Kauniit kosmetiikkarasiat, kenkälaatikot ja postimyynnin pakkaukset ovat liian hyviä poisheitettäväksi, Pirkko Arstila tuumaa. Joskus hänen laatikkoarsenaalinsa täydentyy jopa jätelavalta.

"Kissa istuu pahvilaatikossa keskellä keittiön lattiaa ja odottaa pääsevänsä karuselliin. Se tahtoo, että minä, sen paras palvelija, alan pyörittää, kunnes sen pää menee pyörälle.

Kun kyllästyn leikkiin alan potkia laatikkoa pitkin poikin, ja Hänen Armonsa nytkähtää tyytyväisyydestä joka potkusta. Eetun oma boksi kuuluu keittiön varustuksiin, ja kun yksi hajoaa, hankin toisen.

Katti pitää eniten A4-kokoisesta ahtaasta laatikosta. Siinä se istua nököttää ja kuvittelee olevansa ooppera-aitiossa, kilpa-autossa Monacossa, ilmapallon korissa Afrikan viidakkojen yllä, moottoripyörän sivuvaunussa – jotakin hauskaa sen mielessä liikkuu.

On poikarakkautta, juustorakkautta, kenkärakkautta ja mielettömästi muita rakkauksia. Ja kissalla ja minulla laatikkorakkautta.

En raaski heittää pois hyviä laatikoita, vaan säästän ne ’kaiken varalta’ ja hoivaan niitä komeroissa kuin tattitarhaa. Tuntuu pahalta heittää pois kauniita kosmetiikkarasioita ja postimyynnin pakkauksia, kenkälaatikoista puhumattakaan.

Kerran löysin persoonallisen laatikon jätelavalta purettujen keittiökaappien joukosta.

Materiaali oli kuin herrasmiehen borsalinosta, pehmeää, alpakkaa muistuttavaa notkeaa pahvia. Koko oli hankala, laatikko ei sopinut mihinkään. Nurkat olivat käsin niitatut, mukana vuosien patinaa. Laatikon täytyi olla peräisin isoäitini Emma Lusinan ajoilta.

Kannoin aarteen kotiin, pyyhin pölyt ja haistelin siihen unohtunutta ullakon tuoksua. Mitähän siinä oli säilytetty? Rakkauskirjeitä? Silkkikravatteja ja -huiveja?

Ihastuin laatikkoon niin, että halusin ehdottomasti pitää sen tallessa koko loppuelämäni. Työnsin sen jonnekin ylähyllylle, josta se parin vuoden kuluttua muksahti päähäni. Lopulta se päätyi vinttiin ja katosi muuton pyörteisiin täynnä turhaa tavaraa.

Kassirakkaus on monta astetta laatikkorakkautta tyylikkäämpää.

Tiedän vanhan, paljon matkustelleen ladyn, joka on kerännyt luksusliikkeiden ihania shoppailukasseja. Hän säilyttää niitä olohuoneen nurkassa kirjahyllyn päädyn ja seinän välisessä kapeassa kanjonissa. Huolellisesti viikattu kassitorni on korkea ja siinä hohtelee ylellisyyden kallis aura.

Merkkiliikkeiden kasseja vaaliessaan

lady voi matkustaa maailman ympäri.

Lady iloitsee kasseistaan kuin tyttönen kiiltokuvistaan. Sormukset vain välkähtelevät reuman syömissä koukkusormissa, kun hän osoittelee kassien tarjoilemaa maailmaa.

Tuossa on Buenos Aires, tuossa Shanghai, tässä New Yorkin Bloomingdales, Pariisin Galeries Lafayette ja rakas Lontoon Harrods. Kassit kiiltävät kuin karamellit, niitä voisi vaikka syödä.

Kun tämä lady antaa lahjan, se on aina jonkin merkkiliikkeen kassissa. Tiedän hänen harkinneen hyvin tarkkaan, mistä kassista hän raaskii luopua ja minkälainen sopii lahjan saajalle. Matkustelemaan hän ei enää pysty eikä shoppailemaankaan, mutta kasseja vaaliessaan hän voi matkustaa maapallon ympäri.

Kissan ja minun laatikkorakkaus on arkisempaa. Mutta onneksi joulu tulee kerran vuodessa ja silloin voimme pistellä bokseihimme vaikka patalappuja ja kääriä ne hienoon jouluiseen paperiin."

Kolumni on julkaistu ET-lehdessä 19/2016