Iskelmälaulaja istui kesällä 2015 Tangomarkkinoiden tuomaristossa. Hän ymmärtää, miksi omat kappaleet liikuttavat.

Vuoden 1995 tangokuningatar Marita Taavitsainen istuu tänä vuonna Tangomarkkinoiden tuomaristossa. 20-vuotisjuhlavuoden pesti on mieluisa, mutta paikoitellen hämmentävä.

Tangokuningatarfinalistit lauloivat torstaina Andrén ja muita Taavitsaisen kappaleita.

– Omat biisit tulivat liian lähelle. Tuntuu, että istuin kuin suolapatsas ajatellen, että aijaa, näinkö sinä tämän ajattelit esittää, Taavitsainen hymyilee.

Hän kuitenkin iloitsee oman työnsä saamasta kunnianosoituksesta.

– Se oli ihan käsittämätöntä. Olen itse laulanut muiden lauluja, ja nyt muut lauloivat minun laulujani.

Tangokuninkaiden finaali on edessä tänä iltana. Marita arvelee, että sen tuomarointi on hänelle helpompaa. Samalla hän miettii, miten käy tuomarikollega Dannylle, jonka kappaleita on luvassa illalla.

Marita on esiintynyt Tangomarkkinoilla tauotta 20 vuoden ajan.

– Olen niin kotonani täällä! Ei ole mitään, mitä en voisi täällä tehdä tai sanoa. Jo ensimmäisellä kerralla minusta tuntui kuin olisin satumaassa.

Marita Taavitsainen pitää itseään lähinnä tanssittajana, mutta 20-vuotisjuhlavuoden kunniaksi luvassa on jotain ihan muuta. Loka–joulukuussa hänellä on kymmenen konsertin kiertue isoissa saleissa ympäri Suomea.

Mielenkiintoinen artikkeli: Ovatko nämä Suomen 20 parasta tanssipaikkaa?

Salatut elämät -ohjelman Seppo Taalasmaana tunnettu näyttelijä Jarmo Koski rakastaa leikkimistä ja ruuanlaittoa. Yksinäisinä hetkinä syntyy abstraktia taidetta. Juttusarjassa tuttu kasvo kertoo elämänsä tärkeistä numeroista.

2516 jaksoa

Esiinnyin tv-sarjassa Salatut elämät yhtäjaksoisesti 14 vuotta. Joukossa oli hyviä vuosia, mutta myös kyllästymistä.

Kun lopetin 2013, oli jännittävää päästä toteuttamaan itseään vapaammin taiteilijana. Tein dubbauksia eli jälkiäänityksiä ja vierailin eri teattereissa. Esitin muun muassa Mielensäpahoittajan pääosaa Porin teatterissa ja olin mukana Seinäjoen Kaupunginteatterin Kvartetti-näytelmässä.

Salattuja elämiä kuvataan minuuttiaikataululla. Vielä kaksi vuotta lähtöni jälkeen saatoin herätä yö- ja päiväunilta kauhun sävähdykseen: Pitäisikö minun nyt olla jossain? Olenko ehtinyt harjoitella vuorosanani?

3 lasta

Lapseni, joista nuorin on 30-vuotias, ovat elämäni tärkeimmät ihmiset. Kun he olivat pieniä, työskentelin lastenteatterissa, joten pääsin päivänäytösten jälkeen hakemaan heidät hoidosta ja koulusta. Laitoin heille ruokaa ja leikin heidän kanssaan. Leikkimiseen en ikinä kyllästy. Jos olin väsynyt, saatoin kertoa tarinan jäälautalla nukkuvasta isäjääkarhusta ja vetää lapset samalla lautalle nukkumaan. Välillä oli tietysti sukellettava meren syvyyksiin saalistamaan hylkeitä.

Lapset olivat usein mukanani teatterissa ja äänistudioissa. Kun dubbasin lastensarjoja kuten Alfred J. Kwakia ja Matkaa maailman ympäri, katsoin usein kotona piirrettyjä käsikirjoitus kädessä. Lasten kaverit olivat ihastuneita. "Teidän isällä on maailman mahtavin työ. Saa katsoa koko päivän piirrettyjä!"

22 astetta

En suostu uimaan, ellei vesi ole vähintään 22-asteista. Mitä sitä itseään kiusaamaan kylmässä järvivedessä. Kaukaa etelästä löytyy lämpimiä, kristallinkirkkaita vesiä, joskus niin suolapitoisiakin, että uimari pysyy pinnalla.

4 perusväriä

Olen nuoresta saakka maalannut paljon. Teen vesi- ja akryyliväreillä abstraktia taidetta. Maalaamisessa on minusta kyse oman mielenmaiseman hahmottamisesta. Rakastan yksinäisiä hetkiä, joiden aikana maalaan kankaalle sen, mitä mielessäni on. Se on vastapainoa sosiaaliselle näyttelijäntyölle.

Vuosia sitten istuin eräänä yönä keittiönpöydän ääressä ja huomasin, että tussini piirrosjälki näytti erityisen hyvältä vaalealla pöytälevyllä. Yön aikana luonnostelin pöytämme täyteen erilaisia kuvia. Kun muu perhe aamulla heräsi, oli selvää, että minun oli pestävä kuvat pois.

Nuoruudentöistäni on tallella enää yksi vuonna 1967 tekemäni öljymaalaus. Kaikki muut tuhoutuivat, kun kellariimme tuli vesivahinko.

8 hengen yleisö

Olen perheen kuopus, ja minulla on kuusi sisarusta. Totuin pikkupoikana viihdyttämään heitä ja vanhempiani.

Asuimme Keuruulla Otavan asuinalueella. Isäni työskenteli Otavan kirjapainossa latomon faktorina, ja me pääsimme mukaan järjestämään Otavan pikkujoulujuhlia lapsille. Siskoni kuuluivat järjestystoimikuntaan.

Kun ohjelmaan jäi tyhjä tila, sisareni ratkaisivat tilanteen työntämällä minut lavalle. "Puhut vaan niitä samoja höpöjuttuja, joita puhuit eilen illallakin", he käskivät. Vedin lonkalta oman stand up -esitykseni, jossa olin kaalimaan myyrä hyviä juuria etsimässä.

142 kopsautusta

Rakastan ruuanlaittoa, ja valmistan yleensä perheemme ruuat. Olen kokeileva kokki, en annostele mausteita mittalusikoilla. Tällä hetkellä olen innostunut sumac-nimisestä mausteesta.

Minulla on ruokaa laittaessani hassu tapa. Jos pilkon jotakin, lasken pilkkomiseen käytetyt veitsenkopsautukset. En yleensä muistele jälkikäteen niiden määrää, mutta veikkaan, että hyvään sipulikeittoon menee noin 142 kopsautusta.

Luulen, että tapa on peräisin lapsuudestani. Kun kävelin Otavantieltä Keuruun kirkonkylän kansakoululle, viihdytin itseäni yleensä laskemalla, kuinka monta askelta on haapapuiden luota suurelle kivelle ja montako sieltä koululle.

Artikkeli on julkaistu myös ET-lehden numerossa 15/2017.

Jarmo Koski

Syntynyt: 1951 Imatralla. Asuu Helsingissä.

Työ: Näyttelijä ja käsikirjoittaja.

Perhe: Naimisissa, kolme lasta.

Harrastukset: Ruuanlaitto ja maalaaminen.

Kun Göran Lybäck, 70, joutui sairauseläkkeelle muistihäiriön vuoksi, hän päätti opiskella arkeologiksi. 

"Ensimmäinen koulurupeamani jäi keskikouluun. Isä kuoli, kun olin 16-vuotias. Suru oli sen verran kova, että lähdin merille. Kun palasin, menin kauppakouluun ja sen jälkeen Wärtsilälle opiskelemaan levyseppähitsaajaksi. Sieltä jatkoin Helsingin puhelinyhdistykseen, jossa menikin neljännesvuosisata.

Suoritin lukion töiden ohella ja pohdin, pitäisikö ruveta teknisen alan aikuisopiskelijaksi. Vaimot, lapset, talot, mökit ja työt ajoivat kuitenkin opiskelun edelle.

Käänne tuli kuusikymppisenä, kun olin matkalla Uudessa-Guineassa. Kaaduin viidakkoretkellä ja löin otsani niin pahasti, että olin jonkin aikaa tajuttomana. Minut vietiin paikalliseen vaatimattomaan terveyskeskukseen, jossa otsani ommeltiin. Päätä särki muutaman päivän julmetusti ja huomasin, että muisti ei oikein toiminut.

Suomessa todettiin, että kärsin muistihäiriöistä, mutta muuten pää pelaa normaalisti. Minut passitettiin sairauseläkkeelle.

En halunnut jäädä tyhjän pantiksi, vaan hain opiskelemaan arkeologiaa. Arkeologiasta kiinnostuin jo polvenkorkuisena, kun isäni sotakaveri piti minulle kesäisin esitelmiä Suomen muinaisuudesta.

Sitkeää oppimista

Yliopistolla pidin kunnia-asiana käydä joka ikisellä luennolla, sillä siellä kuulin asioita, joita ei opi kirjoista. Hyvät ja innostavat luennot antoivat myös puhtia lukea ja opiskella omin päin.

Minun oli vaikea pitää muistissa yksityiskohtia, mutta suuret linjat olivat hallussa ja sain hyviä arvosanoja. Kokemukseni mukaan yliopisto ei keskity nippelitietoon vaan antaa ymmärrystä ja syysuhteita.

Välillä luennoilla tuntui, että nuoriso oli taantuneempaa kuin minä. He olivat niin vakavia ja totisia. Sain nuorempien joukosta myös tuttavia. Kun aloin jäljittää gradua varten Länsi-Lapin kivikautista pioneeriasutusta, opiskelukaverini lähti seurakseni.

"Yliopisto on antanut tarkkuutta ajatteluuni."

Tein graduni tiimoilta neljä tutkimusmatkaa Kolariin ja löysin Nuottajärveltä asuinpaikan, jonka iäksi paljastui yli 10 000 vuotta. Sain paljon apua ja virikettä sivuaineestani geologiasta –monitieteisyys oli minulle opiskelussa tärkeää. Graduni valmistui 2013, ja nyt mietin, jatkanko tutkimusta väitöskirjaan asti.

Eläkeiän opiskelu on antanut minulle tarkkuutta ajatteluun. Vaatimustasoni sen suhteen, minkä suostun ottamaan totena, on noussut aika lailla.

Muistiongelma kiusaa minua edelleen. Oppiminen vaatii sitkeyttä. Teen mielelläni käsitöitä ja nikkaroin, sillä niissä muistirajoitteet eivät haittaa. Onneksi ne eivät haittaa arkeologian kenttätöissäkään."

Artikkeli on julkaistu myös ET-lehden numerossa 15/2017.