Maarit Rautio irtisanottiin kuusikymppisenä. Sitä seurannut myllerrys muutti hänen elämänsä kokonaan. Harrastuksen kautta löytyi uusi työ.

Opettaminen tempaisee minut täysillä mukaansa. On mahtavaa saada kurssilaiset oppimaan uusia tekniikoita. Välillä tuntuu, että pitäisi nipistää itseäni ja kysyä, onko tämä totta. Sainko ihan oikeasti vielä yli 60-vuotiaani unelmieni työn?

Työskentelin puhelinasentajana VR-Yhtymän piirissä 36 vuotta. Ensimmäisenä työpäivänäni vuonna 1980 ajoimme resiinalla Sallasta kohti Kemijärveä etsien linjavikaa. Lopulta se olin minä, joka kiipesi tolppakengillä puhelinpylvääseen korjaamaan vian.

Pitkän työurani aikana firman nimi vaihtui monta kertaa, mutta työ pysyi melko samana. Olin puhelinkeskusten kanssa tekemisissä, ja työalueenani olivat kaikki informaatiojärjestelmät sekä kulunvalvonta radan varressa ja asemilla. Viimeiset 10 vuotta olin pääkäyttäjä koko VR-verkossa ja istuin Hyvinkäällä toimistossa. En koskaan kokenut vähättelyä omissa miesvaltaisissa työporukoissani. Palkkauskin oli kaikille sama.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Vuonna 2016 haluttiin taas vähentää työntekijöitä. Meidän liki kuusikymppisten annettiin ymmärtää, että kannattaisi ottaa lähtöpaketti. Irtisanomiset astuivat voimaan niin, että ehti täyttää 61 vuotta. Minä tiesin jo marraskuussa 2016 saavani lopputilin, mutta irtisanomispäiväni kirjattiin niin, että se mahdollisti eläkeputkeen pääsyn 61-vuotiaana 500 työttömyyspäivän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Liki kuusikymppisten annettiin ymmärtää, että kannattaisi ottaa lähtöpaketti.

Aluksi työttömänä olo 59-vuotiaana tuntui kuin pitkältä kesälomalta. Liikuin, harrastin käsitöitä ja reissasin kavereiden kanssa. Sain puolen vuoden palkan ilman työvelvollisuutta.

Tammikuussa 2017 teimme mieheni Eeron kanssa urakalla metsätöitä ja aloitimme piha- aitan rakentamisen pihallemme. Yhtenä päivänä, kun palasin iltapäivällä jumpasta kotiin, Eero makasi tokkuraisena sohvalla. Hän oli saanut aivoinfarktin ja vietti sairaalassa pari viikkoa. Kun hän pääsi kotiin kuntoutumaan, pystyin työttömänä hoitamaan häntä. Eero toipui mutta muuttui hyvin passiiviseksi.

Seuraavana vuonna alettiin puhua aktiivimallista. Saadakseni työttömyyskorvausta minun piti osoittaa aktiivisuutta 18 tuntia kuukaudessa. En hakenut aktiivisesti töitä, sillä päiväraha riitti elämiseen, kun kaikki kulut olivat pudonneet minimiin.

Aktiivimalli herätti minussa pelkästään ärtymystä. Yritin saada töitä entisestä työpaikastani kerran viikossa, mutta se ei luonnistunut, sillä vastaan tuli liian hankala byrokratia.

Suoritin aktiivimallin ensimmäisen osuuden menemällä TE-keskuksen viikon kurssille. Siellä kuulin, että näin vanhanakin voi kouluttautua ja vieläpä ansiosidonnaisella tuella.

Olen koko ikäni harrastanut aktiivisesti käsitöitä sekä kurssittanut itseäni nahkatöistä sorvaukseen ja pukuompelusta hopeakorujen valmistukseen. Olin ollut usein kesäisin Kankaanpään opiston käsityökursseilla. Huomasin, että siellä on yhdeksän kuukauden mittainen kädentaitojen ohjaajan koulutus, joka kiinnosti minua.

Aluksi ajattelin, etten voi alkaa opiskella Eeron sairastamisen takia. Päätin kuitenkin, että se ei voi estää minua. Suhteemme oli ollut käymistilassa jo ennen infarktia, ja tarvitsin etäisyyttä ja omaa tekemistä. Miehenikin myönsi, että minulle olisi hyväksi saada uutta tekemistä. Varmistin vielä ammattiliitosta, että päivärahalla saa opiskella, ja laitoin paperit vetämään.

Oli järjettömän tyydyttävää ottaa joka viikko haltuun uusi käsityötekniikka osaavien opettajien ohjauksessa.

Opiskelin elokuusta toukokuuhun Kankaanpään opistossa. Opintoja oli neljä päivää viikossa. Oli järjettömän tyydyttävää ottaa joka viikko haltuun uusi käsityötekniikka osaavien opettajien ohjauksessa. Opimme muun muassa puutöitä, kankaanpainantaa, huovutusta, keramiikkaa, lasitöitä, kierrätyskäsitöitä, punontaa, värjäystä ja 3D-mallinnosten tekemistä.

Töitä sai jatkaa illallakin, ja vuosi oli minulle tekemisen hurmaa. Rakastin uusien taitojen oppimista ja tein kaikista töistä hyvät muistiinpanot ja lisäksi kuvat mallitöiden eri vaiheista.

Kaiken hurman keskellä taustalla pyörivät kuitenkin ajatukset kotona olevassa miehessä. Puhelut aamuin illoin eivät paljon antaneet, sillä Eero oli lähes sanaton. Olin huolissani hänestä.

Keväällä 2019, kun opinnot loppuivat, opettaja Annamari Pyöriälä kysyi, voisinko alkaa syksyllä vetää viikonloppukursseja Hiiden Opistossa. Olin sekaisin innostuksesta: minä pääsisin opettamaan kädentaitoja! Se oli koulun loputtua ihanin asia.

Kurssien suunnitteluun ja mallitöiden tekoon menee valtavasti aikaa. Suunnittelutunnit ovat palkattomia. Tämä uusi työ on todella haastavaa ja pakottaa myös omille epämukavuusalueille. Kaikki tekniikat eivät ole omia suosikkejani, mutta tunneille tulevat oppilaat haluavat oppia juuri niitä.

Haluan nauttia elämästäni ja uudesta työstäni. Aika näyttää, nautinko niistä yksin vai mieheni kanssa.

Mieheni sai vuonna 2019 toisen infarktin. Hän sulkeutui sen myötä yhä enemmän itseensä. Olemme olleet 38 vuotta naimisissa ja tehneet sinä aikana valtavasti yhdessä, rakentaneet omakotitalon pihoineen ja kasvattaneet kaksi poikaa. Siksi onkin surullista nähdä miehen muuttuvan yhä saamattomammaksi. Hän ei huolehdi terveydestään, eikä meillä ole enää mitään puhuttavaa toisillemme.

Tammikuun alussa ilmoitin miehelleni, että alan etsiä itselleni omaa asuntoa. En jaksa katsoa hänen kuihtumistaan vierestä, kun hän ei itse tunnista omaa muuttumistaan.

Olemme pian menossa tapaamaan mieheni lääkäriä yhdessä. Mies on luvannut yrittää suunnanmuutosta itsessään. Aika näyttää, jatkanko taivalta yhdessä hänen kanssaan vai yksin. Haluan nauttia elämästäni ja uudesta työstäni. Olisin saanut jäädä eläkkeelle jo 62-vuotispäivänäni, mutta haluan jatkaa tuntiopettajana vaikka 68-vuotiaaksi. Saan sekä palkkaa että työttömyyskorvausta.

Ulkoilu, lukeminen, ystävät ja positiivinen asenne auttavat minua jaksamaan kenties 100-vuotiaaksi. Suurin ilonaiheeni ovat pojanpojat, 6- ja 3-vuotiaat vesselit. Mummous on ihanaa!

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 5/2021.

Sisältö jatkuu mainoksen alla