Mari Rantasila kierrättää lähes kaiken. ”Ostan uutena vain alusvaatteet”

 meri  /metsä

Mielenmaisemani on meri. Aava siintää, eikä rantaa näy. Siihen maisemaan sulaudun. Se on kotini ja minäkuvani, vaikka en purjehdi enkä veneile kuin kavereiden veneillä.

Minua ahdistaa, jos minut rajataan johonkin – kuten fyysiseen tilaan tai vaikkapa johonkin rooliin. Siksi on tärkeää, että mielenmaisemassani ei ole rajoja. Se on hyvällä tavalla vapaa. Kaikki on mahdollista, enkä ihan tiedä, mitä edessä odottaa.

juoksu /   kävely 

Nuorena en ollut lainkaan urheilullinen, mutta teatterikoulussa aloin juosta paljon. Fyysinen treenaaminen jäi mielenterveyteni ja oman työvälineeni, kehoni, ylläpitäjäksi.

Nykyään mieluummin kävelen. En ajattele sitä kuntoiluna. Ajattelen, että lähden metsään tai rantaan. Tärkeitä ovat tuoksut ja äänet, luonnon värit.

Teen töitä kävellessäni. Rytmin pitää olla sellainen, että mieli vaeltaa. Kävely voi olla myös sosiaalinen tapahtuma – vähän kuin menisimme ystävien kanssa kaljalle. Terveellisempi versio vain.

uusi /   käytetty 

Ystäväni ihmettelevät usein vanhoja vaatteitani. Minulla on muun muassa vuoden 1987 Karhun verkkarit, ja ylläni saattaa olla pari­kym­mentä vuotta vanha mekko tai jalas­sani yhtä vanhat kummipojalta saamani sandaalit.

Vihaan shoppailua yli kaiken. Ostan vaatteita tv-sarjojen ja elokuvien ­kuvausten jälkeisiltä kirppareilta. Kaupasta en osta mitään, ellei ole pakko. Alusvaatteet on ostettava uutena.

Vanhempani olivat sota-ajan ihmisiä, ja meillä kotona säästettiin kaikki mahdollinen tavara. Taidetta ­kuitenkin oli paljon, ja äiti sisusti Artekilla.

Käytin veljieni ja vanhempieni vaatteita. Jos vaatteita kerran oli, miksi ostaa niitä lisää! Muistan ne muutamat vaatteet, jotka vaatimalla vaadin pienenä tyttönä – ja jotka saadakseni hieman taktikoin. Äitini toi vaatteita kaupasta kotiin sovitukseen. Tarkoitus oli valita, mitkä ostetaan. 7-vuotiaana halusin ihanan käärmeennahkatakin. Kokeilin takkia ja lähdin se päällä kalliolle. Tein siihen reiän, jotta se oli pakko ostaa.

 etuajassa  / myöhässä

Minut on kasvatettu siihen, että asiat pitää tehdä ajoissa. En siedä myöhästymistä itseltäni enkä muilta. Myöhästyminen on vallankäytön väline.

Pidän kameratyöskentelyn kursseja ja olen todennut, että on turha aloittaa, ennen kuin kaikki ovat paikalla. Odottelu on ikävää, sillä osallistujat ovat maksaneet kurssista.

Ajoissa oleminen on ihmisten kunnioittamista ja toisten ajan arvostamista. On jännä juttu, että yleensä samat ihmiset myöhästyvät.

 nopea  / hidas

Liikkeiltäni olen hidas, mutta ajatukseltani ja puheeltani nopea. Olen niin nopea, että veljeni sanovat välillä, että mistäs sinä nyt puhut. Minä olen jo ajatuksissani vaikka kuinka pitkällä ja vaihtanut jo puheenaiheenkin.

Yritän kehittää itseäni: jos toinen on hidas, yritän malttaa kuunnella loppuun, vaikka tiedänkin ehkä jo, mitä hän aikoo sanoa. Yritän hidastaa myös omaa puhetahtiani. Muut kärsivät, jos puhun kauhean nopeasti.

 holillinen  / holiton

En ole koskaan ollut tipattomalla. ­Tykkään olla silloin tällöin pikku hiprakassa, ja joskus alkoholia menee enemmän kuin pari lasia. Sen jälkeen en juo pitkään aikaan mitään. Jos seuraavana päivänä on töitä, en juo ollenkaan.

Parasta hiprakkaseuraa on hyvä kaveri, jolta tulee kuplivaa ihanaa höpötystä ja jonka kanssa voi tanssia.

puhelu /   viesti 

Olen ehdottomasti puheihminen. Soitan useita kertoja viikossa ystävilleni ja veljilleni ja vaihdan kuulumisia. ­Jos on vain arkista sovittavaa, laitan viestin.

En tykkää videopuheluista muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta. Poikkeus on esimerkiksi Skotlannissa asuva ystävättäreni. Jos näen ihmisen, haluaisin myös aistia hänet lähelläni.

Nuorena olin jatkuvasti puhelimessa, 4–5 tuntia päivässä. Minua kiellettiin soittamasta, koska laskut olivat hirveät. Muistan vielä puhelinnumerommekin: 20331.

Juttu on ilmestynyt ET-lehdessä 18/2022.