– Kun isä tottui ajatukseen, että minusta tulisi ammattimuusikko, hän on tukenut minua työssä aina, Kalle kiittää.
– Kun isä tottui ajatukseen, että minusta tulisi ammattimuusikko, hän on tukenut minua työssä aina, Kalle kiittää.

Kun Kalle Alatalo oli lapsi, Mikko-isän bändi harjoitteli kodin alakerrassa. Kun perheen äiti kuoli, Kalle kavereineen melkein muutti sinne soittamaan. Myöhemmin samassa huoneessa hakataan yhdessä Mikon hittejä kuntoon kiertuetta varten. Siellä parlamentaarikosta ja kitaristista kuoriutuu esiin rokkivaari ja sen kapellimestari, joissa sykkii yhteinen rytmi.

Kalle Alatalo nostelee kuppeja lapsuudenkotinsa pöytään. Pöydän päässä puhetta pitää yllä Mikko Alatalo. Hän ei paasaa eikä luennoi, pikemminkin pulppuaa. Aiheet poreilevat Arkadianmäeltä musiikkibisnekseen ja teiden kunnosta tulevan kiertueen kappalevalintoihin. Välillä hihitetään menneille. 

Vain hetkeksi ääneen karkaa hiven tiukkuutta, kun nuorimmainen poika Eero palaa kotiin ylioppilaskirjoituksista. Isä haluaa heti tuoreeltaan tietää, oliko mitään kysymyksiä niistä aiheista, joita yhdessä käytiin läpi. Poika rauhoittelee, että ihan hyvin meni, ja Kalle iskee veljelle keksejä käteen.

Kun Kalle asettuu lopulta Mikkoa vastapäätä pöytään, he ovat heti paljon muutakin kuin isä ja poika. Lokakuiselle konserttikiertueelleen Mikon oli helppo pestata Kalle kapellimestariksi, sillä hän tietää, että poika hoitaa homman, on aina hoitanut. Enää siihen ei tarvitse edes painostaa tai tiukentaa äänensävyä. 

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Kalle Alatalo kertoo:

"Synnyin samana vuonna, kun isä voitti ensimmäisen kerran Syksyn Sävelen. Niihin aikoihin hänestä taisi tulla koko kansan Mikko, joka painoi parhaimmillaan 300 keikkaa vuodessa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Isällä oli varmaan huono omatunto kiireistään, joten lomiin hän panosti.  Vahvimmat yhteiset muistot liittyvätkin lomamatkoihin. Reissasimme kesän tullen autolla pitkin Eurooppaa, talvisin kävimme laskettelemassa. Aina kun isä oli kotona, puuhaa riitti, hän osasi ja osaa edelleen sitä järjestää.

Olin varmaan neljän viiden kun tajusin, että isä tosiaan on julkkis.

Se tapahtui jollain hänen keikoistaan, kun ihmiset nauroivat ja taputtivat isälle. Sen jälkeen en oikeastaan ole kiinnittänyt julkisuuteen juuri mitään huomiota, se on ollut niin luonnollinen osa häntä.

ISÄLLE OLI TÄRKEÄÄ, että me lapset soitimme jotain instrumenttia. Menin samaan musiikkileikkikouluun, jota me kaikki neljä veljestä ja meidän lapsemmekin ovat käyneet.

Nelivuotiaana minut laitettiin pianotunneille. Soittamisessa oli ehkä pientä painostustakin mukana, mutta suostuin jatkamaan, tosin sillä ehdolla, että sain valita kitaran pianon rinnalle. Vähän yli kymmenvuotiaana sitten lopetin konservatorion ja jatkoin itse harjoitellen.

Koulunkäynti ei nuorena kauheasti kiinnostanut. Isä olisi halunnut, että olisin opiskellut ahkerammin. Hän pelkäsi, että minulle soittajana kävisi huonosti. Pidin kuitenkin pääni, ja niin minusta tuli muusikko. Noin parin vuoden päästä marmatus aiheesta loppui.

SEKÄ ISÄN ETTÄ MINUN elämäni synkin hetki on varmasti sama. Olin kahdentoista, kun äitini kuoli. Niihin aikoihin isä oli ollut meille pojille aika etäinen työkiireittensä takia.

Isän piti ottaa arki ihan uudella tavalla haltuunsa, ja meidän poikien oli tukeuduttava häneen.

Isästä, minusta ja isoveli Jaskasta tuli tiivis kolmikko.

Isälle oli äidin kuoleman jälkeen entistäkin tärkeämpää, että teimme yhdessä juttuja. Me kaikki kouluttauduimme laskettelunopettajiksi, se oli hyvää vastapainoa elämälle ja kavereille Tampereella.

Kun olin viidentoista, lähdin vaihto-oppilaaksi Wyomingiin. Alkuun olo siellä oli sellainen kuin olisi heitetty uima-altaan syvään päähän ja sanottu, että opettele uimaan. Ikävöin kotiin, mutta yllättävän pian pahin kaipaus helpotti. Pääsin vähän irti kaikesta synkkyydestä ja ahdistuksesta, minkä äidin lähtö oli tuonut elämään.

Isä oli ollut todella suojeleva, mutta silti meidän yksityiselämää tonkineet lööpit osuivat myös omiin silmiin. Ne eivät missään nimessä helpottaneet oloa.

En ole koskaan hävennyt isääni, mutta silloin en ehkä halunnut toitottaa kaikille olevani Mikko Alatalon poika.

Amerikan-vuosi varmasti miehistytti minua. Kun palasin, isä teki edelleen paljon töitä, mutta oli meillä yhteistä aikaakin. Kotona oli isän treenikämppä, jossa me lapset saimme soittaa kavereiden kanssa. Siellä tuli vietettyä aika iso osa omasta nuoruudesta.

ENÄÄ VUOSIIN me emme ole isän kanssa riidelleet oikein mistään. Politiikasta emme juuri keskustele. Olin aikanaan vähän yllättynyt, kun isä lähti niin suurella innolla politiikkaan. Silti olen aina tukenut häntä, samalla tavalla kun Mikko on tukenut minua elämäni varrella.

Isä on aina ollut todella huolehtivainen, vähän sellainen päsmääjäkin. Olen oppinut myötäilemään häntä – ja joskus annan mennä asioita toisesta korvasta sisään, toisesta ulos. Nyt hänellä on sitä paitsi jo nuoremmat veljemme, Eero ja Aaro, joiden tulevaisuutta ja koulutusasioita hän voi murehtia.

Isän on hirveän vaikea hellittää asioista, vapaallakin pitäisi mennä ihan sata lasissa. Joskus tuntuu, että hänen on vaikea tottua siihen, että ikä voi alkaa jo painaa. Viime kesänä sen huomasi ainakin siitä, että Mikko kaatuili jo aika loistavasti vesisuksilla.

Musiikki yhdistää meitä, on aina yhdistänyt.

En osaa kuvitella, ettei isä kuuntelisi jotain tietyn tyyppistä musiikkia. Nyt aikuisena, kun olen voinut enemmän soittaa isän kanssa, se on ollut tosi tärkeää. Vaikka isä välillä mahtailee ja pitää ääntä itsestään, se ei aina ymmärrä, miten hyvä se musiikinteossa on. Ehkä se on ihan hyväkin juttu."

– Nuorempi muusikkopolvi on tullut minulle Kallen kautta tutuksi, Mikko toteaa kotinsa alakerran treenikämpässä.
– Nuorempi muusikkopolvi on tullut minulle Kallen kautta tutuksi, Mikko toteaa kotinsa alakerran treenikämpässä.

Mikko Alatalo kertoo:

"Kalle oli vilkas lapsi, vaikka nykyään on oikeinkin rauhallinen. Takapenkin räpätys -kappale syntyi jostain kesäisestä automatkasta, kun veljekset hilluivat takapenkillä.

Minulla on itsellänikin ollut lapsena varmasti jonkinlainen keskittymishäiriö, vaikkei niitä siihen aikaan diagnosoitu. Olen selvästi periyttänyt saman levottomuuden poikiini.

Oli tiettyjä asioita, joita halusin poikien tekevän. Yksi niistä oli musiikin opiskelu. Halusin myös, että pojat urheilivat ja harrastivat. Yritin puoliväkisin opettaa Kallelle tennistä. Hommasin pieniä Tähtien sota -ukkoja ja jaoin niitä aina, kun kun Kalle suostui pelaamaan yhdenkin pelin. En muista, kuinka kauan se tepsi.

Kun Kalle lopetti konservatorion, olin tietysti pettynyt. Mutta silti hän jaksoi jatkaa opiskelua omin päin ja kehittyi huippukitaristiksi.

KALLEN LAPSUUDESSA ehdin olla tähti ja vähemmän tähti. Välillä podin kotiasioista huonoa omaatuntoa. Kerran, kun soitin Känkkäränkkää keikalla, se oli luultavasti Kalle, joka puski lapsijoukon läpi ja totesi kovaan ääneen, että se on mun isi. 

Jos 1980-luvun loppu oli jonkinlaista hiljaiseloa, oli 1990-luvun alku todella surkeaa aikaa. Silloin ensimmäinen vaimoni, Kallen ja Jaskan äiti, kuoli ja elämältä tuntui putoavan pohja.

Meillä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin tukeutua toisiimme. 

Silloin soittaminen ja bänditouhut auttoivat varmasti meitä kaikkia. Kuulen vieläkin korvissani Eric Claptonin Tears in Heavenin, jota Kalle silloin usein soitteli.

HETI YLÄASTEEN JÄLKEEN Kalle lähti vaihto-oppilaaksi Wyomingiin. Ajattelin, että hän saisi siellä uutta ajateltavaa elämään. Jossain vaiheessa se päätös kaduttikin, Kalle oli niin kamalan nuori. Tein silloin vielä senkin virheen että menin käymään hänen vaihto-oppilasperheessään. Onneksi Kalle taisi ihan nauttia vuodestaan.

Olisin toivonut, että Kalle olisi jatkanut opintoja yliopistossa, mutta hän halusi muusikoksi. Tiesin taiteilijaelämän epävarmuuden ja sen, kuinka monen se on tuhonnut. Siksi toivoin jotain helpompaa tietä.

Nyt kun olen nähnyt, miten taitava Kallesta on tullut, olen tyytyväinen, että hän piti päänsä.

Intoni politiikkaan ja yhteiskunnallisiin asioihin ei ole periytynyt poikiini. 

NÄEMME KALLEN KANSSA säännöllisen epäsäännöllisesti. Nyt, kun lähdemme yhdessä konserttikiertueelle, olemme olleet enemmän yhteydessä. Kalle harjoituttaa kappaleita etukäteen bändille, jotta minun työni helpottuu. Kalle ei niuhota, vaan ottaa asiat rauhallisesti. Silti hän uskaltaa sanoa, jos joku kappale ei toimi. Sen hän sanoo niin suoraan, etten osaa edes loukkaantua.

Täällä kotona olen myös isoisä Kallen ja Jaskan lapsille. Tai vaari, rokkivaari, sellainen lahjova papanhöperö.

On ihanaa, kun molemmat isot pojat ovat saaneet perheet.

Aina välillä tekisi mieli puuttua heidän asioihinsa. Onneksi minua on siunattu sekä napakalla vaimolla että miniöillä, jotka pitävät minut ruodussa."

– Isän on hirveän vaikea hellittää asioista, vapaallakin pitäisi mennä sata lasissa, Kalle sanoo.
– Isän on hirveän vaikea hellittää asioista, vapaallakin pitäisi mennä sata lasissa, Kalle sanoo.

Artikkeli on alun perin julkaistu ET-lehden numerossa 17/2015.

Sisältö jatkuu mainoksen alla