Muistisairauden saanut Erja Häkkinen, 64: ”Kalenteri muistaa nyt puolestani”
–Tärkeintä kalenterissa ovat nämä kovat kannet. Kovista kansista tulee mieleen kirjat, ja kirjoista tulee mieleen äiti.
– Ilman kalenteriani en pärjäisi enää ollenkaan. En muistaisi mitään menojani, mitenkään, Erja Häkkinen, 64, sanoo.
Kotona Erja Häkkinen pitää kalenteriaan aina samassa paikassa, keittiön pöydän kulmalla.
–Ohi kulkiessani vilkaisen sitä aina hellästi. Että siinä se on, tallessa ja tukenani. Kalenterini muistaa kaiken tärkeän nyt puolestani. Meistä on tullut erottamattomat. Minne kuljenkin, kalenteri kulkee mukana.
Aina kun Erja lähtee kodistaan, allakka lähtee mukaan.
Erja kuljettaa sitä aina samassa mustassa nahkakäsilaukussa eikä vaihda laukkua toiseen juuri koskaan. Jos laukun vaihtaa, kalenteri unohtuu helposti keittiön pöydälle.
Muutama viikko sitten, kun Erja oli kaupungilla asioilla, hän hukkasi käsilaukkunsa. Kortit piti kuolettaa. Se ei häntä hätkäyttänyt.
– Mutta kalenterin katoamisesta hätäännyin. Se oli hukassa yhden päivän. Sen päivän olin itsekin hukassa.
Kadonnut laukku löytyi seuraavana päivänä. Se oli unohtunut erään toimiston sohvalle.
–Miesystäväni Mika kysyi silloin, miten ihmeessä voin unohtaa käsilaukkuni noin. Vastasin hänelle, että oikein hyvin. Voin unohtaa kaikenlaista oikein hyvin ja ihan helposti. Minullahan on nyt tämä alkava muistisairaus.
Lapset huomasivat
Äiti, sä kysyit tuota just aamulla. Äiti, mehän puhuttiin tästä jo eilen. Äiti, mikä sinulla on?
Erjan lapset Aina, 20, ja Hugo, 25, alkoivat pari vuotta sitten kiinnittää huomiota äitinsä unohteluun.
Erja oli huomannut hajamielisyytensä itsekin mutta kuitannut sen muuttostressiksi. Hän oli tyhjentämässä juuri Monacon-kotiaan ja muuttamassa takaisin Suomeen, kymmenien ulkomaanvuosien jälkeen.
Erjan lapset alkoivat pari vuotta sitten kiinnittää huomiota äitinsä unohteluun.
Hoidettavia asioita riitti. Erja kirjasi kaikki kalenteriin ja unohti osan silti. Varmuuden vuoksi hän kävi lääkärissä kuvauttamassa aivot.
Tuttu monacolaislääkäri kertoi diagnoosin: alkava muistisairaus. Mitään hätää ei ole ja elämä jatkuu, lääkäri sanoi rauhallisesti.
Elämä jatkuu, siltä Erjastakin tuntuu. Muistiongelmat ovat toistaiseksi lieviä.
– Muistisairauteni on vasta alussa. Elämäni ei ole millään tavalla lopussa, Erja sanoo.
– Moni muistisairas ajattelee, että elämä on ohi. Ei se ole. Itseään ei pidä alkaa mitenkään pienentää eikä jäädä kotiin piilottelemaan. Muistisairaudessa ei ole mitään nolosteltavaa, en häpeä sairauttani yhtään. Elän elämääni täysillä tällaisena kuin se on.
Hyvää, välillä ihanaakin
Elämä voi olla ihan hyvää, ihanaakin välillä, vaikka kaikkea ei enää muista, Erja ajattelee. Niin hän haluaisi saada muutkin ajattelemaan.
Erja oli Aivosäätiön vuoden 2025 Alzheimer-kampanjan kärkikasvo.
– Saan valtavasti yhteydenottoja muilta muistisairailta ympäri Suomen. Moni kiittää siitä, että uskallan puhua. Suomessa on paljon ihmisiä, jotka eivät kehtaa kertoa muistisairaudestaan edes sukulaisilleen. Uskaltakaa puhua. Pitäkää pää pystyssä ja pyytäkää apua.
Tämä on lyhennelmä ET-lehdessä 1/2026 olleesta jutusta. Tilaajana voit lukea sen kokonaan täältä. Jos et vielä ole tilaaja, tutustu Digilehdet.fi-palveluun.
