Lätsä-Pekka Päivärinta, 76, menestyksestään: ”Vasta sitten koin voitonriemua, kun sain viimein olla rauhassa”

Lähden aina aamun valjettua kävelylenkille ja otan sauvat mukaan eteisestä. 

Enää en voi juosta tasapaino-ongelmien takia. Syynä on pikkuaivojen surkastuma, johon sairastuin siitä huolimatta, että minulla on aina ollut terveet elämäntavat enkä tarvitse mitään lääkkeitä. 

Tasapaino-ongelmaani ei ole muuta hoitoa kuin aktiivinen liikunta. Kävellessä muistelen menneitä tai mietin, mitä mieleen juolahtaa, viikon askareita tai maailman tilannetta.

”Kun muu porukka lähti kaupungille, menin hotellille nukkumaan.”

Alkuperäinen punavalkoinen lätsäni on nyt urheilumuseossa. 

Makuuhuoneen seinällä on kehyksissä valokuva, jossa juoksen se päässä maastojuoksun MM-kultaa Belgiassa maaliskuussa 1973. 

Kun muu porukka lähti palkinnonjaon, kuninkaan kättelyn ja päättäjäisillallisen jälkeen kaupungille, menin hotelliin nukkumaan. Vasta silloin koin voitonriemua, kun sain viimein olla rauhassa. 

”Lätsästä tuli talismaani.”

Lätsästä tuli talismaanini, jota ilman en kilpaillut lainkaan.

Tein töitä talonmiehenä, ja silloin joku saattoi soittaa yölläkin, jos avaimet olivat pudonneet hissikuiluun. Nykyisin puhelin soi harvoin. 

”Kuka tahansa saattoi tulla juttelemaan.”

Julkisuutta kesti aikoinaan reilut kymmenen vuotta. Se oli usein kiusallista, kun olisin halunnut olla omassa porukassa ja kuka tahansa saattoi tulla juttelemaan. 

Epäilen, että jotkut vanhat tutut eivät tohdi vieläkään ottaa minuun yhteyttä aiemman julkisuuden takia. Niinpä soitan itse välillä lapsuuden leikkikavereille tai vanhoille suunnistuskavereille. Meidän kylän neljän pojan porukasta Liedossa on jäljellä enää kaksi. 

Tämä on lyhennelmä ET-lehdessä 9/2026 julkaistusta jutusta. Tilaajana voit lukea koko jutun täältä. Jos et ole tilaaja, tutustu Digilehdet.fi-palveluun.