"Isän juomisesta ei puhuttu kotona" 

Johanna Pohjola, 43, oppi yhdeksän ensimmäisen elinvuotensa aikana paljon. Muun muassa sen, että lääkäri-isä tulee usein baarin kautta kotiin ja tuo hänelle tuliaisiksi Da-Capon tai Jimin.

Kun isä sai ylilääkärin viran toiselta paikkakunnalta, perhe muutti pois Helsingistä. Isällä oli entistä vaativampi työ, ja töiden jälkeen hän avasi lonkeron, kunnes oli taas aika lähteä baariin.

Johanna alkoi purkaa tuntojaan päiväkirjalleen. 11-vuotiaana hän analysoi isän baarielämää: "Isi on joka viikonloppu kaupungissa, joskus arkenakin."

Viisitoistavuotias teini muotoilee asian jo kärkevämmin: "Isä juoppo, tai no ei juoppo. Se käy kunniallisesti töissä jne, mutta viettää melkein kaikki illat kapakoissa eikä oo yleensä selvänä ellei oo ihan pakko."

35-vuotiaana Johanna havahtui siihen, että hän voi huonosti. Seurustelusuhteet päättyivät aina saman kaavan mukaan.

- En osannut puhua, etäännyin kumppanistani ja erosin. Tajusin, että toistin lapsuudenkotini kaavaa, jossa ongelmista ei puhuttu eikä kukaan kysynyt, miten menee ja miltä tuntuu.

Minulla oli kolme tutkintoa, mutten tiennyt mitä tunsin ja halusin.

Johanna päätti etsiä apua ja löysi tiedon alkoholistien aikuisille lapsille suunnatusta ryhmästä. Ensimmäisellä kerralla kynnys astua sisään oli korkea.

- Kun sain sanotuksi, että olen Johanna ja isäni on alkoholisti, puhkesin itkuun. Löysin vähitellen ne tunteet, jotka olin kieltänyt itseltäni - vihan, kiukun, surun ja syyllisyyden. Tuntui todella helpottavalta olla seurassa, jossa kaikki olivat
kokeneet jotain samanlaista.

Viimeinen jouluateria

Johannan isän ensimmäinen pitkä raitis jakso alkoi vuonna 2008, vähän yli kuusikymppisenä. Sitä kesti neljä vuotta, ja sen aikana monia asia muuttui.

- Se oli ensimmäinen kerta, kun hän käsitteli riippuvuuttaan ja pystyin luottamaan, että hän myös pysyy raittiina.Sen jälkeen isä kuitenkin retkahti toistuvasti. 

Syytin itseäni siitä, etten ollut vienyt isää hoitoon.

Vuonna 2016 he viettivät joulua yhdessä. Aterian jälkeen isä kertoi Johannalle oman versionsa alkoholismistaan, mutta hänen oli vaikea kuvailla, mitä siinä hetkessä tapahtui, kun viina vei voiton kaikesta muusta perhe mukaan lukien.

- Oli erityisen tärkeää kuulla, ettei meillä läheisillä ollut osaa eikä arpaa hänen juomiseensa. Tajusin, ettei isä ollut koskaan oikein ymmärtänyt, mitä hänen juomisensa oli merkinnyt meille.

Muutama kuukausi tästä Risto Pohjola tukehtui aterialla ja kuoli 69-vuotiaana. Alkoholia oli veressä kaksi promillea. Raittiit jaksot pois lukien hän oli juonut yli 40 vuotta.

Eroon syyllisyydestä ja häpeästä

Johanna teki surutyötä tutkien ja kirjoittaen. Hän päätti kirjoittaa teoksen alkoholistien läheisten kokemuksista. Matkan varrella Isä pullossa -kirja kääntyi matkaksi alkoholistin mieleen ja maailmaan.

Erityisen merkittäviä Johannalle olivat tapaamiset toipuvien alkoholistien kanssa. Heidän kertomuksensa vapauttivat Johannaa sekä häpeästä että syyllisyydestä.

- Toipuvien alkoholistien seurassa tajusin, että riippuvuus itsessään on se syy. Hermostolla on pakonomainen tarve saada alkoholia, jotta tasapaino säilyy. Alkoholisti juo, koska ei kykene olemaan juomatta. Samaan aikaan hän voi olla taitava työssään ja sosiaalisesti aktiivinen, kuten Risto.

Johanna on antanut isälleen anteeksi.

- Enää en usko, että vakainkaan päätös pelastaa ketään alkoholismilta. Siksi alkoholismista on puhuttava suoraan, totuudellisesti ja minämuodossa.

Enää ei tarvitse vetää hymyä kasvoilleen suojaksi.

Se on myös ainut keino, jolla lapsuudessa omaksutut selviytymismekanismit voi tehdä tarpeettomiksi. Hymyä ei tarvitse vetää kasvoilleen suojaksi.

Monista alkoholistien lapsista kehittyy peittelyn ammattilaisia. Ensin on yritettävä peitellä vanhempiensa ongelmat ja sitten omansa. Se on raskas tehtävä, josta Johanna on päättänyt luopua.

- Haluan olla lopun elämääni aito ja totta.

Jutun voi lukea kokonaisuudessaan ET-lehden numerossa 21/2020.