Pirkko Itkosen, 61, ovelle ilmestyivät kesäiltana poliisit. Heillä oli kerrottavanaan uutinen, joka romahdutti Pirkon maailman.

Olin varma, että mieheni Ilpo kieltäytyisi. Mutta hän vastasikin joo. Että otetaan vain tukilapsia. Niin meistä tuli nelisen vuotta sitten tuki- ja lomittajaperhe.

Urheilullisena miehenä Ilpo leikki ja pelasi lasten kanssa ja vei heitä jää- ja uimahalliin. Minä vastasin lasten ruuista ja vaatteista. En silloin arvannut, miten tärkeäksi lasten kanssa oleminen voisi minulle vielä osoittautua.

Talo on kovin hiljainen ilman lapsia.

Nykyään haen kerran kuussa viikonloppuvierailulle sisarussarjan, jonka vanhin on 12-vuotias, keskimmäinen kymmenen ja pienin viiden vanha. Kesällä ja joulun aikaan lomailemaan tulee omalla vuorollaan teini-ikäinen veljeskolmikko.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Kun lapset ja nuoret palaavat koteihinsa, talo muuttuu kovin hiljaiseksi.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Viikatemies pihalla

Mikäs viikatemies siinä seisoo? Jotain tämäntapaista naurahdin Ilpolle, kun näin hänet kotipihallamme viikate kädessä juhannusaatonaattona 2017. Ilpo vastasi, että niittää kompostin vierustan ja lähtee sitten kuntosalille. Minä vein lenkille koiramme Epun ja Muskan.

Tukilapset antavat Pirkolle voimaa. – Tunnen itseni tarpeelliseksi, kun näen lasten nukahtavan illalla levollisina.
Tukilapset antavat Pirkolle voimaa. – Tunnen itseni tarpeelliseksi, kun näen lasten nukahtavan illalla levollisina.

Alkuillasta sisareni tuli tytärtensä kanssa meille miettimään juhannuksen ruokia. Kesken kaiken toinen tytöistä näytti puhelimesta kuvaviestin: liikuntahallille oli tullut pelastushelikopteri.

Sanoin, että Ilpokin on hallilla. Siskoni sanoi, että minulle olisi ilmoitettu, jos jotain olisi sattunut. Olin samaa mieltä.

Ovikello soi. Oven takana seisoi kaksi poliisia.

Illalla katselin televisiosta uutisia, kun ovikello soi. Ovella oli kaksi poliisia. Toisella oli kädessään Ilpon salikassi.

En ymmärtänyt tilannetta, vaan ehdotin, että poliisit tulisivat uudestaan, kun Ilpo ehtii kotiin.

Seuraavista tunneista en muista mitään. Sen tiedän, että poliisi kysyi, ketä voisi pyytää seurakseni. Siskoni ja veljeni tulivat nopeasti.

Seuraavana päivänä soitin sairaalaan, että teillä on siellä varmasti väärä mies odottamassa ruumiinavausta. Että minun on tultava käymään.

Perillä jalat pettivät altani. Ilpo oli siinä, poski kylmänä ja ensihoidon käyttämät välineet vielä paikoillaan. Sain istua hetken hänen vierellään.

Nuoruudenrakkaus

Olin 19-vuotias, kun aloimme Ilpon kanssa seurustella. Ihastuin hänen vahvuuteensa, lempeyteensä ja rohkeuteensa. Naimisiin menimme vuonna 1983, ja muutama vuosi myöhemmin syntyivät lapsemme, ensin Ville ja sitten Minna.

Ville joutui parikymppisenä pahaan liikenneonnettomuuteen. Se oli ensimmäinen kerta, kun pelkäsin kuoleman tuloa. Viisikymppisenä ajattelin itse kuolevani, kun mammografiaseulonnassa oikeasta rinnastani löytyi kaksi syöpäkasvainta.

Elvytys ei enää auttanut.

Ilpon kanssa kuolema tuli sattumalta puheeksi hänen viimeisenä elinviikkonaan.

Laitoimme sukulaisten hautoja kuntoon, kun kysyin, miten Ilpo haluaisi itsensä aikanaan haudattavan. Kyllä sinä sitten tiedät, Ilpo vastasi.

Ilpo lähti ihan hetkessä. Sydäninfarkti iski kuntosalin pihalla, kun hän oli menossa sisään. Paikalle osui tuttu mies, joka aloitti heti elvytyksen. Se ei auttanut.

Talo täynnä surua

Tukilasten oli ollut tarkoitus tulla meille heti juhannuksen jälkeen, mutta talo täyttyikin kukista ja surunvalittelijoista. Se tuntui silloin oudolta, mutta jälkeenpäin hyvältä. Ilman sukulaisia ja ystäviä olisin tuskin syönytkään.

Jääkaappini ovessa on yhä lappu, johon Ville kirjoitti kaurapuuron keitto-ohjeen. Hän halusi varmistaa, että saan laitettua terveellisen aamupalan.

Leskenä elin aluksi kuin sumussa. Saatoin unohtaa ulko-ovet yöksi auki, ja maitopurkki löytyi milloin mistäkin kaapista. Halusin heti viedä itse koirat ulos. Ville lähti mukaan ja piti minut pystyssä. Koirat saivat minut ulkoilemaan joka päivä.

Elin aluksi kuin sumussa.

Myös ystävät kaverikoiraharrastuksesta sanoivat, että tulevat hakemaan minua ja Muskaa, jos meitä ei ala näkyä tervehdyskäynneillä vanhusten luona. Oli hyvä, etten saanut sulkeutua kotiin.

Puhe auttaa

Suru tuntui valtavalta painolta. Niin valtavalta, että ajattelin rakennusten rikkoutuvan allani. Joinain päivinä pystyin lähinnä vain hengittämään.

Paino keveni vähitellen, kun puhuin perheen, ystävien, ammattiauttajan ja muiden leskien kanssa. Aina en jaksanut puhua. Silloin kuuntelin musiikkia tai kuljin luonnossa. Tai pakotin itseni kiinnittämään huomion johonkin.

Joskus auttoi, kun sain edes pyykit pestyä.

Pahimmalla hetkellä saattoi auttaa, kun sai tehtyä pienen kotityön, vaikkapa pestyä pyykit.

Onneksi olin työttömänä, joten ei tarvinnut huolehtia mistään muusta. Vaikeassa tilanteessa ainoa vaihtoehto on, että menee eteenpäin sillä askeleen pituudella, mikä kullekin päivälle on.

Lapset seurana

Tukilapset palasivat luokseni, kun Ilpon kuolemasta oli kulunut neljä kuukautta. Uskalsin jatkaa, koska Minna ja hänen miehensä Jukka saivat luvan ottaa vastuun lapsista kanssani.

Tukilapset saavat elää kanssani tavallista arkea, vähän kuin mummulassa. Sillä välin heidän vanhempansa voivat huilata. Minulle lapset ovat antaneet paljon enemmän voimia kuin osasin odottaa.

Lasten kanssa ei voi luhistua, vaan on pidettävä itsensä koossa ja huolehdittava rauhallisena heidän tarpeistaan. Iltaisin saan tuntea tervettä väsymystä, kun päivät ovat täyttyneet ruuanlaitosta, leikeistä, pelailusta ja retkistä.

Lasten kanssa ei voi luhistua. On huolehdittava rauhallisena heidän tarpeistaan.

Lasten ja nuorten kanssa pienetkin asiat tuntuvat merkityksellisiltä. Esimerkiksi se, kun huomaan heidän nauttivan lumileikeistä, uuden koiranpentuni Mantan kanssa puuhaamisesta tai yhteisestä elokuvaillasta. Tunnen itseni tarpeelliseksi, kun näen lasten nukahtavan levollisina.

Olemme käyneet lasten kanssa myös Ilpon haudalla ja puhuneet kuolemasta. Olen sanonut, että tapahtunutta ei voi muuttaa, mutta Ilpon rakkaus säilyy aina meidän elämässämme.

Viestejä kaukaa

Ilpo oli elämäni peruskallio, hän tiesi aina, mitä tehdä. Meillä oli sopimus, että ensimmäisenä kuollut tulee käymään toisen luona. Vielä Ilpoa ei ole näkynyt, mutta huomaan puhuvani hänelle.

Kerran kun en saanut takkaa syttymään, pyysin Ilpolta apua, mutta savu vain pöllähti silmilleni. Toisen kerran kaipasin neuvoa, kun tappelin ruohonleikkurin kanssa. Se hajosi entistä pahemmin.

Ehkä Ilpo yrittää kertoa, että minun on nyt pärjättävä omillani.

Juttu on julkaistu ET-lehden numerossa 10/2020.

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla