Kuusikymmentä täyttänyt Anu Hälvä: ”Mieleni luulee, että olen parikymppinen”

Mokaaminen / onnistuminen

Jännitin näyttelemistä ja laulamista urani alussa niin, että menin kipsiin. Silloin ei saa parasta irti itsestään.

Nyt takana on 40 vuotta uraa esiintyjänä, tuhansia toistoja ja riittävästi virheitä. Onneksi. Jännittämisestä pääsee eroon vain mokaamalla tarpeeksi.

Tarvitaan pikkumokia ja isoja. Pikkumoka voi olla se, että unohtaa vuorosanat tai kaataa lavasteet. Olen tehnyt molemmat.

Tarvitaan pikkumokia ja isoja. Olen tehnyt molemmat.

Isolta taas tuntuu se, kun ajatus katkeaa ja tuntee jähmettyvänsä lavalle. Vasta kun pahin pelko toteutuu, tajuaa, että ahaa, elämä jatkuu.

Neuvoni kuuluukin: lisää mokia peliin ja eteenpäin. Enää en jännitä juuri mitään. En edes kapellimestarina työskentelevän Kristian-poikani esiintymisiä.

Kun hän 14- vuotiaana nousi yleisön eteen johtamaan sinfoniaorkesteria, jännitin niin, että olin kuolla. Nykyään nautin katsomossa. Olen nähnyt, miten hän on kasvanut mieheksi ja ammattiinsa.

Puhelu / viesti

Vaikka lapseni Ada ja Kristian asuvat lähellä, kaipaan heitä monta kertaa viikossa. Mietin, onhan kaikki varmasti hyvin. Sellaista normaalia äitisettiä eli jokapäiväistä pientä murehtimista.

Eihän näitä nykytenavia soittamalla kiinni saa, mutta viestittelemme viikoittain. Yritän olla sörkkimättä lasteni asioihin liikaa, joten usein laitan vain varovaisen viestin: mitä kuuluu?

Kriisi / rauha

Täytin viime kesänä 60 vuotta. Lukema tuntui käsittämättömän isolta. Mietin, alkaako tästä nyt sitten viimeinen suora ja mitä olen saanut elämässä aikaan.

Kehon ikääntymistä ei ole ollut helppo kohdata. Ikäkriisi iski kunnolla, mutta nyt se alkaa helpottaa. Olen tehnyt itseni kanssa jonkinlaisen välitilinpäätöksen, ja se on rauhoittanut.

Alkaako tästä nyt sitten viimeinen suora.

Tämän ikäiseksi en silti itseäni vieläkään tunne. Mieleni luulee, että olen parikymppinen. Se ei ole kehon kanssa yhtään synkassa.

Tai ehkä tässä iässä kuuluukin tuntua juuri tältä: uteliaalta ja energiseltä. Minulla on yhä valtava elämänjano, eläkkeelle en todennäköisesti jää ikinä. Niin kauan kuin moottori pysyy käynnissä, menen täysillä.

Usko / järkeily

Molempia tarvitaan, uskomista ja järkeilyä. Kuulun kirkkoon, mutta en ole mitenkään periuskonnollinen ihminen. Jossain saattaa kuitenkin olla jonkinlaisia isompia voimia, jotka ohjaavat meitä – tai ehkä nuo voimat ovat meissä itsessämme. En tiedä.

Perinteisellä tavalla en rukoile, mutta usein lähetän kosmiseen avaruuteen jonkin äänettömän toiveen, jonka voi tulkita rukoukseksi.

Lähetän kosmiseen avaruuteen äänettömän toiveen, jonka voi tulkita rukoukseksi.

Saatan esimerkiksi toivoa mielessäni, että ”pliis anna tämän tapahtua” tai ”älä anna tämän tapahtua, ethän”.

Pienessä mittakaavassa lähetän äänettömiä toiveita ilmaan melkein päivittäin. Toive voi olla pikkuruinenkin, vaikka että ”anna tämän räntäsateen jo loppua”.

Tämä on lyhennelmä ET-lehdessä 2/2025 olleesta jutusta. Tilaajana voit lukea sen kokonaan täältä. Jos et vielä ole tilaaja, tutustu Digilehdet.fi-palveluun.