Lausuntataiteilija Eilakaija Sippo: "Pää täynnä runoja ei ole koskaan yksin"

Helsingin Kallion kirjaston kävijät höristävät korviaan. Kupolisaliin on kerääntynyt kymmenhenkinen joukko, he seisoskelevat tuolirivien edessä. Yksi astuu esiin ja alkaa kuin puhua. "Kyl vanhapiika miestä tarttee?" Hän vaikenee, toinen jatkaa. "Jotakin yhteistä pitäs nyt olla kun sukunimikin voi olla eri?" Kolmannen kohdalla sävy ja aikakausi vaihtuu: "...se karvas hetki, se armas hetki."

Tuikkivasilmäisten kypsien naisten ja parin miehen lausuntaesitys yllättää kuulijat.

Tämähän on aivan ymmärrettävää! Tuttua ja tähdellistä, surullista ja hauskaa. Paatostakin parahultaisesti.
Sivussa seisoo pitkähiuksinen pieni nainen minihameessaan, paperit valmiina. Hän on lausujien ohjaaja Eilakaija Sippo. Hän opettaa lausuntaa Helsingin työväenopistossa ja Toimelan vapaaopistossa ja on itsekin esiintyvä taiteilija. Elokuinen  esitys Taiteiden yössä, oli nimeltään Elämänvalloitusyrityksiä.

Eilakaija Sippo asuu kerrostalossa Helsingin Kurkimäessä. Aamulla varhain, säästä riippumatta, hän puikahtaa ulos rapusta ja ottaa jalat alleen. Hän kiertelee lähiön metsäteitä puolisentoista tuntia. Ennen nelisen kertaa viikossa, nyt lähes joka aamu.
– Jokainen tulee omalla liikunnallaan autuaaksi, hän toteaa.
Samalla Eilakaija käy mielessään läpi runoja. Säkeet tahdittavat askelia, suu käy puoliääneen. Tiihosta, Hotakaista, Turkkaa, Liksomia, Larin Paraskea...
– Niin kauan kuin pystyn juoksemaan, minulla ei ole mitään hätää! Sitä paitsi naisen ei sovi olla sohvaperuna. Muotoseikat ovat tärkeitä, hän huomauttaa.
Kuinka ollakaan, sippo-sana tarkoittaa pientä, siroa, sievää. Tämän Sippon ikää ei pysty päättelemään, eikä hän halua sitä sanoakaan.
Kurkimäen puut ja talvisen taivaan värit jatkuvat kotona keittiönpöydän painokuviopöytäliinassa ja auringonkeltaisissa verhoissa. Seinät ovat täynnä taidetta, tauluja ja valokuvia. Kauneutta joka puolella.
– Viihdynkö täällä liiankin hyvin? Koti on turva. Pelkään "ihmisiä jotka puhuu ja sanoo", Eilakaija siteeraa Pentti Saarikoskea.
Eilakaijan kasvot ovat vakavat, melkeinpä tuikeat, ääni on matalasointinen. Samalla hän on jotenkin tavattoman altis ja kiltti, hyvää tahtova.
Kun on aikaa, hän katselee taideteoksiaan. Tai avaa vanhan senkin ja poimii sieltä summamutikassa valokuva-albumin. Albumeja on yksi per vuosi, senkki on täynnä kuin uppoava laiva. Muistoja täynnä on myös tumma komero: päiväkirjojakin kertynyt joka vuodelta.
– Tykkään ottaa kuvia ihmisistä ja palauttaa asioita mieleen. Poikani saa albumit aikanaan. Tosin päiväkirjojen käsialaa hänen voi olla vaikea lukea.

Harjoitteleminen on jokaisen päivän pääasia, se merkitsee eloonjäämistä. Eilakaija Sippo lukee, pohtii ja kertaa tekstejä juostessaan, kotona, metromatkoilla. Eri tulkintavaihtoehtoja on hauska keksiä ja kokeilla. Oman lausuntaillan valmistelu kestää noin vuoden.
– Ajatuksiaan voi selvittää teosten kautta ja päättää, miten tämänhetkiset mietteet ja tunteet tulisivat parhaiten esiin. Samalla voi aina mennä runojen taakse piiloon, hän sanoo.
Hän on lukemattomat kerrat huomannut, että ihmiset yllättyvät lausuntailloista myönteisesti.

"Monilla on lausunnasta jotenkin väärä käsitys."

Ehkä he ovat luulleet, että kyse on jostain mikä ei ole totta, sanahelinästä. Vaikka lausuntahan on puhetta jalat maassa, ihmiseltä ihmiselle, Eilakaija sanoo.
Lukeminen, kuvataide, musiikki, tanssi? Taide on Eilakaijalle kuin happi aamulenkillä. Ilman sitä elämä olisi mitäänsanomatonta, väritöntä.
– Taide on elämää plus jotakin. Jotain lumoa! Se on kaikkien ulottuvilla ja vastaanotettavissa, jotka siitä kiinnostuvat. Minulla on etuoikeus saada olla sitä myös itse tekemässä. Tai kutsu, pakko. Pakko pakottaa.
Oppilailleen hän sanoo, että yhtä runoa on harjoiteltava 975 tai 1500 kertaa, silloin se menee selkäytimeen ja vieläkin alemmas. Silti esiintyminen on joka kerta sietämättömän, lähes oksettavan jännittävää. Stressiä lisää pelko migreenikohtauksesta.
–Migreenissä sanat katoavat. Siksikin tykkään juoksemisesta. Uskon että se vähentää kohtauksia.

Hiukset ovat Eilakaija Sippolle tärkeät. Aurinkoisen männynkaarnan väriset hiukset ovat olleet pitkät ja vapaat teini-iästä lähtien.
– Äitini sanoi aina, että hiukset ovat naisen kruunu, ja huuhteli hiuksiaan kamomillankukkavedellä.
Kun Eilakaija oli kymmenvuotias, isä, äiti, kaksi poikaa ja kuopustyttö muuttivat Kokkolasta Helsinkiin. Vanhemmilla oli elintarvikkeiden tukkuliike.
Lapsuudenkoti oli täynnä taidetta, kauniita mööpeleitä ja esineitä, ihan kuin Eilakaijan omakin koti nyt. Kotona luettiin paljon, äiti siteerasi Hellaakoskea ja Koskenniemeä. Isä oli harrastajanäyttelijä. Kuri oli kova mutta rakkaus aina ehdotonta.
Koulussa luokkahenki oli tiivis, ja Eilakaija osallistui innokkaasti suullisen ilmaisun kursseille. Mutta muuten koulun ilmapiiri oli lannistava.

"Siihen aikaan tytön ainoa keino saada vapautta oli mennä naimisiin."

– Minäkin avioiduin 22-vuotiaana.
Eilakaija oli valmistunut ylioppilasmerkonomiksi ja työskenteli sihteerinä. Uudessa kodissaan hän huomasi pian olevansa enimmäkseen yksin. Saadakseen sisältöä päiviinsä hän hakeutui Kallion Vapaaopiston lausuntakurssille. Siitä aukeni tie omaan lausuntaharrastukseen.
Avioliitto päättyi eroon. Myöhemmin Eilakaija meni uudestaan naimisiin ja syntyi lapsi.
– Tuli toinen ero, ja jäin yksin alle kolmevuotiaan pojan kanssa. Hänellä oli erittäin paha allergia, ja itse koin tulleeni täydellisesti hylätyksi. Mutta samaan aikaan tunsin ensimmäistä kertaa olevani vapaa. Olin oma itseni ja vastuussa lapsesta. Nautin siitä.
Monta vuotta kului ammattiauttajan kanssa omaa mitättömyyden tunnetta ja pelkoja läpikäydessä.
– Olen miettinyt, että ehkä ihmisen täytyy kohdata jokin raskas kokemus, ennen kuin hän alkaa kasvaa.

Mutta pojan kanssa paistoi aina aurinko. Äiti ja poika olivat koko ajan yhdessä. He tekivät yhdessä ruokaa ja retkeilivät, kävivät näyttelyissä, elokuvissa ja mummolassa.
– Minua harvoin kehuttiin lapsena. Päätin, että oman lapseni kehun ainakin kerran päivässä. Ja niin olen tehnyt! Omia syövereitäni en ole hänen päällensä sysännyt.
Eilakaija oli alkanut keikkailla lausujana. Hän sai apurahan, opiskeli, lisäsi jo aloittamaansa opetustyötä ja huomasi, että pystyi hankkimaan sillä leipänsä. Hän alkoi myös toimia aktiivisesti Suomen Lausujain Liiton kesäkursseilla Suolahdella.
– Jätin sihteerin työni. Olen kuitenkin iloinen, että minulla on myös sellainen kokemus elämästä. Pidin siitä, koska tykkään palvella ihmisiä.
Yksinhuoltajaäiti ei koskaan kokenut ristiriitaa lapsen ja taiteen välillä, päinvastoin.

"Näin elämäni tarkoituksen: lapsi ja taide."

– Minulla oli kaksi taistelua saman katon alla, mutta ne painivat eri sarjoissa ja tasapainottivat toisiaan. Sain kokea ehdottoman rakkauden, siis ehdottoman omalta puoleltani lasta kohtaan, hän tuumii.
Äiti ja poika asuivat yhdessä yli 20 vuotta ja suhde on edelleen lämmin ja elämän tärkein. Entä mieselämä?
– Olen kasvanut kahden ihanan veljen kanssa, isä oli lempeä ja minulla on poika. Miesten kanssa olen tullut aina hyvin toimeen – paitsi aviomiesten. En tiedä syytä, mutta en ole kokenut, että oma mies tai seurustelukumppani olisi ollut minun puolellani. Se on tragedia.

Liikkuminen on Eillakaijalle elinehto. Hän tekee pitkän lenkin lähes joka aamu.

Karvat nousevat pystyyn, kun Vetreät Velhot eli Eilakaija Sippo, Tuula-Onta Malmivuo ja Aune Tarvainen lausuvat vanhoja runoja Kalevalaisten Naisten Liiton tilaisuudessa.
Sipon ääni kajahtelee nyt ja olemus muuttuu. Tässähän se on, lausunnan ja suomalaisen kulttuurin suonsilmä ja äänilähde!
Velhojen lisäksi Eilakaija Sippo on kymmenisen vuotta esiintynyt yhdessä fagotisti Laura Clewerin kanssa. Idea sai alkunsa siitä, että Eilakaija oli kaivaten katsellut muusikkojen yhteismusisointia. Voisiko myös musiikin ja lausunnan yhdistää?
Elämänvalloitusyrityksiä-esityksessään Sippo ja Clewer käsittelivät pelkoja ja sodan uhkaa sekä ihmisen hyväksikäyttöä. Eilakaijaa askarruttaa jatkuvasti, miten kaikki kaipaavat jotain muuta kuin työtä ja arkea. Silti vain ansiotyötä pidetään oikeana elämänä. Muu on viihdettä tai jotain liian pelottavaa.
Musiikin ohella Sippo yhdistää lausuntaan liikuntaa. Hän opiskeli monta vuotta yksityisesti modernia tanssia. Hän ei halua vain "hojottaa" lavalla.
Ilmeistä on, että Eilakaija on erittäin tuottelias.
– En osaa olla hiljaa. Pakko pakottaa. Muuten piileksin ja taistelen autiuden tunteita vastaan. Elämästä pitää kuitenkin yrittää valloittaa jokin siivu, uskaltaa edes yrittää. Voin edetä kolme askelta eteenpäin ja neljä taakse, mutta joskus neljä eteen ja vain kaksi taakse. Jos uskaltaa yrittää, jokin pelko voi vähän vähentyä.
Eilakaija muistuttaa, että kuka vain voi harjoittaa lausumista ja ääneen lukemista tykönänsä tai toisten kanssa. Ennen luettiin ääneen lehtiä, kertomuksia, runoja, satuja, Raamattua. Nykyään ääneen luetaan aikuisille uutisia ja lapsille satuja.

"Minusta ääneen lukeminen on hienoa, se yhdistää ihmisiä."

– Tekstit tulevat omakohtaisiksi, niiden merkitys kasvaa, hän luonnehtii.
Tai sitten ääneen lukeminen paljastaa tekstin onttouden. Silloin siitä tulee nolo ja kiusaantunut olo.

Omasta terveydestään Eilakaija on vuosi vuodelta yhä kiitollisempi omasta. Hän kunnioittaa ihmisiä, joilla on monenlaisia vaivoja, mutta jotka silti jaksavat päivästä toiseen.
Hän on myös onnellinen siitä, ettei ole koskaan yksin. Kun pää on täynnä runoja, runoja joka lähtöön – pääomaa – miten silloin voisi tuntua yksinäiseltä?
– Ja ikääntyminen merkitsee joistakin asioista vapautumista, niiden jättämistä taakse ilman tuskaa ja kaipuuta.
Sitten hän palaa taas rakkaimpaansa.
– Lausunta on minulle harrastus ja työ, rakastan sitä. Ensisijaista on kuitenkin olla äiti. Se on paras ja kunniakkain asia elämässäni ja luulen että olen hoitanut sen kelvollisesti. Haluan, että minut muistetaan siitä. Se on ilman omaa ansiotani osakseni langennut onni ainutkertainen.

Artikkeli on julkaistu alunperin ET-lehdessä 5/2016.