Kun kirjailija Katri Tapola ja kuvittaja Virpi Talvitie kohtasivat, he solmivat aivoliiton. Se on vaistonvarainen, hilpeä, ihmettelevä ja tehokas. Ja parhaiten se toimii sähköpostitse.

Pöydällä on kaksi granaattiomenaa, tuore ja muumioitunut.

– Toinen on kypsä ja toinen ylikypsä, kuvaa hyvin meitä, kirjailija Katri Tapola nauraa.

Hedelmät ovat syvänpunaisia ja kauniita kuhmuineen. Virpi Talvitien kuvittaja-graafikon silmää hivelee niiden olemus. Viereisellä keittiön seinälle on valmistunut jo yksi granaattiomenataulu.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Samaa punaista on kirjailija Katri Tapolan edessä lautaselle murskattuna. Hän lusikoi sitä suuhunsa ja miettii.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

– Kyllä näistä syntyy vielä tarina. Joku ihmetys.

"Tämä on onnellista työskentelyä, sopivan kokoista."

Ihmetykset ovat viralliselta selitykseltään tämän parivaljakon tekemää lyhytproosaa, tarinoita, joita Katri kirjoittaa ja Virpi kuvittaa. Niissä ihmetellään arjen pienimmistä pienimpiä aiheita, kodittomista kynistä papiljotteihin ja taskunpohjan pastilleihin. Ihmeteltävää on kertynyt vuosien varrella kahden kirjan verran. Kolmatta on alettu hiljalleen granaattiomenaa maistellen kypsytellä.

– Tämä on sellaista onnellista työskentelyä, sopivan kokoista. Ihmetykset ovat kuin oma pieni kolo maailmassa kaiken muun työn välissä, lomassa ja keskellä, Katri toteaa.

Lapsuuden tyhjät tilat

Ihmettelyn lisäksi Katria ja Virpiä yhdistää pari passiinkin kirjattua perusasiaa: ikä ja synnyinpaikka. Vaikka he molemmat ovat kotoisin Ilmajoelta, mutteivät tunteneet toisiaan lapsina. Tai tietenkin he tiesivät toisensa, niin kuin nyt pienillä paikkakunnilla on tapana.

Vasta kustantaja yhytti Katrin ja Virpin vähän yli kymmenen vuotta sitten. Ja niin he alkoivat tehdä yhdessä kirjoja. Ensin niitä syntyi lapsille. Työsuhde tiivistyi nopeasti, kun naiset huomasivat syöttelevänsä toisilleen ideoita ilman pakottamista. Nyt yhteisiä kirjoja on tullut tehtyä jo seitsemän. 

– Me tulimme töiden kautta solmineeksi aivoliiton, jossa molemmilla oli lupa hämmästellä ja innostua mistä milloinkin, Virpi kuvailee.

Liiton alkutaipaleella he palasivat Pohjanmaalle hämmästelemään lapsuuden maisemia. Aineistonkeruureissu Katrin vanhaan kansakouluun oli tuottoisa. Konnanmontulle hyvä kyyti -lastenkirjaan tallentui muun muassa polkuharmoni, telluurio ja presidenttien kuvat.

– Meillä on aika erilainen suhde Pohjanmaahan. Katri on superpohjalainen, joka on itse kasvattanut juurensa sinne. Hän on opettanut minutkin oivaltamaan pohjalaisen maiseman tyhjyydessä piilevän arvon. Olen hirveän ylpeä 60-luvun lapsuudestani, että olen saanut kävellä kansakouluun peltojen ja lakeuksien poikki.

Katrin mielestä hänen kotiseuturakkautensa onkin juuri jonkinlaista valepohjalaisuutta, hänen vanhempansa kun muuttivat työn perässä Pohjanmaalle ja sieltä pois. Hän pystyy nyppimään pohjalaisuutensa pullasta rusinat, kun paikkakunnalle ei tarvitse palata velvollisuudentunnosta.

– Voimaannun aina kun pääsen siellä käymään.

– Mä taas ahdistun, vaikka ylpeä juuristani olenkin, siinä se ero, Virpi toteaa.

Kaaoksesta jäsenneltyihin viesteihin

Virpi Talvitien kauniin ruokahuoneen pöydän ympärillä on iloinen tunnelma. Näin, nokakkain kahvikuppien ja granaattiomenoiden keskellä, naiset kuitenkin harvoin työskentelevät.

– Meidän tapaamisemme saattavat luisua aika kaoottisiksi. Siksi teemme töitä enimmäkseen sähköpostitse, niin homma toimii parhaiten, Virpi kertoo.

Silloin sinkoileva, herkästi aiheesta toiseen poukkoileva puhe muuttuu keskittyneiksi virkkeiksi. Asiat etenevät eivätkä jää repsottamaan.

– Yleensä kirjoittelu alkaa jostain konkreettisesta, syntyy keskustelua eikä tällaista päällepuhelua. Kuvaliitteet ja tekstinraakileet siirtyvät vauhdikkaasti koneittemme välillä.

Katri on huomannut, että Virpin kanssa hän uskaltaa olla avoin.

– Meillä on sellainen luottamuksen ilmapiiri, jossa uskaltaa olla oma itsensä – mitä se ikinä sitten onkaan.

Virpikin myöntää irrottelevansa Katrin kanssa kirjoitellessaan, ja saavansa tältä myös todella tarkkaa ja paneutuvaa palautetta kuvistaan.

– Kuvittaminen, toisten tekstien tulkitseminen, vaatii aina aivotyötä silmien ja käsien lisäksi. Nämä ihmetyskuvat ovat yleensä syntyneet jotenkin vaistonvaraisemmin. Ja usein vasta kuvan valmistuttua huomaan ymmärtäväni tekstejä ja niiden välisiä yhteyksiä paljon paremmin. Nämä kirjamme ovatkin täynnä salaisia madononkaloita tarinoista ja kuvista toisiin. Siksi ne avautuvat varmasti hyvin monin eri tavoin, ja hyvä niin.

Välitilojen hidas vauhti

Katri asuu Helsingissä ja Virpi Hyvinkäällä. Virpi työskentelee päivät 10 ulkoilma-askeleen päässä työhuoneessaan ja Katri omassaan, mutta hänellä ihmetysten ideat syntyvät muualla. Bussipysäkeillä, lähikaupassa, kadulla, erilaisissa välitiloissa. 

"Mummot ja pikkulapset ovat hyviä matkakumppaneita."

– Helsingissä melkein kivointa ovat bussipysäkit ja bussimatkat. Tosin nykyään busseissa on alkanut vähän rassata uusi ihmisrotu, joka nuokkuu niska taipuneena kännykän äärelle. Mitä matkantekoa se on? Siksi mummot ja pikkulapset ovat hyviä matkakumppaneita. Kun liikun kiireettä ja virka-ajan ulkopuolella kuin joutomiehenä, tykkään katsoa ihmisiä silmiin, jutella ja kohdata. Kaikessahan on lopulta kyse kohtaamisesta. 

– Katrilla on uskomaton lahja kohdata ja välittää ihmisistä, missä ikinä hän kulkeekin.

Myös Virpi käyttää matkat työskentelyyn, mutta toisella tavalla, hän hauduttelee ideoita itsekseen.

– Helsinki-Hyvinkää-bussimatkan välillä, mukavassa liikkeen ja levon välitilassa, ehtii yleensä syntyä suurin piirtein yksi idea.

Katrin kaltaiselle ihmettelijälle kaupunki on juuri sopiva paikka asua. Taito tarkkailuun on myös kehittynyt iän myötä.

– Mutta olenkin sitten tosi huono muodollisissa sosiaalisissa tilanteissa, joissa vaaditaan jotain roolia. En uiskentele kuin kala vedessä tässä ajassa, olen enemmän sivustakatsoja – ja haluankin olla.

Luuserin hommaa, sellaiseksi Katri kokee usein yksinäisen kirjoittamistyönsä, ja myös itsensä. Se on hänestä silti erittäin kunniakas homma. 

– Kaikki eivät tahdo olla menestyjiä menestystarinassa, jota tämä nykyaika meille syöttää. En vain usko sellaiseen, se syö ihmistä ja ihmisyyttä. Siksi haluan pysähdellä ja etsiä pienestäkin merkityksiä, silloinkin kun pitäisi kiirehtiä. 

Pienesineiden lumo

Mitä Katri sitten kohtaa lähiympäristössään, ja mitä niistä kohtaamisista päätyy yhteisiin kirjoihin?

Joskus ihmisiä, joskus vaikka pyykkipoika. Joskus jopa puolikkaan pyykkipojan löytäminen kuljettaa pitkälle eteenpäin.

– Muistaakseni Virpi ehdotti aikoinaan jutun aiheeksi sovituskoppia. Pyörittelin aihetta pitkään päässäni enkä keksinyt siitä mitään sanottavaa. Sitten löysin puolikkaan pyykkipojan Sokoksen vessan lattialta. Sijoitin sen sovituskoppi-tekstiin, siitä tuli jutun loppu eli täydellinen löytö.

Pienesineitä seikkailee myös Virpin kuvissa. Sovituskoppi-tarinan jälkeen pyykkipojan puolikas jatkoi elämäänsä pienesinekuvana pitkin Mahdottomuuksien rajoissa -kirjaa, josta juttu löytyy. Esine rakensi juuri niitä pienenpieniä madonreikiä tarinoista toiseen.

Suuren osan tarinoihin päätyneistä pikku esineistä Katri on tallentanut niitä varten hankkimaansa laukkuun, käsveskaan. Muutenkin ihmisten laukkujen sisällöt kiinnostavat häntä, pienesine-ihmistä, kovastikin.

– Tapasin kerran kahvilassa naisen, joka ystävällisesti esitteli minulle käsveskansa sisältöä ja vielä seuraavana päivänä sähköpostitse täydensi tarkalla sisältöselosteella. Olin jo kirjoittanut aiheesta jutun, mutta naisen tavattuani ehdin lisätä käsilaukkuun muun muassa foliopeiton, varasilmälasit ja otsalampun.

Joskus tarinoiden tavaroita ei tarvitse kohdata, ne suorastaan tarraavat mukaan. Niin on käynyt linja-automatkalla hiuksista löytyneelle papiljotille tai takinpersuksiin kiinnittyneelle riippulukon salvalle.

– Näitä löytöjä on ollut tietysti mukava kuvittaa.

Kauneudelle on raivattava tilaa

Vaikka Virpin ja Katrin suhde on ennen kaikkea työsuhde, liepeilee molempien elämä mukana siinä sivussa. Tai ainakin Katrin elämä, Virpi lisää nauraen.

– Ikä tuo elämään pakostakin myös suruja. Ympärillä on sairautta, vanhuutta ja kuolemaa. Virpi on opettanut mua leikkisyyteen ja vaistonvaraisuuteen, kun olen aika lailla tällainen sanojen kanssa totisena nuhraaja. Meidän yhteistyömme tuo raskaaseen kirjailijan työhönkin ilmavuutta ja tilaa, Katri pohtii ja muistaa taas yhden yhteisen tutkimusmatkan. Se tehtiin Katrin kodin ulkovälinevarastoon. 

– Virpi kuvasi kameralla kellaritiloja ja saikin sitten kirjan kuvaan sen rautalanka-aidan niin hienosti hohtamaan. 

"Rumuus syntyy itsestään, kauneuden eteen pitää nähdä vaivaa."

Välillä välitiloista tihkuu hienoista syrjäytymiskuvausta, sen naiset myöntävät. 

– Mutta me kohotamme sen syrjäytymisenkin ihan hyväksi elämäksi. Rumuus kun syntyy tähän maailmaan itsestään, mutta kauneuden eteen pitää nähdä vaivaa, Katri toteaa. 
 

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 6/2015.

Tieto

Virpi Talvitie

  • Syntynyt 1961 Ilmajoella.
  • Asuu Hyvinkäällä. Aviomies ja kaksi aikuista lasta. 
  • Kuvittaja, graafikko. Kuvittanut kirjoja lapsille ja aikuisille, muun muassa runoantologioita vanhuksille.
  • Heinäkuussa 2015 ilmestyi Maukan ja Väykän matkakirja (Tammi) yhdessä Timo Parvelan kanssa. 
  • Viime vuosina koonnut myös lukuisia kuva- ja kuvitusnäyttelyitä. 

Katri Tapola

  • Syntynyt 1961 Ilmajoella. Asuu Helsingissä. Aviomies ja 16-vuotias poika. 
  • Kirjailija, kirjoittanut yhteensä 20 kirjaa sekä aikuisille että lapsille. Viimeisin, romaani Härkätaistelu (Teos). 
  • Tehnyt monenlaista lastenkulttuurityötä, mm. satukonsertteja säveltäjä Marjut Vuorennon kanssa.
  • Katrin pitää ihmisten tarkkailusta, heistä kun loistaa yleensä hyvä valo.
Sisältö jatkuu mainoksen alla