Huutolaislapsena elänyt Elli, 86: "Tein aikuisten töitä alle kouluikäisenä"

Olen tehnyt Mikkelin torilla kauppaa jo 50 vuotta. Myyn itse valmistamiani mehuja, munkkeja, rieskoja, kukkia, seppeleitä, vihtoja – aina sesongin mukaan. Torilla kaikki tuntevat minut, ja jos olen poissa, kyselevät perään.

Kukapa olisi arvannut, mihin kodista toiseen pompoteltu tyttöriepu päätyy.

Synnyin 1935, mutta äitini hylkäsi minut. Isästäni minulla on vain valokuva sotilaspuvussa. Minulle on kerrottu, että hän kaatui sodassa. Olin huutolaislapsi, niin kuin silloin 30-luvulla vielä sanottiin.

Äiti hylkäsi minut ja isästä on vain valokuva.

Ensin asuin äidin veljen ja serkkujen luona, sitten vähän aikaa kummin tykönä. Seuraavaksi minua hoiti mummo, äidin äiti. Hän kulki hieromassa ja kuolleita pesemässä, ja minä perässä.

Mummon kuoltua ajauduin sukulaiselta toiselle. Tädillä ja hänen miehellään ei ollut lapsia, ja ihmettelin, mikseivät he ottaneet minua pysyvästi. Sen sijaan täti luovutti minut perheeseen, jolle kunta maksoi.

Pian jouduin taas seuraavaan taloon. Emäntä tuli hakemaan minut, eikä minulta kysytty mitään.

Uusi emäntä oli se kaikista kurjin. Talossa oli enemmänkin huutolaislapsia, ja tuvassa kuunneltiin joka sunnuntai körttiläissaarnoja.

Minua siirrettiin talosta taloon.

Minun täytyi jo alle kouluikäisenä kantaa vettä lehmille ja tehdä muita töitä. Lehmien kanssa piti mennä metsään paimeneen. Jos ne eivät olisi osanneet sieltä pois, en olisi osannut minäkään.

Lapset keksivät kaikenlaisia kolttosia, ja aina oli nälkä. Täitä oli hirveästi, ja niitä piti häätää saunassa.

Äitini lähetti minulle joskus vaaleanpunaisia vaatteita, mutta emäntä värjäsi ne mustaksi, ettei niitä olisi tarvinnut pestä. Hän myös antoi vaatteitani tyttärentytölleen.

Yhtenä jouluna minäkin sain joulupaketin. Se oli kääritty kauniisti joulupaperiin, mutta sisällä oli vain kuivia risuja, ei mitään muuta.

Opettajat ottivat minut luokseen asumaan.

Koulun käsityön- ja kansankoulunopettajina olivat sisarukset Rauha ja Verdi. He näkivät ahdinkoni ja ottivat minut luokseen asumaan. En koskaan ollut heidän lapsensa virallisesti, mutta he hoitivat minua, ja minä hoidin heidät hautaan saakka.

Rauhan ja Verdin luona oli hyvä olla. Rauha oli kuin kasvatusäiti. Kun Verdi kuoli, jäin Rauhan kanssa kahden. Rauha ompeli minulle työvaatteet ja kustansi ne. Ei minulla ollut omaa rahaa.

Kävin Ristiinassa emäntäkoulun ja tein työharjoittelun viisihenkisessä opettajaperheessä Mäntsälässä. Kotikylässä Tuhkalassa tapasin tulevan mieheni, Viktorin. Hän oli kotoisin Karjalasta ja päätynyt evakkoreissujen jälkeen Juvalle.

Seurustelimme hetken ja menimme naimisiin.

Viktor oli osuuskaupan myymälänhoitaja. Olimme naapurit, hiihtelimme ja pelasimme lentopalloa. Vähän aikaa seurustelimme ja naimisiin menimme 1960.

Saimme neljä lasta, ja päädyimme asumaan Valkealaan, jossa Viktor alkoi pitää kauppaa. Siellä asuimme liki kymmenen vuotta.

Sitten muutimme Mikkeliin, ja aloitin torikaupan. Viktor jatkoi myymälänhoitajana. Hän myös rakensi ja remontoi taloja ja nikkaroi huonekaluja.

Viktor kuoli viime keväänä 90 vuoden ikäisenä. Viktorin poismenon jälkeen on ollut testamenttiriitoja, ja ne kyllä syövät minua. Torikauppa on henkireikäni. Torikaverit ovat kuin läheisiäni.

Viime syksynä tapasin yllättäen nuoruuden kosijani 70 vuoden takaa. Hän tuli esittämään surunvalittelut orkideakimpun kanssa. Ehdotin leikilläni, että jatkaisimme ystävyyttä siitä, mihin silloin jäätiin.

Tapasin kosijani 70 vuoden takaa.

Hän on ollut nyt tukenani. Tämä on kuin sadusta, joka päättyy hyvin.

Elämä on opettanut minulle, että murheet kyllä aikanaan putoavat pois. Asenne on varmaan peruja oikealta äidiltäni. Hän oli myös sellainen kutkottaja, joka nauroi ja itki samassa.