Pirkko Arstilalta riittää vain niukasti ymmärrystä valkoisen höttöleivän syöjille. Suomalainen rikas leipäperinne taas saa hänet pullistumaan ylpeydestä – tai saisi, ellei olisi muovikelmuja.

Lasivitriinissä loikoileva sämpylä näyttää muoviin kapaloidulta vatsantäytteeltä. Se ei viittaa ollenkaan orgaanisiin aineksiin ja sementoi syöjänsä ruuansulatuksen ainakin viikoksi. Vaikea uskoa, että sen jyväset olisivat joskus aaltoilleet keltaisena viljana tuulen syleilyssä taivaan sinisen kuvun alla. Tai että lauhat tuulet olisivat sitä hyväilleet, aurinko syleilyt ja ”tähkäpäiden päällä täysikuu” valuttanut hohdettaan.

Mikä tämä sämpylä on olevinaan? Muka ruokaa.

Saksalainen ystävä kaipaa Suomessa ollessaan tuoreita aamusämpylöitä. Saksassa sämpylöiden kuori on kova kuin koppakuoriaisella ja sisällä on valkoista pehmeyttä. Se on syötävä heti, seuraavana päivänä tarvitaan vasara.

Ranskalaiset eivät herää ilman kuuluisia patonkejaan, joita he kantavat huolettomasti ilman käärepapereita kuin halkoja. Kuori on leipojan taidonnäyte, rapsahtaa mukavasti, murenee sopivasti, ja sisus syödään muhkean marmeladin kera. Ranskalaisten fiini ruuansulatus ei tarvitse kuituja.

Marssiko Napoleonin armeija patongeilla? Ilmankos hävisivät.

Venäjällä musta leipä kuuluu klassikoihin siinä missä Dostojevski ja Tolstoi. Leipä on pitänyt kansan hengissä ja säilyttänyt uskon tulevaisuuteen. Mutta ”Trumplandiassa” syödään valkoista, höttöistä, lisäaineilla kyllästettyä ”pilvipalvelua”. Trumpin pitäisi kieltää valmiiksi viipaloitu, balsamoitu leipä.

Suomi on onneksi tuhansien leipien maa. Kerro, millaista leipää syöt, niin kerron, mistä olet kotoisin. Leipä on mikrokosmos, sen maut kulkevat DNA:ssa. Suvun omasta taikinajuuresta ylpeillään.

Meillä saa ihailla uljaita leipäpinoja. On lihavia leipiä, joiden kuori on halkeillut lupaavasti kuin aurattu pelto. On tuimia tanakoita reikäleipiä, joiden pureskelu antaa pitkän jälkimaun.

Pulleiden, mamsellimaisten hiivaleipien kohdalla pysähdyn muistelemaan. Lapsuuteni tuoreet hiivaleivät tuoksuivat – ah, miten ne tuoksuivatkaan! Kaupasta kotiin päästyä söin kokonaisen leivän, jonka päälle levitin parin sentin paksuisen kerroksen maalaistalon kirnuvoita. Myöhemmin paistoimme leivän viipaleina – voissa tietenkin – mustassa rautapannussa, ja levitimme puolukkahilloa päälle. Mihin on kadonnut polakka? Se ei taida olla enää trendikäs.

Sitten tuli moderni, hygieeninen aika, jolloin uunista tulleet leivät alettiin kietoa muovikelmuun. Mikä pahoinpitely! Jos rapeus tapetaan, niin aistimus muuttuu.

Leivissä maistan historian. Olemme varttuneet happamassa ja suolaisessa, nykynuoret makeassa. Länsirannikolla tuntuu saaristolaislimpun suloinen hapanimelä viettelys. Ruotsin historiasta kertovat leivät, joihin on leivottu hedelmiä, pähkinöitä ja rusinoita. Resepti on varmaan alun perin Saksasta suurvallan ajalta.

Leipää pitää tunnustella suussa kuin viiniä.

Kuoren tulee antaa hampaille vastusta ja sisuksen levittyä lempeästi kielelle. Pureskellessa rapeus ja pehmeys yhdistyvät maukkaaksi kokemukseksi.

Yksineläjän taloudessa nautin näkkileipien jalosta heimosta. Ilman hapankorppuja en voi elää. Ruotsalaisten ja norjalaisten näkkärit ovat gourmet-tasoa. Kalle Kustaan ja Silvian pidoissa on kuulemma lautasliinaan kätkettynä palanen näkkäriä.

Pidän rouskutuksesta, sen äänestä, murusista, purennan voimasta – tunnen olevani vahvasti elossa. Ja hampaatkin ovat vielä suussa.

Kolumni on julkaistu ET-lehdessä 3/2017.