"Vaadi aina enin itseltäsi" on lottien Kultainen sääntö. Yrittäjä Lenita Airisto ei ymmärrä, miksi ohje on niin monelta unohtunut. Tässä ET:n juttusarjassa tuttu kasvo kertoo elämänsä tärkeät numerot.

3 neitoa

Minusta tuli Suomen Neito vuonna 1954. Löytäjälle maksettiin 10 000 markan löytöpalkkio, rahat jakoivat kaksi naista, joista toinen oli perhetuttumme. Olin kolmas Suomen Neito, ensimmäinen oli Armi Kuusela, toinen Teija Sopanen.

Osallistuin kilpailuun, koska halusin Amerikkaan. Kun lähdin Miss Universum -kisoihin Kaliforniaan 1954, minulla oli tehtävä: kertoa, miten urhea kansamme selvisi sodasta. Isä neuvoi lähtiessä: ”Muista Hymni (ensimmäinen etunimeni), älä koskaan käytä sanaa neekeri.” Se oli hyvä neuvo. En ole koskaan käyttänyt.

7 meripäivää

Palasin Miss Universum -kisoista kotiin Queen Mary -aluksella yli Atlantin. Ensimmäisenä iltana minut istutettiin illallispöytään miesseurueen kanssa. He olivat suomalaisia liikemiehiä, jotka olivat olleet Amerikassa tutustumassa yrittäjyyteen. Seitsemän meripäivän ajan imin heiltä ideoita ja ajatuksia. Siitä alkoi minun bisnesurani.

10 000 lottaa

Jos Aku Louhimies esittää uudessa Tuntemattomassa sotilaassaan lotat huonossa valossa, menen omakohtaisesti iskemään häntä kuonoon. Väinö Linnan ja Paavo Rintalan kuvaukset lotista ovat kansallinen häpeä. Lotat olivat parhaassa iässään olevia reippaita naisia. He tekivät arvokasta työtä sekä rintamalla että kotona.

Nyt jäljellä on enää noin 10 000 lottaa. Veteraanijärjestöt, hellikää heitä: kauneushoitoja, kampaajalla käyntejä… Kaikkea, mikä saa heidät tuntemaan itsensä naisiksi. He ovat sen ansainneet.

40 yrittäjävuotta

1970-luvun vaaran vuosina taistolaiset suhtautuivat minuun kuin ruttoon. Kuten he suhtautuivat muihinkin yrittäjiin. Odotan, koska arvostamani historioitsija Teemu Keskisarja käy kiinni taistolaisuuteen ja paljastaa sen maanpetturuuden.

2 sisarta

Vanhempani tekivät parhaansa vaikeina aikoina. Meitä oli kolme tytärtä. Kun isä kuoli 1956, kaikki, koko perheen dynamiikka muuttui. Putosimme mustaan aukkoon. Vanhin sisareni vetäytyi perhe-elämäänsä, keskimmäinen sisareni romahti henkisesti. Äiti ja minä otimme ohjat käsiimme. Ja selvisimme!

5 rakasta

Miehiä? Lukekaa kirjani, siellä heitä on. Olin kymmenen vuotta naimisissa Ingvar S. Melinin kanssa. Kirjassa kerron eloisasta sinkkuelämästni, siihen kuului miehiä, jotka pysäyttivät ja säväyttivät. Max Jakobsonin tapasin 1973. Siitä alkoi rakkaustarina, joka kesti 40 vuotta, siihen asti kun kuolema meidät erotti.

Kannustavia naisystäviäni ovat Elvi Rangell, Helena Lindgren, Lilja Kainulainen ja Maija Koski. Helenan kanssa käymme kiinnostavia keskusteluja Woody Allenin elokuvista, Maija on opiskelukaveri, Lilja eturivin konserttituottaja ja Elvi elää uutta taiteilijan superelämäänsä. Ihania naisia kaikki!

9 kirjaa

Seuraavassa, kymmenennessä kirjassani palaan talouspolitiikkaan. Sanotaan, ettei vienti vedä. No ei varmasti vedä, kun jo lähtökohtana on luovuttaminen. Missä ovat tämän ajan Pöyryt, Matomäet, Kairamot ja Ehrnroothit? Visionäärit, jotka veisivät meidät taas maailmalle? Brändi-ajattelusta luopuminen on ollut tuhannen taalan virhe.

20 vientishowta

Olen työllistänyt välillisesti vähintään 400 ihmistä eri vienninedistämisesityksilläni. Minulla oli kova kuri, mallipojille pistin kondomit kouraan, juopotella ei saanut ja kaikki tekivät kaikkea. Diivat heitin heti pois.

7+7 sekuntia

Yleinen vaaranmerkki on 7+ 7 sekuntia, laskeva ja nouseva ääni. Kuulin pikkutyttönä 1939 talvisodan ilmatorjuntaäänen. Sitä ei unohda.

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 6/2017.

Lenita Airisto

Syntynyt: Helsingissä 1.1.1937.

Koulutus: Diplomiekonomi

Työ: Yrittäjä, luennoitsija, tietokirjailija.

Ajankohtaista: Elämäkerta Elämäni ja isänmaani julkaistiin maaliskuussa 2017 (Bazar, 416 sivua).

Alao Fariden synnyinmaassa Beninissä perhe huolehtii omistaan läpi elämän. Suomessa häntä on eniten ihmetyttänyt vanhusten yksinäisyys.

Fariden kotimaassa Beninissä, Länsi-Afrikassa, vanhukset nauttivat yhteisössään erityistä kunnioitusta ja arvostusta.

– Perhe ja suku muodostavat tiiviin yhteisön, joka pitää huolta omistaan läpi koko elämän, hän kertoo.

 Beninissä ei ole kotihoitoa, vanhainkoteja, palvelutaloja eikä Kelaa, vaan vanhuksista huolehtiminen kuuluu heidän kasvattamilleen lapsille.

– Muu suku auttaa vanhusten hoidossa, eikä kukaan ei jää yksin. Ellei vanhuksella ole omia lapsia, hänen sisaruksensa ja heidän perheensä huolehtivat hänestä.

Elämäntarinat jäävät kertomatta

– Eniten minua on lähihoitajan työssäni vanhusten kotihoitoyksikössä Turussa ihmetyttänyt, miten yksinäisiä monet vanhukset ovat, Faride sanoo.

Ero beniniläisen ja suomalaisen elämäntavan välillä on selvä. 

– Suomessa suurperheitä ei enää ole, ja vanhukset ja lapset asuvat erillään, usein pitkienkin matkojen päässä toisistaan. Lapset käyvät katsomassa vanhempiaan juhlapyhinä ja silloin, kun ehtivät omilta kiireiltään. On myös vanhuksia, joita kukaan ei käy katsomassa. 

Faridea surettaa se, että hänellä on niin vähän aikaa hoidettaville.

– Moni vanhus haluaisi kertoa elämäntarinansa, kun käyn hoitamassa heitä. Siihen ei valitettavasti ole mahdollisuutta 15–30 minuutin hoitokäynnin yhteydessä.

– On myös heitä, jotka elävät yksin sotamuistoissaan vailla muuta elämän sisältöä.

Faride kertoo kuitenkin pitävänsä paljon työstään vanhusten parissa.

– Haluan uskoa, että kotikäyntini auttaa vanhuksia heidän arjessaan. Kun vanhus vastaa hymyyni ja iloiseen tervehdykseeni, tunnen onnistuneeni työssäni.

Alao Fariden laajempi haastattelu on 22.11. ilmestyneessä ET-lehdessä 21/2017 .  
 

Voiko muinaista ja nykyistä terrorismia verrata? Historioitsija Teemu Keskisarjan mielestä kaikkea voi verrata. "Monesti sillä tuloksella, että on jotain samaa ja paljon erilaista."

Joukkopuukotus on minulle Suomen historiasta tuntematon sana. Asennoidun väkivaltauutisiin aina samoin: ei uutta auringon eikä edes Pohjantähden alla! Nyt mieleeni muistuu tapaus Turusta vuonna 1821.

21-vuotias Turun Akatemian ylioppilas Johan Gadolin kiihottui 1820-luvun päivänpolttavista aatteista. Mieli järkkyi myös yksityisasioiden sekasorrosta. Gadolin piti lääketieteen professori Israel Hwasseriä ”ihmisyyden vihollisena”, koska ei pitänyt hänen poliittisista ja luonnonfilosofisista mielipiteistään. Gadolin pälpätti levottomia vihapuheita, eikä yliopisto huolestunut radikalisoitumisesta ajoissa. Gadolin paineli professorin huoneeseen ja iski häntä miekalla.

Professori selvisi hengissä. Oikeudenkäynnissä Gadolin selitettiin syyntakeettomaksi, joka ei tarvinnut rangaistusta vaan hoitoa. Tuomio johtui hyssyttelystä. Miekanisku 1821 oli ideologisempi kuin puukonisku 2017. Yliopisto ei uskaltanut vihjaista tsaarinvallalle ääriajattelusta, joka Keski-Euroopassa aiheutti attentaatteja ja kapinointia.

Gadolin tuskin oli sairaampi kuin nykyiset puukko- ja pommimiehet. Silti hän vietti loppu-elämänsä, 50 vuotta, seinään kahlittuna seinähulluna. Uhri Hwasser turrutti haavoittumiskipujaan oopiumilla ja jäi koukkuun. Hän ei säikähtänyt maltillisemmaksi tiedemieheksi. Päinvastoin, huumehouruissa hän loi entistä hurjempia teorioita.

Routavuosina 1904–06 Suomi oli terrorismin potentiaalinen pikkujättiläinen. Eugen Schauman ampui senaatin portaikossa kenraalikuvernööri Bobrikovin ja itsensä. Kymmenet nuorukaiset jumaloivat Schaumania ja leikkivät sankaria pommeilla ja revolvereilla.

Voiko muinaista ja nykyistä terrorismia verrata? Kaikkea voi verrata – monesti sillä tuloksella, että on jotain samaa ja paljon erilaista.

Schauman ei olisi ikipäivinä taittanut hiuskarvaakaan Bobrikovin vaimolta ja lapsilta. Hän niittasi päävihollisen, niin kuin ensimmäinen suomalaisterroristi Lalli piispa Henrikin. Schaumanin seuraajat verryttelivät iskuihin prostituoitujen vuoteessa ja vahvistivat vakaumusta viinalla. Mutta eivät hekään pärskyttäneet venäläisten siviilien verta.

Kantasuomalaiset terroristit olivat ehkä sekopäitä mutta eivät täysiä kusipäitä.

Kolumni on julkaistu ET-lehdessä 20/2017