"Vaadi aina enin itseltäsi" on lottien Kultainen sääntö. Yrittäjä Lenita Airisto ei ymmärrä, miksi ohje on niin monelta unohtunut. Tässä ET:n juttusarjassa tuttu kasvo kertoo elämänsä tärkeät numerot.

3 neitoa

Minusta tuli Suomen Neito vuonna 1954. Löytäjälle maksettiin 10 000 markan löytöpalkkio, rahat jakoivat kaksi naista, joista toinen oli perhetuttumme. Olin kolmas Suomen Neito, ensimmäinen oli Armi Kuusela, toinen Teija Sopanen.

Osallistuin kilpailuun, koska halusin Amerikkaan. Kun lähdin Miss Universum -kisoihin Kaliforniaan 1954, minulla oli tehtävä: kertoa, miten urhea kansamme selvisi sodasta. Isä neuvoi lähtiessä: ”Muista Hymni (ensimmäinen etunimeni), älä koskaan käytä sanaa neekeri.” Se oli hyvä neuvo. En ole koskaan käyttänyt.

7 meripäivää

Palasin Miss Universum -kisoista kotiin Queen Mary -aluksella yli Atlantin. Ensimmäisenä iltana minut istutettiin illallispöytään miesseurueen kanssa. He olivat suomalaisia liikemiehiä, jotka olivat olleet Amerikassa tutustumassa yrittäjyyteen. Seitsemän meripäivän ajan imin heiltä ideoita ja ajatuksia. Siitä alkoi minun bisnesurani.

10 000 lottaa

Jos Aku Louhimies esittää uudessa Tuntemattomassa sotilaassaan lotat huonossa valossa, menen omakohtaisesti iskemään häntä kuonoon. Väinö Linnan ja Paavo Rintalan kuvaukset lotista ovat kansallinen häpeä. Lotat olivat parhaassa iässään olevia reippaita naisia. He tekivät arvokasta työtä sekä rintamalla että kotona.

Nyt jäljellä on enää noin 10 000 lottaa. Veteraanijärjestöt, hellikää heitä: kauneushoitoja, kampaajalla käyntejä… Kaikkea, mikä saa heidät tuntemaan itsensä naisiksi. He ovat sen ansainneet.

40 yrittäjävuotta

1970-luvun vaaran vuosina taistolaiset suhtautuivat minuun kuin ruttoon. Kuten he suhtautuivat muihinkin yrittäjiin. Odotan, koska arvostamani historioitsija Teemu Keskisarja käy kiinni taistolaisuuteen ja paljastaa sen maanpetturuuden.

2 sisarta

Vanhempani tekivät parhaansa vaikeina aikoina. Meitä oli kolme tytärtä. Kun isä kuoli 1956, kaikki, koko perheen dynamiikka muuttui. Putosimme mustaan aukkoon. Vanhin sisareni vetäytyi perhe-elämäänsä, keskimmäinen sisareni romahti henkisesti. Äiti ja minä otimme ohjat käsiimme. Ja selvisimme!

5 rakasta

Miehiä? Lukekaa kirjani, siellä heitä on. Olin kymmenen vuotta naimisissa Ingvar S. Melinin kanssa. Kirjassa kerron eloisasta sinkkuelämästni, siihen kuului miehiä, jotka pysäyttivät ja säväyttivät. Max Jakobsonin tapasin 1973. Siitä alkoi rakkaustarina, joka kesti 40 vuotta, siihen asti kun kuolema meidät erotti.

Kannustavia naisystäviäni ovat Elvi Rangell, Helena Lindgren, Lilja Kainulainen ja Maija Koski. Helenan kanssa käymme kiinnostavia keskusteluja Woody Allenin elokuvista, Maija on opiskelukaveri, Lilja eturivin konserttituottaja ja Elvi elää uutta taiteilijan superelämäänsä. Ihania naisia kaikki!

9 kirjaa

Seuraavassa, kymmenennessä kirjassani palaan talouspolitiikkaan. Sanotaan, ettei vienti vedä. No ei varmasti vedä, kun jo lähtökohtana on luovuttaminen. Missä ovat tämän ajan Pöyryt, Matomäet, Kairamot ja Ehrnroothit? Visionäärit, jotka veisivät meidät taas maailmalle? Brändi-ajattelusta luopuminen on ollut tuhannen taalan virhe.

20 vientishowta

Olen työllistänyt välillisesti vähintään 400 ihmistä eri vienninedistämisesityksilläni. Minulla oli kova kuri, mallipojille pistin kondomit kouraan, juopotella ei saanut ja kaikki tekivät kaikkea. Diivat heitin heti pois.

7+7 sekuntia

Yleinen vaaranmerkki on 7+ 7 sekuntia, laskeva ja nouseva ääni. Kuulin pikkutyttönä 1939 talvisodan ilmatorjuntaäänen. Sitä ei unohda.

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 6/2017.

Lenita Airisto

Syntynyt: Helsingissä 1.1.1937.

Koulutus: Diplomiekonomi

Työ: Yrittäjä, luennoitsija, tietokirjailija.

Ajankohtaista: Elämäkerta Elämäni ja isänmaani julkaistiin maaliskuussa 2017 (Bazar, 416 sivua).

Miltä tuntuu, kun elämä mullistuu täysin viisikymppisenä? Kari Ylinen, 59, jätti vanhoillislestadiolaisen yhteisön taakseen neljä vuotta sitten. Hän elää nyt toista teini-ikää.

"Erosin uskonyhteisöstä 55-vuotiaana. Pian sen jälkeen kävin ottamassa korvakorun. Laitoin korvaani ison killuttimen, jotta tutut näkisivät, että tuo jätkä ei ole enää samassa uskossa.

Lapsuudenperheessäni oli seitsemän lasta. Arki pyöri uskon ympärillä: oli sunnuntaiseurat ja ompeluseurat. Lapsuuteni oli kiva ja turvallinen.

Rajoitteita toki oli. Kotona ei ollut televisiota emmekä saaneet käydä teatterissa, tansseista puhumattakaan. Monet tosin katsoivat televisiota salaa tuttujen luona tai huoltoasemilla.

Kesällä 1980 ihastuin yhteisöstä tuttuun tyttöön. Menimme naimisiin ja saimme kaikkiaan kuusi lasta. Pelkäsin synnytyksissä aina hirveästi, sillä isäni äiti kuoli aikoinaan liiallisiin synnytyksiin. 

Jääkiekko herätti kuolleista

Minua ahdisti jo pienenä se, että vain me yhteisön jäsenet pääsisimme taivaaseen ja kaikki muut joutuisivat helvettiin. Ahdistuksesta ei yhteisössä saanut puhua.

Purin pahan oloni töihin, enkä ehtinyt aina osallistua yhteisön tapahtumiin. Ihmiset kyselivät perääni ja painostivat. Paloin loppuun kahdesti. Kolmas burn out vei minut sairaslomalle pariksi vuodeksi.

"Oivalsin, että minun pitää itse alkaa päättää elämästäni."

Kun vointini oli pahimmillaan, siskoni vei minut elämäni ensimmäiseen jääkiekko-otteluun. Se herätti minut kuolleista. Pitkästä aikaa tunsin kuuluvani johonkin: porilaisiin, Ässien kannattajiin. En välittänyt siitä, että yhteisö oli opettanut urheilutapahtumien olevan jumalanpilkkaa. Tunnelma jäähallissa oli mahtava.

Oivalsin, että minun pitää itse alkaa päättää elämästäni. Luin erilaisia Raamattuja ja kirjoituksia. Tutkin vanhoillislestadiolaisuuden historiaa ja siellä tuli vastaan kamalia tapauksia. Seurasin itsekin läheltä kiusaamistapausta, jonka vuoksi yksi yhteisömme jäsen melkein teki itsemurhan.

Pahin tuli kuitenkin omasta perheestä: sain tietää, että lähipiiriimme kuulunut henkilö oli käyttänyt osaa lapsistani hyväksi, kun he olivat pieniä. Lapset kertoivat siitä vasta aikuisina.

Erosin yhteisöstä. Myöhemmin päädyimme eroon myös vaimoni kanssa.

Toinen teini-ikä

Tässä iässä uskosta eroaminen on pelottava juttu. Yhtäkkiä oli itse päätettävä kaikesta. Otanko olutta vai en? Miten suhtaudun seurusteluun? Uusi elämä häkellytti.

Kaveripiirini pieneni. En jäänyt kuitenkaan yksin, sillä olin ehtinyt elämäni aikana saada yhteisön ulkopuolisia ystäviä harrastuksissa.

Elän nyt toista teini-ikää. Kävin elämäni ensimmäistä kertaa elokuvissa vuonna 2014. Se oli upea kokemus. Harrastan henkisiä asioita ja uskon yhä enemmän jälleensyntymiseen. Kuuntelen mielelläni meditaatiomusiikkia, mutta Jenni Vartiainenkin on aika ihana.

Asun yksin. En ole haalinut kotiini tavaraa siltä varalta, jos tänne joskus muuttaa vielä joku toinen. Ensin haluan oppia tuntemaan itseni.

Lapsistani kolme on eronnut yhteisöstä. Ensimmäinen lähti 16-vuotiaana. Olin silloin hänestä ylpeä, vaikken voinut sitä ääneen sanoa."

Artikkeli on julkaistu myös ET-lehden numerossa 13/2017.

 

[Kuvateksti] - Ennen olin aika harmaa, mutta olen saanut värejä elämääni, Kari iloitsee.

"Ajatus vanhustenhoidon säästöistä on vastuuton ja absurdi", kirjoittaa ET:n kolumnisti Minna Lindgren.

Tänä keväänä olen yhä uudelleen törmännyt puheisiin säästötoimista vanhustenhoidossa. Se on tyrmistyttävää.

Ajatus vanhustenhoidon säästöistä on vastuuton ja absurdi. Suomessa eniten kasvava ikäluokka on yli 90-vuotiaat. Keskimäärin vanhus tarvitsee yhteiskunnan apua ja kallista hoitoa kahden viimeisen elinvuotensa aikana. Myös vanhuksen kuolema edellyttää asianmukaista saattohoitoa. Kasvavalta vanhusten hoitotarpeelta emme voi välttyä.

Suomessa on hyvin tiedossa, minkä ikäistä väki on ja kuinka suurella todennäköisyydellä sairastavuus ja kuolleisuus kasvavat eri ikäryhmässä.

Pieni esimerkki. Tällä hetkellä 70-vuotiaiden ikäluokasta on kuollut 15 prosenttia. Luku nousee niin, että 75-vuotiaiden ryhmästä kuolleita on 40 prosenttia. Vastaavasti voidaan melko hyvin ennustaa, miten nuo merkkipäivästään hengissä selviytyneet tulevat elämään, sairastamaan ja kuolemaan. Kukaan ei ole yhtäkkiä 80-vuotias.

"Emme suhtaudu synnytyksiin yhteiskunnallisena haittatekijänä. Miksi siis vanhustenhoitoon?"

Huono hoito, hoidon laiminlyönti ja hoitamatta jättäminen johtuvat siitä, että hoitajia on liian vähän. Lisää saa vain rahalla. Usein säästötoimiksi ehdotetaan teknologiaa ja kotihoitoa. Mutta teknologia ei ole halpa ratkaisu. Alkuhankinnan jälkeen sen käyttöön on opastettava, laitteita on huollettava, ja kolmen vuoden kuluttua tarvitaankin jo uusi kone, sovellus tai robotti. Tragikoomisia ovat tilanteet, jossa ihminen on korvattu itsepalvelukoneella, mutta koska kukaan ei ymmärrä laitteesta mitään, sen vieressä seisoo ihminen neuvomassa itsensä palvelijoita käyttämään konetta.

Huonokuntoisen vanhuksen säilöminen kotona ei myöskään säästä rahaa. Päinvastoin, usein kotihoidon tarpeet ovat kohtuuttomat, sillä muutamalla pikakäynnillä pitäisi tehdä sama kuin kodinomaisessa palveluasumisessa vuorokaudessa. Isoissa kaupungeissa kotihoidon piirissä on niin huonokuntoisia ihmisiä, että he eivät kuuluisi edes palvelutaloon vaan sairaalaan.

Puheet yhden väestöryhmän kuormittavuudesta ja vääristyneestä hoitosuhteesta ovat syyllistäviä. Emmehän suhtaudu synnytyksiin emmekä lukemaan oppimiseenkaan yhteiskunnallisena haittatekijänä. Miksi siis vanhustenhoitoon? Jos yhä suuremmalle vanhusten joukolle ei lisätä yhteiskunnan palveluja, tilanne on yhtä hölmö kuin se, että peruskouluja lakkautettaisiin, vaikka koululaisten määrä kasvaisi.

Tuskin kukaan on niin hullu, että keksisi säästää vanhustenhoidossa viemällä kaikki 85 vuotta täyttäneet rotkon reunalle hyppäämään. Rahaahan meillä on, sen näkee katsomalla ympärilleen. Kysymys on vain siitä, mihin ja miten sitä käytämme.

Kolumni on julkaistus ET-lehden numerossa 12/2018.

Minna Lindgren

on toimittaja

ja kirjailija.