Kun Marja-Liisa Nummela otti lopputilin opettajan töistä, hänestä tuli reppureissaaja. Kotiin tuomisina on ollut itse suunniteltuja vaatteita, mies ja valtavasti kokemuksia. Ilman matkojaan hän ei olisi se, mikä nyt on. Harvinaisen vapaa nainen, Milla Magia.

Traktorin etuhaarukka työntää betonirenkaan toisen päälle. Marja-Liisa Nummela seisoo traktorin vieressä ja jakaa ohjeita. Hän näyttää värikkäissä vaatteissaan alkukesän hailakan sävyisellä pihamaalla kuin joltain tropiikin linnulta. Keltaisten kumisaappaiden kärjet rouhivat multaa betonirenkaiden juurelle. 

Renkaista on syntymässä patsas Marja-Liisan pihalle Kittilän Kaukoseen. Päälle vielä savea, mosaiikkia, ja huipulta suihkuamaan vesi, Marja-Liisa suunnittelee ja tarkistelee mittasuhteita. Tosin hän on Marja-Liisa enää vain papereissa, muuten hän on Milla Magia. Sen nimen oppilaat hänelle aikoinaan Kittilän lukiossa antoivat. 

Nyt opettaja-aikakin on jo taaksejäänyttä elämää. Milla on keksinyt muuta tekemistä. Hänen pitää ehtiä seikkailla. Korjata Villa Magiaansa, tehdä kaikkea luovaa. Niin kuin vaikkapa rakennuttaa tämä fallinen suihkulähde.  

– Pakkohan tämä on pystyttää! Täällä Kittilässä kun kiisteltiin vuosia Kalervo Palsan haudalle suunnitellusta muistomerkistä. Se muistutti silloisen kirkkoherran mielestä liikaa miehen sukupuolielintä. Siitä sain idean tähän, Milla nauraa ja kutsuu peremmälle. Hän on hieman huolissaan, riittääkö ilta jutuntekoon. 

– Ja minä sitten rönsyilen, kun on tullut aika lailla rönsyiltyä, hän varoittaa. 

Postileima juurrutti Kittilään

Millan kotoisan keittiön ikkunoista aukeaa lappilainen avaruus. Naapurin hevosen takamuksen takaa pilkottaa Ounasjoki. Talo ja sen pihapiiri on yksi niistä harvinaisen onnekkaista, jotka selvisivät palamatta Lapin sodasta. 

Milla on asuttanut Kaukosen-kotiaan pian parikymmentä vuotta. Välillä se tuntuu Millasta lähes ikuisuudelta, että hän olisi ollut täällä lähes aina.  

Ei ole. Hän on aikoinaan tullut etelästä, linja-autolla. Ensin Kittilään. Sen Milla muistaa kuin eilisen, vaikka nuoren englannin- ja ranskalehtorin saapumisesta Lappiin on jo 36 vuotta. 

– Olin onneni kukkuloilla, sain vastavalmistuneena vakituisen viran! Tosin olin hakijoista ainoa, jonka kuviteltiin sietävän Lapin kaamosta, Milla pulputtaa. 

Milla on sopeutunut Lappiin - tai Lappi Millaan.

Koululautakunnan kuvitelma viihtymisestä johtui työhakemuksen postileimasta. Milla oli postittanut kirjeen Inarista, jossa oli kesätöissä.  

– Ajateltiin, että jos jo olin täällä, niin varmaan herkemmin jäisinkin. Se kun ei ollut itsestään selvää. Edellisen opettajan oli nähty karanneen Eskelisen pikavuoroon sanaakaan sanomatta, ja sitä edellistä oli etsitty radion välityksellä Ruotsista saakka, Milla nauraa. 

Niin hänestä tuli opettaja Lappiin. Ja on hän sopeutunut, omalla tavallaan.

Tai Lappi on sopeutunut häneen ja hänen rönsyihinsä. 

– Mutta opettajana olin tiukka. Vain pari kertaa jäi läksyt antamatta. Toisella kertaa yksi oppilaista katsoi niin kauniisti ja sanoi "please honey, don’t", että se naula veti. Tuo poika on nykyään luova kirvesmies Levillä. 

Läksiäiskukat vapauteen

Ruokapöydällä lojuu pino kiitoskortteja. Kevään ylioppilaita hymyilee niissä kohti tulevaisuutta. 

– Ja ajattele, nyt valmistuvat jo omien oppilaiden lapset, Milla huudahtaa ja iskee pöytään ryyppylasit sekä kannun. On aika juoda omien koivujen mahlaa. 

Kun Milla oli opettaja, Kittilä ja sen lukio olivat hänen maailmansa napa. Ihanan rosoinen villi länsi. Ei tarvinnut koskaan olla yksin. 

– En epäröinyt hetkeäkään. Tiesin keksiväni jotain, kun olen niin kova keksimään.

Se oli ihanaa, mutta jossain vaiheessa Milla alkoi tuntea, että jotain puuttui. 

Ensin hän tarvitsi vuorotteluvapaan. Sen jälkeen hän tunsi tarvitsevansa sitä vielä enemmän. Jotain, jota ei voi vuosikalenteriin suunnitella. Vapautta.

– Sitten vuonna 1988, kevätjuhlien aikaan tilasin kevätjuhlaan kunnan laskuun vaatteisiini sointuvan kukkakimpun. Ojensin sen rehtorille ja pyysin eroa virasta ja sitä, että hän ojentaisi kukat minulle kiitokseksi palveluvuosistani. 

Irtisanouduttuaan Milla möi kaiken, mitä omisti ja osti rahoilla maailmaympärysmatkan.  

– En pelännyt enkä epäröinyt hetkeäkään. Tiesin, että kyllä jotain keksin, kun olen niin kova keksimään. 

Talvitöihin Balille 

Kun ensimmäinen maailmanympärysmatka seuraavana keväänä päättyi, Milla palasi Kittilään, sopivasti ojentamaan ylioppilastodistukset entisille oppilailleen. 

Hän alkoi myydä reissusta ostamiaan koruja ja hyttysverkkoja Kittilän torilla ja muuallakin.

– Kauppa kävi. En ole mikään myyntitykki, mutta tulen ihmisten kanssa toimeen.

Kauppa kävi sen verran hyvin, että Milla päätti lähteä uudelle maailmanympärysmatkalle. 

– Kun sitten Balilla tutustuin vahabatiikkivärjäykseen, innostuin. Olen aina ollut kova tekemään käsillä, opiskellut erilaisia käsityötekniikoita savenvalannasta kankaidenvärjäykseen. Balilla käytetyillä perinteisillä kankaanvärjäystekniikoilla sai aikaan upeita kankaita. Halusin tehdä niistä vaatteita suomalaisille. 

– Saan seikkailla, suunnitella ja olla luova. Kaikkea, mistä haaveilin palkkatyössä.

Ja niin Milla työllisti itsensä. Hän suuntasi talvimatkansa Balille ja etsi sieltä sopivat värjärit ja räätälit toteuttamaan suunnittelemiaan vaatteita. Syntyi Milla Magia Design. Kuulostaa yksinkertaiselta. 

– Kyllä se on vaatinut uutteruutta, pitkää pinnaa ja uuden kielen opettelua. Nyt olen jo toistakymmentä vuotta paiskinut töitä talvikuukaudet Balilla. Se on ollut ihanaa tällaiselle vilukissalle, jonka pitää käyttää kesäisinkin pitkiä kalsareita. Saan seikkailla, suunnitella ja tehdä luovaa työtä. Kaikesta tästä haaveilin palkkatyössä.

Kun kevät koittaa, Milla palaa takaisin värikkäiden matkatavaroidensa kanssa. Moniväriset mekot, hameet, tunikat ja huivit täyttävät puodiksi somistetun piharakennuksen. Ja heinäkuuksi ne levittäytyvät Savonlinnan torille, jossa tehdään suurin osa vuoden tuotosta.

– En ole vuosien varrella kouliintunut yhtään paremmaksi myyjäksi, en osaa tyrkyttää. Yritän silti aina löytää jokaiselle sellaisen vaatteen, joka pukee juuri häntä, siinä ole sinnikäs, Milla toteaa. 

Vanha peittyy uuden alle 

Milla kaivaa puhelimestaan kuvia edelliskesän toriajalta. Mutta missä se onkaan? Kodin uumeniin uppoaa kummasti tavaroita. Milloin kateissa ovat silmälasit, milloin lompakko tai kännykät. Niitä kun on kaksi, jotta toisella voi soittaen etsiä kadonnutta. Nyt ei löydy kumpaakaan. 

Välillä, kun Milla oikein tuskastuu etsimään kadonnutta lompakkoa tai vaatelähetystä, hän soittaa selvännäkijälle. Tähän mennessä kaikki on löytynyt. 

Tai käy muistitestissä. Niissä on jo kolmesti todettu, ettei päästä löydy vikaa. 

– Ja sitten taas heti perään hukkaan jotain. Torikassan, laatikollisen vaatteita, ihan mitä vain. Mutta matkoilla pysyn skarppina, kun on niin vähän hukattavaa. 

Unohtelua enemmän Millalle vain tapahtuu asioita. Se johtuu hänestä siitä, ettei hän juuri kyseenalaista ja epäile asioita tai ihmisiä. Ei, vaikka joskus olisi ehkä pitänyt.

– Tykkään oppia uutta, käydä taidekursseilla, laulaa kuorossa, tutustua uusiin ihmisiin ja kulttuureihin. Usein suunnittelen tosin tekeväni jotain ihan muuta, kuin mihin lopulta päädyn, Milla hymähtää.

Mies toiselta mantereelta 

Vuosituhannen vaihteessa Milla päätti parannella ranskankielentaitoaan ja lähti Marokkoon.

Kielitaito parani perusteellisemmin kuin hän oli kuvitellut. Hän tapasi nimittäin Ahmedin

– Vaikka olen tällainen sosiaalinen lirkuttelija, en päästä miehiä helposti elämääni, Milla sanoo.

Kun Milla aikuisena tutustui isäänsä, hänen asenteensa miehiin muuttui.

Hän toki seurustellut vuosien varrella, mutta jokin miehissä on vaivannut.

– Lähes nelikymppiseksi asti kuvittelin miehet sellaisiksi kuin olin oman isäni kuvitellut, Milla kertoo. 

Kun Milla oli viiden, kun vanhemmat erosivat. Varhaislapsuuden hän eli isovanhemmillaan. 

– Isoäitini kutsui isääni töppösen lestiksi. Miehessä ei hänestä ja äidistäni ollut mitään hyvää, joten en vaivautunut häneen itsekään tutustumaan, Milla muistelee. 

– On hassua, miten pitkälle pitää matkata, jotta kohtaa jotain tuttua!

Kun Milla sitten uskaltautui aikuisena kirjoittamaan isälleen ja tutustumaan mitä miellyttävimpään mieheen, hänen omakin asenteensa miehiin alkoi muuttua. Jos isäkään ei ollut täysi lurjus, ehkä eivät kaikki muutkaan miehet.  

Pohjoisen kylmä tuuli 

Mutta palataan Marokkoon. Sen ihmiset ja kauneus lumosivat Millan niin täysin, että hän melkein hyrisee muistellessaan matkaa. Ehkä tarvittiin näin romanttiset puitteet, että hän törmäisi juuri Ahmediin, itseään parikymmentä vuotta nuorempaan mieheen. 

– Se on hassua, miten pitkälle pitää matkata, jotta kohtaa jotain niin tuttua! 

Suhde ei katkennut Millan kotiinpaluuseen, sillä seuraavan talven he viettivät yhdessä Balilla. Tekivät töitä ja olivat onnellisia. 

Sitten alkoivat vastoinkäymiset. Ahmed ei päässyt Suomeen ilman pätevää syytä. Se piti keksiä. He päättivät mennä naimisiin.

Ensin Ahmedin muutto Suomeen tuntui loistavalta idealta. Mutta jos Lappi voi pelästyttää pelkästään Etelä-Suomesta tulijan, se tekee sen varmasti vielä etelämpää tulevalle.

– Pohjoisen hiljaisuus oli Ahmedille shokki. Hän, ihmisten ympäröimänä elänyt, tarvitsi toisia niin kipeästi, että se melkein sattui. 

Milla sai nähdä läheltä, mitä kaikkea ulkomaalainen saa Suomessa kohdata.

– Ahmed ei pystynyt ymmärtämään ihmisten asenteita, vaan otti ne itseensä. Hän ihmetteli, oliko hänellä ihmisarvoa lainkaan, kun hän kohdeltiin kuin jotain eksoottista esinettä, lähenneltiinkin. Ja toisaalta häntä epäiltiin heti varkaaksi, jos jotain hävisi, Milla puuskahtaa. 

Epäkohteliaisuutta oli monenlaista, tungettelevaa, liehittelevää, jopa väkivaltaista.

– Yhteisten Savonlinnan-kesien aikana hänet on ehditty kahdesti pahoinpidellä sairaalakuntoon, pienikokoinen, hento mies, josta ei ole uhkaa kenellekään, Milla jatkaa. 

Tänäkin kesänä, he silti pystyttävät torikojun aamuisin yhdessä, vaikka eivät enää asu yhdessä. 

–  Tulemme edelleen mainiosti juttuun, sama läheisyys ja tuttuus ovat säilyneet, vaikka elämä onkin meitä koulinut, Milla hymähtää. 

Matkalippu vapauteen 

Mahla kannussa on juotu loppuun. On melkein puoliyö. Milla on ehtinyt laittaa ruokaa, kertoa elämästään, matkoistaan, Lapista ja sen ihmisistä niin vuolaasti, ettei ajankulua edes huomaa. 

– Eikä me olla ehditty puhua mitään siitä, mistä haaveilen! hän puuskahtaa.

– Matkoilla on täydellisimmin oma itseni. On vain se hetki.

Eikö tämä ole juuri sitä? Milla ei ole ihan varma. 

– Minulla on sellainen olo, että soutelen, mutten ihan tiedä, mihin aion seuraavaksi rantautua. 

Vielä, kun hän on voimissaan, hän haluaa uskaltautua uusiin elämyksiin. 

– Olen tullut rohkeammaksi vuosien varrella. Nuorempana pelkäsin hurjasti esiintymistä ja julkista puhumista, mutta olen harjoitellut pois jännitystä, käynyt ihan hypnotisoijalla ramppikuumeen takia, Milla kertoo. 

Tosin naisen käsitys rohkeudesta ja sen puutteesta voi olla hiukan erilainen kuin monilla muilla. 

– Kun ensimmäisen kerran uskaltauduin ystäväni yllyttämänä laulamaan Pariisin metrossa, jalkani tärisivät jännityksestä, hän jatkaa.

Mutta kun Milla pistää repun selkään ja lähtee maailmalle, hän ei pelkää. Hän ei osaa, sillä kuitenkin jalat vievät ja elämä kantaa. 

– Matkoilla olen täydellisimmin oma itseni. En voi suunnitella hirveästi tai murehtia etukäteen, sillä olosuhteet muuttuvat sitä herkemmin, mitä kauempana olen. On vain se hetki, ei mennyttä eikä tulevaa.

Artikkeli on alun perin julkaistu ET-lehden numerossa 17/2015.