Viimeisin Antti Tuurin kirjoittamista matkakirjoista on keväällä 2016 ilmestynyt Ameriikan raitilla.
Viimeisin Antti Tuurin kirjoittamista matkakirjoista on keväällä 2016 ilmestynyt Ameriikan raitilla.

Kirjailija Antti Tuuri ei enää suostu nousemaan lentokoneeseen. Amerikkaan hän silti haluaisi vielä kerran – laivalla.

"Isäni Elias Tuuri oli maanmittausinsinööri, ja vaihdoimme usein paikkakuntaa hänen työnsä takia. Asuimme Lieksassa, Kauhavalla ja Lohtajalla. Viimein vuonna 1955 hän sai johtaakseen Vimpelin ja Lappajärven maanmittauspiirin.

Kauhava on rautatiepaikkakunta, ja junat tietysti kiinnostivat meitä pikkupoikia. Enoni oli ollut sodan jälkeen jonkin aikaa vetureissa lämmittäjänä, ja hän kertoi jänniä juttuja. Yksi oli, että jos mutkassa täytyi heittää halko pesään, sen piti olla käyrä.

Lappajärvellä ei ollut lukiota, joten 15-vuotiaana muutin "kortteeriin" Pietarsaareen. Se oli matka aikuisuuteen, sillä kävin kotona vain viikonloppuisin, jos silloinkaan.

Asuin Pietarsaaressa kaksi vuotta, kunnes isä alkoi pelätä, että vietän huikentelevaista elämää "sellaisessa suurkaupungissa".

Nuoren miehen elämyksiä

Ensimmäisen ulkomaanmatkani tein 1950-luvun lopulla, kun olin vielä keskikoulussa. Kauhavalla toimi siihen aikaan saksalainen hammaslääkäri, jonka vanhempani tunsivat.

Mies ehdotti, että koska luin koulussa pitkää saksaa, minut kannattaisi lähettää hänen tuttavaperheensä luo Kölniin kieltä oppimaan. Niinpä olin Kölnissä kahtena kesänä.

Nuorelle pojalle oli suuri elämys lähteä Lappajärveltä, mennä junalla Turkuun ja siitä laivalla Ruotsiin. Tukholmassa piti hortoilla päivä, ennen kuin Pariisin-juna lähti.

Pohjois-Saksassa vaunuosastooni tuli tummaihoinen amerikkalainen sotilas. Mieleeni jäi, kuinka hän osti itselleen ja minulle Coca-Colaa ja pullon tyhjennettyään heitti sen ulos junan ikkunasta. Se kuvasti amerikkalaisten rehvakasta asennetta.

Kun Itä- ja Länsi-Saksa yhdistyivät 1990, tein siellä laajoja matkoja. Oli selvästi nähtävissä, että tasa-arvon syntyminen ottaisi aikansa. Länsisaksalaiset pitivät itäsaksalaisia toisen luokan kansalaisina. Itäpuoli oli rähjäinen, ja teollisuus onnettomassa vaiheessa.

Silti tietyt pikkuasiat paranivat nopeasti. Esimerkiksi jalkakäytävät pantiin kuntoon vuodessa. Sama ilmiö nähtiin Tallinnassa, missä ikkunat pestiin neuvostovallasta vapautumisen jälkeen. Ihmiset päättivät, että valo voittakoon.

Perushullujen maat

Kun hoidin Suomen kirjailijaliiton ulkomaansuhteita, pääsin Wieniin alan kokoukseen. Tutustuin Islannin kirjailijaliiton puheenjohtajaan Njördur P. Njardvikiin. Hän sanoi aina, ettei kukaan voi pitää itseään sivistyneenä, jos ei ole käynyt Islannissa.

Lähdin Islantiin, ihastuin ja innostuin opiskelemaan kieltäkin. Olen suomentanut viisi saagaa, muun muassa Njállin saagan, joka on mielestäni maailmankirjallisuuden suurimpia teoksia.

Njardvik myös tuumi, että jos voisi valita kolme Euroopan maata, missä asua, ne olisivat Islanti, Suomi ja Irlanti. Niiden ihmisissä on jäljellä tietty perushulluus, joka tekee elämästä elämän makuista.

Irlannissa kävin ensimmäisen kerran poikani kanssa, kun hän oli toisella kymmenellä. Ajelimme autolla ympäri saarta.

Toinen siteeni Irlantiin on tyttäreni Hanna. Hän lähti sinne puutarhurikouluun, rakastui opettajaansa ja jäi.

Suvun jäljillä

Molemmat isoisäni olivat aikoinaan Kanadan Sudburyssa nikkeliä kaivamassa. Isänisä Iisakki palasi lopulta Kauhavalle. Äidinisä Vihtori Koivisto puolestaan otti 1920-luvulla klassisen pohjalaisen avioeron, jossa "mies lähtee merten taakse tienaamaan".

Sukuni jäljille Amerikkaan lähdin ensimmäisen kerran 1980-luvun puolivälissä. Sudburyssa asuu edelleen pikkuserkkuni Jonni Tuuri, jonka kanssa kuljin paljon Kanadan puolella, tapasin haastateltavia, sain tietoja ja kuulin juttuja.

Amerikansuomalaiset puhuvat fingelskaa, englannin ja suomen sekoitusta. Tapasin Ylihärmästä kotoisin olevat Ekoluoman veljekset, joista yksi aina manasi, että "sanomapitsi". Jonni selitti, että mies hokee amerikkalaista voimasanaa son of a bitch.

Amerikassa on upeata ajella. Maisemat ovat avarat, eivätkä tiet lopu, vaikka päästelisi viikon yhtä kyytiä.

Kerran ajoin yksin Kanadassa parituhatta kilometriä yhdellä yöpymisellä. Lauloin nauhalle kaikki laulut ja renkutukset, mitkä muistin. Nauha on työhuoneessani kirjekuoressa, jonka päälle kirjoitin, että "soitettava hautajaisissani". Ei ainakaan mene suru puseroon väellä.

Antikvariaatteja ja kalliita kirjoja

Olen aina silloin tällöin kirjoittanut matkakirjoja. Pidän reissullani päiväkirjaa, jonka avulla on helppo palauttaa asiat mieleen. Kirjoittaessa tuntuu, että saan ikään kuin tehdä matkan uudestaan.

Matkoilla tykkään käydä antikvariaateissa. Ostan vain sellaisia kirjoja, jotka luen. En ole sillä tavalla bibliofiili, että minun pitäisi esimerkiksi saada tietyn kirjailijan koko tuotanto.

Uppsalassa löysin antikvariaatista tiedemies-mystikon, Ruotsin vuoriteollisuuden johtajan Emanuel Swedenborgin kootut teokset, 32-osaisen sarjan englanniksi. Se ei maksanut paljon mitään, koska kauppias halusi kirjoista eroon.

Teoksista oli hyötyä, kun aloin kirjoittaa Alkemistit-kirjaa. Sen toinen päähenkilö, Suomen vuoritoimen johtaja August Nordenskiöld, oli Swedenborgin oppilas.

New Yorkissa osuin sattumalta antikvariaattimessuille, jossa oli tosi arvokkaita kirjoja. Tarjolla oli muun muassa omistuskirjoituksella varustettu ensipainos Ernest Hemingwayn romaanista Joen yli puiden siimekseen. Kirja maksoi aika helkkaristi.

Tilaisuuteen oli pääsymaksu, ja ovella vartioivat poliisit. Kysyin, miten kirjat voivat maksaa niin paljon. Kuulemma filmitähdet keräilevät niitä, eikä heillä ole puutetta rahasta.

Vielä kerran Amerikkaan

Olen päättänyt, etten enää astu lentokoneeseen. Viimeinen pisara oli paluumatka Ranskasta 2009. Pariisissa oli lievä lumisade, mikä merkitsi kaaosta kentällä. Odotimme koneessa siipien jäänestoa. Emme voineet mennä ulos, koska kone olisi menettänyt paikkansa jonossa.

Emme myöskään saaneet mitään tarjoilua. Lentoemännät eivät voineet olla vaunujen kanssa käytävällä, jos yllättäen olisimmekin päässeet liikkeelle. Istuimme vain paikoillamme ja odotimme monta tuntia.

Helsinki-Vantaalla kerran minulla oli hammastahnatuubi käsipakaasissa. Turvatarkastaja totesi, ettei sitä saanut viedä koneeseen, koska se on neste.
Sanoin, ettei se ole neste, vaan pasta. Nuori mies intti että ei, tämä on neste. Vastasin, että olen suorittanut diplomi-insinöörin tutkinnon Teknillisessä korkeakoulussa puunjalostusosastolla, missä nimenomaan käsitellään nesteitä ja pastoja. Ja tämä on pasta.

Turvamies totesi, että olen voinut suorittaa ihan minkä tutkinnon tahansa, mutta jos koneeseen haluan, hammastahna jää tähän. Ymmärrän kyllä, että myös tarkastuksia pitää tehdä, mutta minun ei tarvitse sellaisissa jonottaa.

Matkustan mieluiten junalla. Kun nousen kyytiin, kukaan ei kysy, onko minulla hammastahnaa tai loppututkintoa. Voin istua väljästi, käydä ravintolavaunussa, katsella maisemia kaikessa rauhassa. Aikaa pitää tietysti olla.

Junalla matkustaessa on samalla tavalla filosofinen olo kuin purjehtiessa. Perillä on heti, kun lähtee satamasta tai asemalta. Päämäärä ei ole perilletulo, vaan matka.

Haaveilen matkustavani laivalla yli Atlantin. Olen jo tutkinut, milloin laivoja lähtee Englantiin. Haluaisin vielä ajaa legendaarisen automatkan poikki Amerikan mantereen."

Artikkeli on julkaistu ET Matkaopas -lehden numerossa 4/2016.

Antti Tuuri

Syntynyt: 1944 Kauhavalla. Asuu Helsingissä.
Perhe: Naimisissa. Kaksi aikuista lasta edellisestä avioliitosta.
Ammatti: Kirjailija, julkaissut yli 40 romaania ja novellikokoelmaa, kuunnelmia, elokuvakäsikirjoituksia, oopperalibrettoja, elämäkertoja ja historiikkeja.
Finlandia-palkinto 1997 teoksesta Lakeuden kutsu.
Harrastukset: purjehdus, tennis.