Perinnönjaossa tavaroista tulee vertauskuvia rakkauden puutteelle, valtataisteluille ja vaikka millaisille tunteille. Nainen sai erossa anopin perintöpadan, mikä suisti hänen ex-kälynsä liki hulluuden partaalle...

"Asianajajat kertovat, että perinnönjaoissa riidellään eniten hirvensarvista ja kansallispuvusta. Tavarat muuttuvat joksikin muuksi, niistä tulee vertauskuvia rakkauden puutteelle, valtataisteluille ja monille nimeämättömille tunnetiloille.

Kolme sisarusta oli kerääntynyt jakamaan äidin kuolinpesää. Kaikki sujui hyvässä hengessä.

Isä oli ollut metsämies. Äiti osasi riistaruokien salat, ja hänellä oli valurautainen, ranskalainen rautapata, jossa muhi ihania ruokia. Ah, niitä jänispaisteja ja peuraa punaviinissä! Koska veli harrasti myös metsästystä, pata kuului itsestäänselvästi hänelle ja hänen reseptihullulle puolisolleen.

Vuosia myöhemmin kokkaileva miniä löysi paremman miehen, ja edessä oli verinen avioero, jossa vaimo otti jänispadan itselleen. Tosin puoliso ei viitsinyt siitä taistella, sillä hän oli kadonnut jo vuosia aikaisemmin golfkentille.

Veli oli ollut liian lepsu antaessaan hirveän naisen viedä jänispadan.

Miehen sisaret sen sijaan tulivat miltei sekopäisiksi. Veli oli ollut liian lepsu antaessaan hirveän naisen viedä jänispadan. Ja sen kautta anastanut äidinsylin, kotilieden lämmön ja vienyt – jos mahdollista – jopa äidin sielunkin.

Sisaret muistelivat kodin tuoksuja ja tunnelmaa, jossa pata seisoi keskellä pöytää höyryten rosmariinia ja salviaa. Kannen alla muhi hirvipaisti silkkisessä kastikkeessa, jonka suurustuksen vain äiti tiesi. Viekas nainen oli varastanut reseptinkin!

Ex-käly muutti uuden miehensä kanssa lähistölle omakotitaloon. Sisaret ottivat tavakseen pyöräillä talon ohi ja raportoida toisilleen ikkunaverhoista ja puutarhan mahdottomista istutuksista.

Eräänä kesäpäivänä toinen sisaruksista oli pyllähtää pyörältään mukkelis makkelis. Siellä portinpylvään päällä komeili äidin jänispata täynnä suuria, punaisia pelargonioita.

Mikä häväistys!

Sisarukset roihusivat kiukkua. Elokuun pimeänä iltana toinen kävi nappaamassa padan portilta. Se oli huonossa kunnossa ja ruostunut ulkoilmassa. Kansi puuttui, mutta hällä väliä. Pata oli viimeinkin pelastettu suvun haltuun!

Siihen mielenkiinto loppuikin. Kukaan ei enää keittänyt padassa edes perunoita. Lopulta se päätyi unohdettuna ulkovajaan.

Toisessa tarinassa pesänsiivous vapautti kertojan menneistä.

Kaksi sisarta oli tyhjentämässä äidin kuolinpesää sopuisina menneitä muistellen. Lopulta jakamatta oli enää äidin ylpeys, Arabian 12 hengen Kesäkukka-astiasto. Sisaret katsoivat vaitonaisina astiastoa ja lukivat samat muistot toistensa silmistä.

He olivat jälleen pieniä lettipäitä ruokapöydässä, ja äiti komensi syömään lautaset tyhjiksi. Kyynärpäät pois pöydältä! Istukaa suorana! Eikä saa puhua ellei kysytä! Vaikka olisi ollut heidän lempiruokaansa, äidin tiukka ilme vei ilon.

Kuin yhteisestä sopimuksesta sisaret alkoivat paiskia astioita lattialle. Räiskis, räiskis. Kunnes äidin ylpeys oli levinnyt tuhansiksi pirstaleiksi. Sitten he alkoivat nauraa kovaan ääneen, eikä naurulle tahtonut tulla loppua. Lopuksi he tyynesti keräsivät sirpaleet jätesäkkeihin, siivosivat kodin ja lähtivät tahoilleen erinomaisen hyvällä tuulella.

Mörkö oli tapettu."

Kolumni on julkaistu ET-lehdessä 15/2016