Kuvanveistäjä Eila Hiltusen poika Markku Pietinen kasvoi veistosten varjossa

Äiti oli ehtinyt antaa ohjeet, millaisen muistotilaisuuden hän haluaa. Daameilla pitää olla hattu ja tarjolla Freixenet-kuohuviiniä. Markku Pietinen tiesi äitinsä, kuvanveistäjä Eila Hiltusen, toiveet.

– Useampi tyylikäs leidi lähti surujuhlasta pikkuhiprakassa ja totesi, että olipa hauskat hautajaiset, Markku muistaa.

Eila Hiltusen muistotilaisuus vietettiin täällä Didrichsenin taidemuseossa Helsingissä 19 vuotta sitten. 

Muistotilaisuuden jälkeiset vuodet ovat olleet Markulle työntäyteisiä. Äidin kuoleman jälkeen hän laati hoidettavien velvollisuuksien listan. Listalla olivat Eilan jälkeensä jättämät asiat, jotka Markun ja siskon piti hoitaa.

"Kuolinpesä, joka meille jäi, oli ihan hirmuinen."

– Äitimme periaate oli, että mitään ei voinut heittää pois eikä organisoida. Kuolinpesä, joka meille jäi, oli ihan hirmuinen. Osa siitä oli 3­ 000 kilometrin päässä Italian Toscanassa.

Kuningatar Elisabet: "Tämän rouvan minä muistan"

Eila Hiltunen oli taiteilija, joka jäi mieleen, kun hänet kerran tapasi. Mieleen hän tosin jäi jo lehtiä lukemallakin. Hänen suunnittelemansa ja osin hitsaamansa Sibelius-monumentti oli 1960-luvun kiistellyin taidehanke. Kari Suomalainen piirsi Helsingin Sanomiin teoksen modernia muotokieltä irvailevia pilakuvia, ja teosta haukuttiin epämuodostuneeksi urkupillistöksi.

Markku oli tuolloin lukioikäinen ja mukana pitämässä huolta, että kotona päivän posti seulottiin ennen kuin Eila näki sen.

– Emme voineet näyttää äidille kaikkea, sillä viha- ja haukkumakirjeiden tulva oli loputon.

Kuningatar vieraili Sibelius-monumentilla vuonna 1976.

Suuret ikäluokat muistavat Eila Hiltusen myös muusta, kuten tuuheasta kampauksesta, värikkäistä vaatteista ja tyylikkäästä hoviniiauksesta. Niiauksen Eila teki kuningatar Elisabetille, kun tämä vieraili kansakunnan ylpeydeksi muuttuneella Sibelius-monumentilla vuonna 1976.

– Kun äitiä esiteltiin toistamiseen kuningatar Elisabetille 1990-luvulla, Elisabet totesi, että kyllä minä nyt tämän rouvan muistan. Äiti osasi ottaa yleisönsä. Se oli yksi puoli häntä, Markku kertoo.

Eila Hiltuselle taide oli tärkeintä, kaikki kaikessa

Toisen puolen Eilasta näki perhe: puoliso Otso Pietinen ja lapset Markku ja Piia. Otsosta tuli avioitumisen jälkeen Eilan avustaja ja autokuski. Hän analysoi avioliiton tilannetta kirjeessään Eilalle vuonna 1958: ”Sinä olet elämässäsi luokitellut asiat tarkasti eri arvoluokkiin: työsi on ensi luokan asia, äitisi toisen luokan, lapset kolmannen luokan ja minä neljännen.”

Markku ei kiistä isänsä arviota.

– Äidille taide oli kaikki kaikessa, ja isoäitini Ester, joka asui meillä, oli arkemme työnjohtaja. Me lapset emme olleet erityisen tervetulleita äidin ateljeeseen, eivätkä kaverimme saaneet tulla meille leikkimään. Kotimme oli pyhitetty äidin työnteolle.

Äidin Beena-peruukista ei saanut hiiskua kenellekään.

Markunkin mielestä Eila-äidin ja Ester-isoäidin suhde oli poikkeuksellisen kiinteä. Eila oli kiitollinen äidilleen, joka oli kannustanut häntä taiteilijaksi läpi vaikean 1930-luvun. Eilan huoleton lapsuus oli päättynyt kouluiän kynnyksellä, kun isän autoyritys meni konkurssiin ja Eila sairastui tulirokkoon, jonka jälkitautina hän kaljuuntui.

– Koulussa äidillä oli villapipo päässä ja muut lapset kiusasivat, että sieltä se Hiltusen mätäpää tulee. Kotona kutsuimme äidin peruukkia beenaksi. Beena oli äidin salaisuus, josta emme saaneet koskaan hiiskua kenellekään.

Sähke vanhemmilta: Omistamme keskiaikaisen tornin

Markku oli armeijassa vuonna 1967, kun hänelle tuotiin sähke. Siinä luki: omistamme keskiaikaisen tornin Italiassa stop aeiti ja isae stop.

Eila oli alkanut unelmoida rankan työn vastapainoksi aurinkoisemmista maisemista ja ottanut yhteyttä italialaiseen muinaisia rakennuksia välittävään arkkitehtiin. Hänen ohjeillaan Eila, Otso ja Piia kiersivät tyhjillään olevia linnoja.

23 metriä korkean tornin kunnostaminen vei kolme vuotta.

Toscanasta löytyi Eilan unelmien täyttymys. 1200-luvulla rakennettu ja osin raunioitunut linnoitustorni uhmasi aikaa Monticchiellon kylässä majesteettisen mäen päällä.

23 metriä korkean ja lähes hengenvaarallisen tornin kunnostaminen vei kolme vuotta. Paikka sai lempinimekseen Torre.

Ateljeetornin remontin valmistuttua Eila halusi muuttaa Italiaan. Suunnitelma kariutui jo siihen, että veistosmateriaalien kuljettaminen tiettömän mäen päälle osoittautui ylivoimaisen työlääksi.

Markun elämä oli siinä vaiheessa jo toisaalla. Hän avioitui, valmistui valtiotieteellisestä tiedekunnasta maisteriksi ja tuli isäksi.

Oma parisuhde ei seurannut vanhempien mallia

Vanhempien jatkuvat riidat kärjistyivät syksyllä 1977. Valokuvaamonsa myynyt Otso-isä oli ostanut suuren asuntovaunun ja päättänyt toteuttaa unelmansa antiikin Kreikan tutkimisesta. Hän houkutteli Eilaa matkaan, mutta tämä kieltäytyi.

Otso lähti matkaan yksin. Moselin laaksosta Saksasta hän kirjoitti Markku-pojalleen: ”Tiedät varsin hyvin, että olen ollut kiinni äidissä ja perheessä yli 33 vuotta. On helvetin vaikeata repäistä itsensä yhdellä iskulle kaikesta eroon.”

Otso-isä jäi 15 vuodeksi Saksaan.

Irtiotto toteutui osittain. Otso jäi 15 vuodeksi Saksaan, mutta oli edelleen vaimonsa käytettävissä, kun kutsu kävi näyttelyä rakentamaan tai Torre-tornia korjaamaan. Pari vuotta ennen kuolemaansa 1990-luvun alussa Otso palasi Suomeen.

– Äiti oli vahvatahtoinen ja määrätietoinen ja isä hänen rinnallaan alistuva, palveleva ja purnaava.

Vanhemmat näyttivät parisuhdemallin, jota Markku on yrittänyt omassa elämässään vältellä.

– Oli hankalaa ja raskasta, kun piti aina luovia vanhempien ristiriidoissa. Olen yrittänyt toimia toisin. Olemme tehneet vaimoni kanssa kummatkin myönnytyksiä mahdollistaaksemme toisen unelmien toteutumisen.

Eila Hiltunen vaati, että tornia ei koskaan myytäisi

Eila täytti 80 vuotta marraskuussa 2002. Hänelle järjestettiin Kalastajatorpalla 60 hengen illalliset.

– Eila saapui sinne pyörätuolissa ja kädessään kyltti ”Museoesine, ei saa koskea”. Kyltti oli hauska, mutta myös totta. Äidin paperinohueksi käynyt iho ei kestänyt enää kosketuksia.

Eila tiesi ajan käyneen vähiin. Hän toivoi, että hänen omaisuutensa säätiöidään ja Italian-tornin yhteyteen perustetaan Eila Hiltusen veistospuisto.

– Kun siskoni kysyi äidiltä, kuka ihme sen veistospuiston hoitaisi, vastaus oli: sinä ja Markku tietysti. Luojan kiitos, siskoni sai torpattua ajatuksen.

Tajusimme, että pian tämä kaatuu meidän syliimme.

Eila vannotti lapsiaan, että hänen tärkeintä elämäntyötään eli linnoitustornia ei koskaan myydä.

– Minulla oli sormet ristissä selän takana, kun nyökyttelin. Tiesin, että se saattoi olla liikaa vaadittu ja luvattu, Markku sanoo.

Viimeisimmän teoksensa paljastuspuheita kesäkuussa 2003 Eila kuunteli vuoteestaan Helsingistä. Markku ja Piia edustivat häntä paikan päällä Roomassa. Sieltä matka jatkui Toscanaan.

– Kun tulimme äidin tornille, sinne oli iskenyt salama. Tajusimme, että pian tämä kaatuu meidän syliimme.

Eila Hiltunen kuoli lokakuussa 2003. Markulle ja Piia-siskolle jäivät Eilan ateljeetalo Helsingissä ja torni Toscanassa. Kumpikin kiinteistö pullisteli tavaraa, taidetta ja tekemättömiä töitä.

Maan alle haudatut veistokset löytyivät piharemontissa

Urakka alkoi äidin ateljeetalosta Helsingin Munkkiniemessä. Siivouksessa meni yksi talvi. Piia keskittyi papereihin, Markku suurempiin esineisiin.

Kun äidin talolle löytyi ostaja, kauppakirjaan tuli maininta, että mikäli pihalta löytyy veistoksia, ne kuuluvat perikunnalle. Tiedossa oli, että Eila oli haudannut 1950-luvulla nuivan näyttelykritiikin jälkeen pihamaalle useampia veistoksia, mutta Markku oli löytänyt niistä vain yhden. 

Loput löytyivät piharemontissa yli 15 vuotta Eilan kuoleman jälkeen. 

"Heinäsirkkojen asemasta tuli joka syksy miljardi lentomuurahaista."

Helsingin-talon siivottuaan Markku ja Piia päättivät nauttia Torresta, jossa äiti ei ollut enää päsmäröimässä. 

– Laadin riskianalyysin siitä, mitä kaikkea Torre voi tuoda mukanaan. Listalta toteutui kaikki paitsi maanjäristys, heinäsirkat ja metsäpalo. Tornia vandalisoitiin, ukkosvaurioita ja vesivahinkoja sattui ja heinäsirkkojen asemasta tuli joka syksy miljardi lentomuurahaista.

Matkoille mahtui myös hienoja hetkiä.

– Hehtaarin tontilla vaimoni ja minä hoidimme kevättyöt ja sisko miehensä kanssa syksyn oliivisadon. Maisemat olivat maailman upeimmat.

Tornin ostaminen oli sittenkin kulttuuriteko

Tornin myyntipäätös syntyi vuonna 2008. Ensimmäinen ostotarjous tuli 11 vuotta myöhemmin.

– Se tarjous olisi saanut meidät aiemmin naurunpyrskähdyksiin, mutta se oli pakko hyväksyä. Tornista oli pelkkiä menoja, me vanhenimme eikä seuraava polvi halunnut sitä ristikseen.

Torni oli Siennan ja Firenzen välisen sodan parhaiten säilynyt linnake.

Lopulta Italian valtio käytti etuosto-oikeuttaan, sillä torni on 1200-luvun Siennan ja Firenzen välisen sodan parhaiten säilynyt linnake Italiassa.

– Äiti teki tosiaan kulttuuriteon.

Eila Hiltusen taiteellinen jäämistö on nyt järjestyksessä

Markun lista äidin kuoleman jälkeen hoidettavista asioista oli alkujaan kaksi liuskaa pitkä. Suurin osa kohdista on nyt ruksittu.

Eilan taiteellinen jäämistö on järjestyksessä. Tärkeimmät teokset ovat museoissa. Paperit, työpiirrokset, luonnokset, kirjeenvaihdot ja päiväkirjat on järjestetty ja luovutettu arkistoihin.

Työ helpottaa tekijänoikeuksien hallintaa.

Valokuvat on digitoitu ja luovutettu edelleen.

Teokset on luetteloitu. Se helpottaa tekijänoikeuksien hallintaa ja estää sen, että valmiina Hiltusina yritetään myydä teoksia, jotka eivät sitä ole.

– Siitäkin on kokemusta, että joku on koettanut rahastaa äidin harjoituskappaleilla.

Eilan kesken jääneistä muistelmista, Otso-isän Saksassa nauhoittamista muistoista ja omista kokemuksistaan Markku kirjoitti Tulivuori ja marttyyri -kirjan. Se ilmestyi vuonna 2012.

Kirjassa Markku yrittää ymmärtää vanhempiaan.

Kirjassa Markku yritti ymmärtää vanhempiaan ja tuoda esiin isänsä merkitystä äidin uralla. Otso muun muassa opetti Eilan hitsaamaan. Isä myös dokumentoi vaimonsa uraa valokuvaten ja auttoi tätä näyttelyjärjestelyissä elämänsä loppuun asti.

Otso-isällä oli lisäksi oma ura valokuvaajana, valokuvaamon johtajana, Valokuvaaja-lehden päätoimittajana ja alan oppikirjojen kirjoittajana.

– Halusin oikaista sitä epäsuhtaa, että isä oli jäänyt niin pahasti äidin varjoon.

Markku testaa pajallaan rakentamaansa Toob-kaiutinta.

Markku Pietinen: "Olen toiminut koko elämäni tukifunktiossa"

Eila Hiltunen ei ollut helpoin puoliso, läsnäolevin äiti tai pullantuoksuisin mummo. Hän nyt vaan oli hän.

– Eila teki parhaansa, ja mitä muuta ihminen voi tehdä, Markku sanoo.

Eila opasti lapsiaan, että mitä ikinä teetkin, yritä olla yksi parhaista. Markku kokee olleensa äitinsä mittapuulla alisuoriutuja. Musiikki jäi harrastuksen asteelle ja ura Huhtamäen viestintäjohtajana oli firman maineen- ja imagonrakennusta.

– Olen toiminut koko elämäni tukifunktiossa.

Seitsemänkymppisenä vihdoin jotain ikiomaa.

Seitsemänkymppisenä Markku päätti käynnistää vaihteeksi jotain ikiomaa. Hän kehitti kevyen kitara- ja bassokaapin. Maailmalle on myyty puolisen tuhatta Markun käsityönä valmistamaa kaiutinta.

– Tämä on ollut todella tervetullut vastapaino kaikelle muulle. En tosin saa rahojani koskaan takaisin, jos joku ei osta tätä kaiutinfirmaa minulta. Toistaiseksi sitä uskalikkoa ei ole löytynyt. Tilanne on siis ihan sama kuin äidin tornin kanssa.

Tai ei ihan sama. Markku ei siirrä yritystään pojilleen, jos nämä eivät sitä halua.

Jutun voi lukea kokonaan ET-lehden numerosta 1/2023. Tilaajana voit lukea sen myös täältä. Jos et vielä ole tilaaja, tutustu Digilehdet.fi-palveluun.