuin mitä nyt Artila on aistinut. Oli ihana rauhallista, ei ollut liikaa ihmisiä, jopa Markuksen torilla oli väljää. Kohtasin torin myös eräänä aamuna  festivaalin tai konsertin jälkeen ja siivottomuus oli sanoinkuvaamaton.

Mutta niinhän se on, jos on aikaisin liikeellä on torit siivoamatta, missä tahansa suurkaupungissa.

Kiitos Pirkko Arstilalle kolumnista. Odotan lisää!

Vierailija

Kaunis kiitos Pirkko Arstila upeista kolumneista. Olen lukenut vain ET lehdessä olevat ja vasta nyt, kun etsin kanavaa kertoa teille kuinka hämmästynyt olen kohua aiheutuneesta kolumnista, löysin tämän. Etsivä löytää! Mielestäni asiaa kommentoineet ihmiset ovat pelkästään kateellisia ja purkavat elämättömän elämänsä teihin. Olen todella pahoillani heidän puolestaan! Toivottavasti ET-lehti ei lopeta kolumnianne!

Sisältö jatkuu mainoksen alla