NettiET:n ystävähausta jo sadat lukijamme ovat löytäneet seuraa. Mutta jos vielä ei ole tärpännyt, listasimme muita keinoja.

1. Järjestä juhlat

Kutsu ystäviäsi ja tuttaviasi nyyttikesteille ja pyydä heitä tuomaan joku mukanaan. Saatat yllättyä vieraiden määrästä!

2. Aloita harrastus tai opiskelu

Halpoja vaihtoehtoja ovat vaikkapa kuorolaulu, kansalaisopiston erilaiset kurssit ja monet urheilulajit. Tai valitse aivan uusi harrastus – löydät varmasti myös uudenlaisia ystäviä.

3. Lähde vapaaehtoistyöhön

Seurakunnat ja yhdistykset järjestävät monenlaisia tapahtumia. Ryhdy vaikka varamummoksi tai -papaksi. Voit ilmoittautua vaikka nettiET:n ystävähaun kautta

4. Jätä ystävänhakuilmoitus

Panosta persoonallisuuteen, kirjoita runonpätkä tai lainaa klassikkoteosta! Nokkela teksti herättää mielenkiintoa ja tuo enemmän vastauksia. Turvallisesti voit ilmoittaa nettiET:n ystävähaussa.

5. Vastaa hakuilmoitukseen

Jos et itse halua ilmoitella, vastaa jonkun toisen ilmoitukseen. Sinun ei tarvitse heti kertoa kaikkea itsestäsi. Jos haluat olla erityisen varovainen, voit vuokrata postilta postilokero-osoitteen.

6. Mene urheilukisoihin

Varsinkin kesäisin liikuntatapahtumia on valtavasti, monet humoristisia ja rentoja. Millaista ystävää etsit? Seniorien tenniskisoissa voi olla hauska tunnelma, samoin vaikkapa saunomisen SM-kisoissa.

7. Liity yhdistykseen

Löydät varmasti sopivan kotipaikkakunnaltasi, sillä Suomessa on noin 130 000 yhdistystä.

8. Hanki lemmikkieläin

Lenkkeily koiran kanssa on hyvä tapa tutustua samanhenkisiin ihmisiin. Lemmikin kanssa voit harrastaa mm. näyttelyitä, kokeita ja leirejä. Ystäviä voit saada myös lemmikkien hoitopaikan väestä.

9. Etsi vanha ystävä

Numeropalvelu auttaa, kun muistat nimen tai lähisukulaisten nimiä. Väestörekisterikeskus (www.osoitepalvelu.net) palvelee 1,22 euron maksulla, ja sinne riittää tiedoksi esimerkiksi ystävän tyttönimi, syntymävuosi ja jokin asuinpaikkatieto. Entäpä Facebook? Rekisteröidy www.facebook.fi-sivustolle, lataa itsestäsi hyvä kuva ja lisäksi albumiin pari vanhempaa. Voit tavata monia tuttuja vuosien takaa.

10. Mene avustajaksi tv-ohjelmaan

Monet ohjelmat tarvitsevat yleisöä tai avustajia. Ehkä sinulle aukeaa jopa uusi ura, mutta tuttavia saat varmasti. Tv-sarjojen avustajana saatat  saada jopa ihan mukiinmenevää tuntipalkkaa.

Vierailija

10 tapaa löytää ystävä

Lainaus: Ei koira miestä korvaa. Kait tuon jokainen tietää ettei koira kaikille sovi. Jos sull ei oo rahaa niin mitäs koirasta suotta haaveilet. Haluatko kiusata itseäs ja ruikuttaa täällä rahan puutettas? En minä mitään ruikuta, totesin vaan, että noin asiat on. Koira ei korvaa tietenkään miestä, mutta ystäväksi siitäkin on ehkä sentään jollakin tapaa.
Lue kommentti

Miltä tuntuu, kun elämä mullistuu täysin viisikymppisenä? Kari Ylinen, 59, jätti vanhoillislestadiolaisen yhteisön taakseen neljä vuotta sitten. Hän elää nyt toista teini-ikää.

"Erosin uskonyhteisöstä 55-vuotiaana. Pian sen jälkeen kävin ottamassa korvakorun. Laitoin korvaani ison killuttimen, jotta tutut näkisivät, että tuo jätkä ei ole enää samassa uskossa.

Lapsuudenperheessäni oli seitsemän lasta. Arki pyöri uskon ympärillä: oli sunnuntaiseurat ja ompeluseurat. Lapsuuteni oli kiva ja turvallinen.

Rajoitteita toki oli. Kotona ei ollut televisiota emmekä saaneet käydä teatterissa, tansseista puhumattakaan. Monet tosin katsoivat televisiota salaa tuttujen luona tai huoltoasemilla.

Kesällä 1980 ihastuin yhteisöstä tuttuun tyttöön. Menimme naimisiin ja saimme kaikkiaan kuusi lasta. Pelkäsin synnytyksissä aina hirveästi, sillä isäni äiti kuoli aikoinaan liiallisiin synnytyksiin. 

Jääkiekko herätti kuolleista

Minua ahdisti jo pienenä se, että vain me yhteisön jäsenet pääsisimme taivaaseen ja kaikki muut joutuisivat helvettiin. Ahdistuksesta ei yhteisössä saanut puhua.

Purin pahan oloni töihin, enkä ehtinyt aina osallistua yhteisön tapahtumiin. Ihmiset kyselivät perääni ja painostivat. Paloin loppuun kahdesti. Kolmas burn out vei minut sairaslomalle pariksi vuodeksi.

"Oivalsin, että minun pitää itse alkaa päättää elämästäni."

Kun vointini oli pahimmillaan, siskoni vei minut elämäni ensimmäiseen jääkiekko-otteluun. Se herätti minut kuolleista. Pitkästä aikaa tunsin kuuluvani johonkin: porilaisiin, Ässien kannattajiin. En välittänyt siitä, että yhteisö oli opettanut urheilutapahtumien olevan jumalanpilkkaa. Tunnelma jäähallissa oli mahtava.

Oivalsin, että minun pitää itse alkaa päättää elämästäni. Luin erilaisia Raamattuja ja kirjoituksia. Tutkin vanhoillislestadiolaisuuden historiaa ja siellä tuli vastaan kamalia tapauksia. Seurasin itsekin läheltä kiusaamistapausta, jonka vuoksi yksi yhteisömme jäsen melkein teki itsemurhan.

Pahin tuli kuitenkin omasta perheestä: sain tietää, että lähipiiriimme kuulunut henkilö oli käyttänyt osaa lapsistani hyväksi, kun he olivat pieniä. Lapset kertoivat siitä vasta aikuisina.

Erosin yhteisöstä. Myöhemmin päädyimme eroon myös vaimoni kanssa.

Toinen teini-ikä

Tässä iässä uskosta eroaminen on pelottava juttu. Yhtäkkiä oli itse päätettävä kaikesta. Otanko olutta vai en? Miten suhtaudun seurusteluun? Uusi elämä häkellytti.

Kaveripiirini pieneni. En jäänyt kuitenkaan yksin, sillä olin ehtinyt elämäni aikana saada yhteisön ulkopuolisia ystäviä harrastuksissa.

Elän nyt toista teini-ikää. Kävin elämäni ensimmäistä kertaa elokuvissa vuonna 2014. Se oli upea kokemus. Harrastan henkisiä asioita ja uskon yhä enemmän jälleensyntymiseen. Kuuntelen mielelläni meditaatiomusiikkia, mutta Jenni Vartiainenkin on aika ihana.

Asun yksin. En ole haalinut kotiini tavaraa siltä varalta, jos tänne joskus muuttaa vielä joku toinen. Ensin haluan oppia tuntemaan itseni.

Lapsistani kolme on eronnut yhteisöstä. Ensimmäinen lähti 16-vuotiaana. Olin silloin hänestä ylpeä, vaikken voinut sitä ääneen sanoa."

Artikkeli on julkaistu myös ET-lehden numerossa 13/2017.

 

[Kuvateksti] - Ennen olin aika harmaa, mutta olen saanut värejä elämääni, Kari iloitsee.

"Ajatus vanhustenhoidon säästöistä on vastuuton ja absurdi", kirjoittaa ET:n kolumnisti Minna Lindgren.

Tänä keväänä olen yhä uudelleen törmännyt puheisiin säästötoimista vanhustenhoidossa. Se on tyrmistyttävää.

Ajatus vanhustenhoidon säästöistä on vastuuton ja absurdi. Suomessa eniten kasvava ikäluokka on yli 90-vuotiaat. Keskimäärin vanhus tarvitsee yhteiskunnan apua ja kallista hoitoa kahden viimeisen elinvuotensa aikana. Myös vanhuksen kuolema edellyttää asianmukaista saattohoitoa. Kasvavalta vanhusten hoitotarpeelta emme voi välttyä.

Suomessa on hyvin tiedossa, minkä ikäistä väki on ja kuinka suurella todennäköisyydellä sairastavuus ja kuolleisuus kasvavat eri ikäryhmässä.

Pieni esimerkki. Tällä hetkellä 70-vuotiaiden ikäluokasta on kuollut 15 prosenttia. Luku nousee niin, että 75-vuotiaiden ryhmästä kuolleita on 40 prosenttia. Vastaavasti voidaan melko hyvin ennustaa, miten nuo merkkipäivästään hengissä selviytyneet tulevat elämään, sairastamaan ja kuolemaan. Kukaan ei ole yhtäkkiä 80-vuotias.

"Emme suhtaudu synnytyksiin yhteiskunnallisena haittatekijänä. Miksi siis vanhustenhoitoon?"

Huono hoito, hoidon laiminlyönti ja hoitamatta jättäminen johtuvat siitä, että hoitajia on liian vähän. Lisää saa vain rahalla. Usein säästötoimiksi ehdotetaan teknologiaa ja kotihoitoa. Mutta teknologia ei ole halpa ratkaisu. Alkuhankinnan jälkeen sen käyttöön on opastettava, laitteita on huollettava, ja kolmen vuoden kuluttua tarvitaankin jo uusi kone, sovellus tai robotti. Tragikoomisia ovat tilanteet, jossa ihminen on korvattu itsepalvelukoneella, mutta koska kukaan ei ymmärrä laitteesta mitään, sen vieressä seisoo ihminen neuvomassa itsensä palvelijoita käyttämään konetta.

Huonokuntoisen vanhuksen säilöminen kotona ei myöskään säästä rahaa. Päinvastoin, usein kotihoidon tarpeet ovat kohtuuttomat, sillä muutamalla pikakäynnillä pitäisi tehdä sama kuin kodinomaisessa palveluasumisessa vuorokaudessa. Isoissa kaupungeissa kotihoidon piirissä on niin huonokuntoisia ihmisiä, että he eivät kuuluisi edes palvelutaloon vaan sairaalaan.

Puheet yhden väestöryhmän kuormittavuudesta ja vääristyneestä hoitosuhteesta ovat syyllistäviä. Emmehän suhtaudu synnytyksiin emmekä lukemaan oppimiseenkaan yhteiskunnallisena haittatekijänä. Miksi siis vanhustenhoitoon? Jos yhä suuremmalle vanhusten joukolle ei lisätä yhteiskunnan palveluja, tilanne on yhtä hölmö kuin se, että peruskouluja lakkautettaisiin, vaikka koululaisten määrä kasvaisi.

Tuskin kukaan on niin hullu, että keksisi säästää vanhustenhoidossa viemällä kaikki 85 vuotta täyttäneet rotkon reunalle hyppäämään. Rahaahan meillä on, sen näkee katsomalla ympärilleen. Kysymys on vain siitä, mihin ja miten sitä käytämme.

Kolumni on julkaistus ET-lehden numerossa 12/2018.

Minna Lindgren

on toimittaja

ja kirjailija.