Kalevi Pitkäranta menetti vaimonsa, kun tämä oli sairastanut kaksi kuukautta. Surutyön lisäksi piti opetella ruoanlaitto ja kotityöt.

Minun Ritvani oli ystävällinen, iloinen ja puhelias ihminen, jolle oma perhe oli tärkeä. Hänen kanssaan ei saanut riitaa millään aikaiseksi, minä välillä poljin yksin jalkaa pihalla. Olimme naimisissa 36 vuotta, ja lapsia siunaantui neljä: Tanja, Ari, Jussi ja iltatähtenä Maiju. Ritva piti minusta niin hyvää huolta, etten osannut edes kaffia keittää saatikka ruokaa laittaa.

Ritva oli pitkään valitellut lonkkakipuja, joihin lääkäri määräsi särkypulveria. Kävelimme paljon, mutta talvella 2008 hänen kävelynsä alkoi olla vaikeaa. Maaliskuussa verikokeet näyttivät kaiken olevan kunnossa. Äitienpäivänä häneltä lähtivät jalat alta. Parin viikon kuluttua tulehdusarvot olivat jukelittoman korkealla, ja hänet otettiin sairaalaan.

Seuraavana aamuna kuulimme, että munuaisissa ja maksassa on syöpä. Henkilökunta ei osannut antaa meille mitään tietoa syövän hoidosta. Olimme täysin epätietoisia.

Kolmen päivän päästä sairaalasta tuli kotiin karmiva kirje. ’Syöpä on lähtenyt munuaisista, maksa on kauttaaltaan sen vallassa. Se on levinnyt keuhkoihin, selkärankaan, solisluuhun ja lonkkaniveleen.’

Putosin istumaan. Tätä oli vaikea sulattaa. Ritvan lonkat olivat niin kipeinä, koska syöpäkasvain työnsi lonkkaniveltä pois paikoiltaan. Mutta olisi ollut mukavampi kuulla tämä tieto ihmisen suusta.

Puurot jymähtivät pohjaan

Kun Ritva sai kuulla elinaikaa olevan kuukauden, hain serkkuni pastori Mauri Pitkärannan avuksi. Hän sai Ritvan hyväksymään tulevan. Vaimoni halusi olla viime ajat kotona, ja minä jäin virkavapaalle postikantajan työstäni hoitamaan häntä. Kotisairaanhoitajat kävivät onneksi arkisin auttamassa. Ritva eli kaksi kuukautta.

"Oli meillä sairausaikana välillä tahattoman hauskaakin, kun Ritva koulutti minua kotitöihin."

Monesti manasin, että perkules, kun olisin harjoitellut tätä aikaisemmin. Mutta kuten maalla työnjako usein menee, Ritva hoiti navetta- ja tupapuolen, minä viljely- ja pihatyöt. Eikä minulla ollut kiinnostustakaan keittohommiin.

Ensimmäisen pyykinpesun muistan hyvin. Komahutin pyykkikoneen päälle. Kyydissä oli tyttären väriä päästävät farkut ja minun valkoinen paitani, ja tulos oli taivaansininen. Seuraavan kerran kannoin Ritvan koneen viereen, ja hän antoi teknisiä neuvoja – tein muistiinpanojakin.

Ritvan ruokahalu oli huono, mutta minäkin laihduin kymmenen kiloa. En osannut tehdä ruokaa, ja kaipa suru hiudutti ruokahaluakin. Paistoin usein makkaralenkin uunissa itselleni. Yritin kokata ja huutelin Ritvalle keittiöstä kammariin kysymyksiä. Puurot jymähtivät pohjaan monta kertaa.

Ritva oli minusta oikeasti huolissaan. Ei hän minulle mitään sanonut, mutta siskolleen oli puhunut, että kuinkahan Kalevi pärjää yksin. Kyllä se vaikiaa oli ja on vieläkin joskus.

Haukuin Taivaan isänkin

Ritva olisi halunnut puhua kuolemasta ja hautajaisista, mutta minä en halunnut. Ritva oli joskus pitkään hiljaa näiden keskusteluyritysten jälkeen, pahoitti ehkä mielensä. Mutta minä en pystynyt puhumaan, koska en hyväksynyt tilannetta, vaikka tajusin kuoleman tulevan. Haukuin Taivaan Isänkin.

Nuorin tytär asui vielä kotona, ja hänkin vetäytyi suruunsa. Olen pystynyt puhumaan hänen kanssaan äireen kuolemasta vasta viime vuosina.

Kun Ritva ei pystynyt enää liikkumaan, minä kannoin hänet vessaan ja suihkuun. Joskus vein hänet pyörätuolilla pihallekin. Pitkään hänen kuntonsa oli tasainen, mutta lopussa se romahti. Kotisairaanhoitaja neuvoi minua tilaamaan ambulanssin sitten, kun tuntuu, että aikaa ei ole pitkään. Jos Ritva olisi kuollut kotiin, olisin joutunut poliisikuulusteluun. Perjantaina ambulanssi vei Ritvan terveyskeskuksen vuodeosastolle. Hän oli silloin jo tajuton.

Kun menin maanantaina katsomaan häntä, kuulin hänen kuolleen yöllä. Minkäänmoista soittoa ei ollut tullut kotiin. Tuntui karulta.

Kuutosen laululla kuoroon

Olen puhunut Ritvan kuolemasta kaikille, jotka ovat jaksaneet kuunnella. Ensimmäisille varmaan väsymiseen asti. Suurin tuki oli, kun kappalainen kävi ehtoolla luonani polkupyörällä pari kertaa, ja puhuttiin niin maailman asioista kuin minun murheistani.

Seurakunnan sururyhmässä kävin puoli vuotta. Olin siellä ainoa mies ja ainoa leski. Muut surivat isää tai äireetä. Ryhmä antoi paljon, mutta monesti naiset pälpättivät niin omiaan, että kaipasin joukkoon miehiä.

Surun myötä seurakunta tuli entistä läheisemmäksi. Saan sieltä voimaa, istun lähes joka pyhä kirkossa. Huomenna menen puhumaan rippikoululaisille, ja viime kesänä olin leirivaarina lasten leirillä. Katsoin perähän, etteivät tappele.

Tein Ritvan käskyn mukaan: älä jää tupaan istumaan. Olen kuutosen laulaja, mutta nyt olen monessa kuorossa. Liityin myös miesten kävelyporukkaan, joka heittää kymmenen kilometrin lenkin maanantaisin ja perjantaisin. Innostuin näyttelemisestä kirkkonäytelmissä, vaikka olin viimeksi näytellyt kansakoulussa. Kannan Seinäjoen Ristin tie -näytelmässä ristiä. Olen mukana myös Peräseinäjoki-seuran kolmessa pienessä näytelmässä. On mukavaa opetella uusia asioita.

Tiikerikaakku kuohui yli

Olen jo kohtuullisen näppärä keittiössä. Osaan tehdä makkara- ja lihaperunat, makaronilaatikon, perunamuusin ja lihapullat. Miniä ja sisko ovat neuvoneet nämä minulle. Valmisruoista tykkään pakasteporonkäristyksestä ja säilykehernekeitosta.

Kerran lykkäsin hyvän kokoisen lihapalan uuniin ja väänsin lämpöä 275 astetta. Istuin tietokoneelle tutkimaan Kalevan kisojen tuloksia 60-luvulta, aika riensi ja havahduin palohälyttimeen. Liha oli kärvähtänyt pinnasta melko railakkahasti, mutta ei se kypsä ollut.

Olen jopa leiponut. Tytär antoi minulle joululahjaksi Kiireisen kokkaajan keittokirjan. Tiikerikaakussa oli mukavan vähän aineksia, joten päätin kokeilla. Mutta laitoin sen liika pienehen formuhun ja se tuli sieltä yli. Seuraavilla kerroilla se onnistui hyvin. Meiningissä on jopa pullan leipominen. Pakon sanelemana olen vähän innostunutkin kokeilemaan.

Kyllikki neuvoo kokkauksessa

Näyttelemisen parista löysin vuosi sitten ystävän, Kyllikin. On mukava kahvitella yhdessä. Tapaamme kerran viikossa, ja kuljemme yhdessä harrastuksissa. Soitellaan ja tekstaillaan päivittäinkin. Hän asuu lähellä, mutta yhteen emme aio muuttaa.

Ystävyys antaa paljon. Kun istun yksin tuvassa soitan Kyllikille, että saanko tulla kahville. Tuntuu hyvältä istua ja puhua milloin mistäkin, vaikka edesmenneistä aviopuolisoistakin. Käyn mielelläni Kyllikillä myös syömässä, ja hän antaa minulla kokkausneuvoja.

Kaikille leskille annan neuvon, että kotiin ei saa jäädä. Ja siihen pitää valmistautua, että kaikki eivät kestä surua.

Ritvan kuoleman jälkeen menin seurakuntatalolle ja istahdin miesporukkaan, jossa näytti olevan hauskaa. Kysäisin, että mitäs teille kuuluu? Parin minuutin kuluttua yksi lähti tupakalle, toinen vessaan ja kolmas tupakkamiehelle kaveriksi. Jäin yksin, sillä suru pelottaa ihmisiä. He eivät hoksanneet, että olisivat voineet sanoa vain ’otan osaa’, ja sitten olisi jatkettu muista asioista.
Sitäkin olen ihmetellyt, että Ritvan kuoleman jälkeen meillä ei käynyt kukaan, eivät edes omat sisarukset!

Suru tulee edelleen pintaan, yllättävissäkin tilanteissa. Kävin keväällä Ritvan haudalla ja purskahdin itkuun pari kolme kertaa. En edelleenkään halua katsoa vanhoja valokuvia enkä hautajaisvideota. Ne vain ruokkivat suruani. Huonon hetken tullen soitan jollekin, se auttaa. Veljeni asuu 150 metrin päässä, hän käy usein. Hänen vaimonsa on Ritvan sisko.

Katso video: Näin Kalevilta sujuu ruuanlaitto

  • Kalevi Pitkäranta
    Syntynyt 1948 Peräseinäjoella.
    Asuu Peräseinäjoella, samassa talossa pojan ja pojan perheen kanssa.
    Leski, 4 lasta ja 3 lastenlasta.
    Työskenteli 46 vuotta postinkantaja, samalla viljeli ja hoiti karjaa maatilalla.
    Harrastaa näyttelemistä, pyöräilyä, kävelyä ja hiihtoa.
  • Kalevin voimanlähteet
    1. Seurakunnan toiminta ja ihmiset ovat minulle läheisiä.
    2. Ritva komensi minua: ”Älä jää tupahan, vaan lähre liikkeelle”. Näin tein, menen ja harrastan.
    3. Ystäviltä saan tukea. Miesten kävelyporukka ja Evankeliumiyhdistyksen hiihtoporukka on toinen ystäväpiirini.

Liisa Tavi laulaa nykyään tulevien äitien kanssa ja tekee hidasta musiikkia lapsille. 

Liisa Tavi, 61, tuli tunnetuksi laulajana vuonna 1979 kappaleella Lasta ei saa tukuttaa, joka voitti Ylen Levyraadin. Vuonna 1980 hän osallistui euroviisukarsintoihin kappaleella Nopea talven valo. Hänen äänensä kuuluu myös Rauli Baddingin Tähdet Tähdet -kappaleen kertosäkeessä.

Nykyään Tavi työskentelee äänihoitajana ja asuu Joensuussa lähellä Pyhäselän rantoja. 

– Euroviisut ja yleisölle laulaminen olivat kiinnostava matka, mutta en kaipaa lavoille enää. Lopetin laulamisen kokonaan kymmenisen vuotta sitten. Olin tehnyt laulajana paljon töitä entisen mieheni muusikko Pekka Tegelmanin kanssa ja avioeromme ero muutti ammatillista minäkuvaani.

Tavi alkoi pohtia uutta suuntaa uralleen.

– Aloitin ohjaamalla äänirentoutusryhmiä Helsingin asukastaloissa asukkaille, jotka olivat pääosin eläkeikäisiä. Rentoutushoidossa avattiin kehoa liikkeen kautta ja tutkittiin äänen resonoimista oman kehon sisällä.

Agit Prop etsi laulajaa Sinikka Sokan tilalle ja valitsi Liisa Tavin. Kuva vuodelta 1976, Sanoma-arkisto.
Agit Prop etsi laulajaa Sinikka Sokan tilalle ja valitsi Liisa Tavin. Kuva vuodelta 1976, Sanoma-arkisto.

Ääni apuna synnytyksissä

Vähitellen Tavi erikoistui ohjaamaan äänirentoutusta raskaana oleville naisille.

– Äänenkäyttö muuttaa synnytyskokemusta. Osa asiakkaistani on kertonut, että he eivät ole tarvinneet synnytyksessä lainkaan kipulääkitystä. Heidän oman äänensä resonointi heidän kehossaan ja hengitysharjoitukset ovat kantaneet heidät läpi synnytyksen. Musiikilla on valtava vaikutus kehon rentoutumisessa ja rauhoittamisessa. Yleensä äänihoitoa käytetään synnytyksessä kuitenkin kipulääkityksen ohella.

Vielä 1980-luvulla äänihoito ei ollut osana synnytysvalmennusta. Tavin oma esikoinen syntyi Tuula Amberlan Lulun tahtiin, sillä joku oli kääntänyt synnytyssalissa radion päälle.

Tämän vuoden syyskuussa Tavi opiskeli doulaksi.

– Omien lasteni syntymästä on jo kolmisenkymmentä vuotta, joten halusin ammattini puolesta virkistää muistiani synnytyskokemuksesta. En ollut mukana oman lapsenlapseni synnytyksessä, mutta olin kyllä poikaani jatkuvasti puhelinyhteydessä ihmeen tapahtuessa.

Hidasta musiikkia lapsille

Liisa Tavi kertoo kasanneensa useamman vuoden lapsille ja vanhemmille suunnattua levyä.

– Tuota levyä on tehty kuin Iisakin kirkkoa, sillä rahoitamme tuotannon omasta kukkarostamme, laulaja puuskahtaa.

Tavin, muusikko Safka Pekkosen ja säveltäjä Aija Leinosen tavoitteena on tarjota pirteiden renkutuksien sijaan rauhallista musiikkia vanhemmille ja lapsille.

– Matalan pulssin kappaleiden tarkoituksena on rauhoittaa lapsia ja heidän vanhempiaan, Tavi kertoo.

Liisa Tavi, 61.
Liisa Tavi, 61.

Liisa Tavin omat kappaleet käsittelivät aikanaan inhimillisyyttä. Julkisuuteen Tavi nousi vuoden 1979 kappaleellaan Lasta ei saa tukuttaa. Pelle Miljoonan kirjoittama sanoitus otti kantaa lasten kaltoin kohteluun ja kasvatukseen.

– Oma näkemykseni on aina ollut se, että elämän ensimmäiset askeleet ovat äärimmäisen tärkeitä. Varhaislapsuus saattaa olla jopa elämämme tärkeintä aikaa, sillä lapset saavat jo hyvin nuorina eväät itsensä hyväksymiseen.

Tavi seuraa tällä hetkellä oman kolmivuotiaan lapsenlapsensa elämää ja kehitystä.

– Kouluissa ja tarhoissa meininki voi olla aika levotonta rauhallisillekin lapsille. Tämä levy tuo toivottavasti rauhaa hektisten tilanteiden keskelle. Kaiken lastenmusiikin ei tarvitse olla reipasta ja hauskaa irrottelua, sen vuoksi olemme tehneet tietoisesti hitaita kappaleita.

Pirkko Pitkäpaasi sai idoliltaan yllättävän huomionosoituksen vuonna 1978.

Pirkko Pitkäpaasi, 62, Helsinki:

"Tauno Palo on suuri idolini. Olen katsonut Kulkurin valssin ja Rosvo-Roopen varmaan kymmeniä kertoja. Hän oli lahjakas näyttelijä, mutta kyllähän se charmin ydin oli jumalainen ulkomuoto. Pehmeä, naisiin sortuva heikko mies tietysti, mutta se palava katse! Suomen Clark Gable ilman muuta.

Helsingissä kaikki tiesivät, että Tauno Suuren kantapaikka oli Elite-ravintola Töölössä. Ei sinne hänen takiaan monikaan mennyt, se oli ja on yhä suosittu ravintola muutenkin. Mutta siellä hänet saattoi nähdä kantapöydässään. 1970-luvulla hän oli jo vanha mies, mutta se sytyttävä katse hänellä oli elämänsä loppuun asti. Sen voi nähdä hänestä kertovissa dokumenteissakin.

"Ennen kuin ehdin ajatella mitään, hän oli polvillaan edessäni ja lauloi minulle serenadin."

Talvella 1978 olin Elitessä isomman seurueen kanssa, meitä oli monta pariskuntaa. Ravintola oli täynnä, puheensorina melkoinen. Yhtäkkiä kuulen, että takana joku mies kysyy jotain poikaystävältäni, tulevalta mieheltäni. Käännyn. Se on Tauno Palo. Ja ennen kuin ehdin ajatella mitään, hän on polvillaan edessäni ja laulaa minulle  serenadin.

Olin niin häkeltynyt, ettei mieleeni jäänyt, mitä hän lauloi, eikä sekään, miten ympärilläni siihen reagoitiin.

Olin tietysti otettu, että suuri idolini on siinä polvillaan edessäni, mutta vähän kiusaantunutkin tästä odottamattomasta huomiosta. Miksi minä? No, olihan minulla silloin pitkä vaalea tukka...

Nyt muistelen tapahtumaa tietysti suurella lämmöllä. Hauskinta on, että 89-vuotias äitini pyytää vieläkin aina silloin tällöin, että kerro taas se, kun Tauno Palo lauloi sinulle."


Muisto on julkaistu ET-lehden numerossa 12/2014.