Kapellimestari Hannu Lintu ex-puolisonsa kuoleman jälkeen: ”Suru on minusta vähän hyödytön olotila, raivokin on parempi”

Hannu Lintu seisoo jo eteisessä lippis päässä, kun hän yhtäkkiä muistaa:

– Sähän et kuule ole saanut tänään sun särkylääkettä. Vai joko mä annoin sen?

Vastaukseksi tulee pitkä tuijotus.

On iltapäivä, eikä Hannu, 56, enää muista, mitä on aamulla tehnyt.

Vastaukseksi tulee pitkä tuijotus.

Hannu kävelee keittiöön, ottaa jääkaapista eines­lihapullan ja painaa särkylääkkeen sen sisään.

– Annetaan sulle tämä nyt, ettei sinuun vain lenkillä satu.

Shurikissa on pisara laikaa, saksanpaimenkoiraa, terrieriä, ehkä jopa koirasutta. Hannua se palvoo.

Shurik kallistaa päätään. Se on kuuro ja sillä on nivelrikko, ja nyt se nielaisee lihapullansa.

Kun Hannu puhuu Shurikille, hänen äänensä muuttuu. Ääni on hellä, sävelaskeleen tai kaksi korkeampi kuin se ääni, jolla hän puhuu ihmisille.

Onpa kauhean näköinen koira, tämä me otetaan.

Hannulle Shurik ei ole se vaan hän. Hän on entinen katukoira Pietarista ja hänen korvastaan puuttuu pala.

Vuonna 2014 Hannu ja hänen puolisonsa, Aalto-yli­opiston kauppakorkeakoulun markkinoinnin professori Pekka Mattila, näkivät Shurikista kuvan Elämä koirille ry:n nettisivuilla. Pari totesi yksimielisesti, että onpa kauhean näköinen koira, tämä me otetaan.

Joka sunnuntai Hannu ja Pekka merkitsivät Shurikin omaan Excel-taulukkoon, kumpi hoitaa tulevalla viikolla minkäkin ulkoilutusvuoron.

Nuorempana Shurik vaistosi herkästi Hannun tunteet. – Vanhemmiten vaistot ovat hieman tylsistyneet. Mutta kuoleman koirat aistivat aina herkemmin kuin ihmiset, Hannu uskoo.

Tapa jatkui senkin jälkeen, kun pari keväällä 2023 erosi. Shurik alkoi asua Hannun luona Kaartinkaupungissa ja Pekan luona Bulevardilla vuoroviikoin. Miehet soittelivat toisilleen yhä lähes päivittäin.

23. tammikuuta tänä vuonna, maanantain ja tiistain välisenä yönä, kaikki muuttui.

Sinä yönä Pekka Mattila, 45, kuoli.

Koira surusta sekaisin

Kun Pekka sai äkillisen sairauskohtauksen kotonaan Bulevardilla, hänen kanssaan oli Shurik.

– Pekka ei ollut yksin. Shurik oli Pekalle äärettömän rakas.

Nuo kaksi ajatusta lohduttavat Hannua vähän.

Ensimmäisen viikon olin varma, että hän ei selviä surusta hengissä.

Hannu on varma, että Shurik ymmärsi, mitä sinä yönä tapahtui.

– Totta kai ymmärsi. Shurik oli sen jälkeen ihan poissa tolaltaan, ei syönyt eikä nukkunut. En ole ikinä nähnyt niin hätääntynyttä koiraa. Ensimmäisen viikon olin varma, että hän ei selviä surusta hengissä.

Sen jälkeen Shurik ei ole suostunut Bulevardin-kotiin menemään.

– Hän kieltäytyy. Laittaa tassut maahan. Että tohon taloon en mene.

Koiransa surusta Hannun on helppo puhua.

Ensin työnteko helpottaa oloa

Kun Hannu Lintu alkaa puhua omasta surustaan, hän ei liikutu. Pikemminkin hän kiihtyy hiukan.

– Jos vaikka joku kollega kysyy, tunnenko suurta surua, niin en nyt sinänsä. Ajattelen ja teen koko ajan paljon muutakin. En elä surun vallassa aamusta iltaan. Elävätkö ihmiset yleensä? En tiedä.

Itseään ja tunteitaan Hannu haluaa pohtia niin älyllisesti kuin pystyy. Sillä tavalla hän pohtii kaikkea.

En elä surun vallassa aamusta iltaan.

– Suru on minusta vähän hyödytön olotila. Raivokin on parempi. Enkä mä tiedä, miltä burnout tuntuu. Olen vain lukenut kuvauksia siitä. Voihan olla, että mulla on burnout, mutta en vain tajua sitä.

Hannun ja Shurikin kodin sisustus on vielä kesken ja Riitta Nelimarkan taulu ripustamatta. Nojatuolissa Hannu lukee partituuria. – Virheitä konsertissa tapahtuu aina. Virheet ovat viimeinen asia, jota kannattaa pelätä.

Nyt Hannusta on alkanut tuntua ensimmäistä kertaa elämässään, että 360 työpäivää vuodessa on vähän liikaa. Se liittyy myös Pekkaan.

– Kun menettää läheisensä, ensin työnteko helpottaa oloa. Sitten se vaikeuttaa sitä. Pitää vain tajuta, missä vaiheessa työtä on pakko vähentää. Nyt olen siinä vaiheessa. 

Hannu alkaa miettiä, että ehkä ei vain osaa eritellä tunteitaan. Että mikä niistä on mitäkin. Varma hän sanoo olevansa juuri nyt vain yhdestä asiasta:

– Olen ihan helvetin väsynyt. Se on se, mitä olen nyt.

Jutun voi lukea kokonaan ET-lehden numerosta 10/2024. Tilaajana voit lukea sen täältä. Jos et vielä ole tilaaja, tutustu Digilehdet.fi-palveluun.