Klaus Härö kuuli lapsuutensa Porvoossa tarinoita, joilla ei ollut loppua. Himo kokonaisiin kertomuksiin teki hänestä leffafriikin ja lopulta elokuvaohjaajan. Tosin työtään hän ei oppinut elokuvien kautta, siihen tarvittiin muita ihmisiä sekä ihan oikeaa elämää. Ja tietenkin oman isän periaate.

Onko tämä elokuvaa? Ajatus kipaisee mielessä, kun Klaus Härö astuu sisään porvoolaiskahvilan ovesta. Hän rupattelee alkukohmeet kohteliaasti pois hartioilta ja istuutuu sitten nurkkapöytään. On heti valmis aloittamaan.

Nauhuri napsahtaa käyntiin, mutta vain hetkeksi. Vaihdetaan vielä paikkoja, Härö pyytää anteeksipyydellen. Elokuvaohjaajan on hallittavaa pientä tyhjää kahvilaakin asettumalla selkä seinää vasten. Samalla ikkunasta lankeavasta valomiekasta värittyy Härön kasvoille komea sävy, kuin elokuvaotokseen varta vasten luotu.

Sitten kuvan puhkaisee puhe. Sen nopeus yllättää. Klaus Härö kun on tunnettu viipyilevän kauniista elokuvistaan. 1950-luvun stalinismin alle painuneeseen Viroon sijoittuva Miekkailija ei poikkea tästä.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

– No ehkä vielä joskus päädyn ohjaamaan jonkun toimintaelokuvan tai musikaalin, joita rakastan, Härö hymyilee.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Viroon miekkailemaan

Golden Globe -ehdokkuuden vuonna 2015 saanut Miekkailija ei tosiaan pörise action-säpinästä, mutta latautunut ja jännittävä se on heti alkuasetelmasta lähtien.

Elokuvan alussa nuori opettaja Endel saapuu Haapsaluun uuteen virkaan. Koulumaailma tiukkoine neuvostosääntöineen on tympeä, eikä Endel vaikuta onnelliselta ja luontevalta oppilaiden keskellä. Ei ennen kuin keksii alkaa opettaa lapsille omaa lajiaan, miekkailua. Endel ja lapset innostuvat, ja Endel unohtaa olla poliittisesti ”näkymätön”, niin kuin hänen jääkärimenneisyytensä takia pitäisi. Miekkailusta nousee uhman ja yksilönvapauden symboli.

Härö myöntää tutustuneensa elokuvan tarinaan kolme vuotta sitten lähinnä velvollisuuden tunnosta. Anna Heinämaan käsikirjoitus vei kuitenkin mukanaan, vaikka Härö ei tiennyt mitään miekkailusta eikä ollut koskaan elämässään käynyt Virossa.

"Haapasalussa mietin, miksen ollut ehtinyt tänne koskaan aiemmin."

– No, muutama viikko käsikirjoituksen luettuani olin jo Haapasalussa etsimässä kuvauspaikkoja ja miettimässä, miksen ollut ehtinyt tänne koskaan aiemmin, Härö hymähtää.

Tarinat vailla loppua

– Näitkö, tuosta käveli juuri kirjailija Christer Kihlman, Härö nyökkää ikkunasta kulman taakse katoavan ulsterihahmon perään.

Kahvilan suuren ikkunan takana kumpuileville mukulakivikaduille on aika pysähtynyt. Tässä samaisessa maisemassa Härö on kasvanut.

– Eikö ole erikoista, miten tästä katsottuna tunnelma on kuin elokuvan Haapsalussa? Härö kysyy.

Joskus mies toivoo, että voisi tehdä elokuvan myös näiltä kulmilta, kuvata omaa 1970-luvun lapsuuttaan, jolloin samaiset kadut eivät vielä huokuneet idylliä.

– Silloin täällä asui vielä vanhoja ihmisiä, jotka naulasivat mattoja ikkunaan, että koti pysyisi lämpimänä, Härö kuvailee.

"Lapsena tuntui, että pääni oli täynnä avoimia kysymyksiä."

Hän on myös varma, että lapsuuden Porvoo ja siellä kuullut tarinat ovat sysänneet häntä kohti nykyistä ammattiaan.

– Täällä opin lapsesta saakka kuulemaan tarinoita – tai oikeastaan tarinoita, joilla ei ollut loppua. Kuinka vaikkapa tätini kertoi siitä, kun oli kuulaassa kesäillassa kulkenut runoilija Jarl Hemmerin talon ohi ja huomannut sen ikkunan olevan auki, kuinka hän oli kurkistanut lepattavien ikkunaverhojen välistä sisään. Kesken lausetta täti kuitenkin huomasi minut, pikkulapsen, huoneen nurkassa, ja keskeytti jutun runoilijan itsemurhasta siihen paikkaan. Lapsena minusta tuntui, että pääni oli täynnä tällaisia avoimia kysymyksiä.

Hiljalleen Härö alkoi purkaa tarinoiden kuulemisen himoa elokuviin.

– Peilasin omia kokemuksiani elokuviin ja näytelmiin. Niiden avulla sain miettiä, mitä aikuisuus oli ja elämä yleensäkin. Välillä siihen tarvittiin Kuningas Learia, välillä riitti Dallas. Imin niin paljon elokuvien maailmasta, että olin mielestäni täysin valmis ohjaamaan ensimmäisen elokuvani, kun olin 13, Härö nauraa.

Suuri palkinto elokuvissa

Toinen merkittävä sysäys elokuvauralle oli isän periaate.

– Jossain vaiheessa kaikille kavereille hankittiin kotiin videot, mutta isäni ei taipunut niitä ostamaan. Minun oli tyytyminen koulun elokuvakerhoon ja leffateattereihin. Opin odottamaan elokuvia, selaamaan kuumeisesti läpi ohjelmistoja niin, että lopulta elokuvan näkeminen oli suuri palkinto.

Kahvikuppinsa takaa ystävällisesti hymyilevä mies väittää, ettei olisi ehkä kovin empaattinen ilman elokuvia.

– Ihan jo siksikin, että olin perheemme ainoa lapsi.

"Yläasteen opettaja ymmärsi videoepätoivoni
ja antoi minun tulla melkein neljä vuotta
etuajassa elokuvakerhoon."

Härö on käsitellyt elokuvissaan paljon lapsuusaihetta. Miekkailijassakin lapset ja koulumaailma ovat keskeisessä asemassa.

– Itse en mitenkään nauttinut kouluajasta. Olin kamalan puhelias hölösuu. Silti myös monen opettajan rohkaisu ja avarakatseisuus ovat jääneet mieleen. Muistan vieläkin, kuinka leikkikoulun Tuulikki-opettaja antoi jäädä sisälle näyttelemään nukketeatterinukeilla, kun olin niin lumoissani luokan kanssa näkemästämme Mestaritontun seikkailuista. Tai kuinka yläasteen opettaja ymmärsi videoepätoivoni ja antoi minun tulla melkein neljä vuotta etuajassa elokuvakerhoon.

Panikointia ja kompasteluvuosia

Jos Klaus Härö oli hieman aikava ja suulas lapsi koulussa, asetelma ei hirveästi muuttunut, kun hän parikymppisenä pääsi opiskelemaan Taideteolliseen korkeakouluun. Ainakaan heti.

– Elokuvapuolella suurin osa kurssikavereista oli käynyt jo jotain koulua ja tutustunut alaan. Minä taas olin leffafriikki, joka kuvitteli osaavansa itsekin tehdä kaiken näkemänsä. Olin ihan valtavan rasittava.

Erityisesti ryhmätyön opettelu oli Härölle kova paikka.

– Ensimmäistä koulutyötä tehdessäni en keksinyt juuri muuta sanottavaa työryhmälle kuin että mitä ottaisitte kahviinne. Olin ihan lukossa ja aloin panikoida. Siitä seurasi, että olin hirvittävän ikävä.

Klaus Härö muistaa ensimmäiset pari vuotta tuskailleensa, miksi hänen elokuvissaan ei ollut mitään hyvää, vaikka hänellä oli niin hyviä ideoita.

– Vasta kun tajusin, ettei egoni ratkaise mitään vaan että tämä on ryhmätyötä, homma alkoi edetä. Oppiminen on ollut tosi työlästä ja on edelleen. Silti juuri parasta on lopulta se, kun saa muilta ideoita.

Kunpa rengas puhkeaisi

Tai oikeastaan Häröä kutkuttaa ja puhuttelee juuri se muiden ideoiden ja oman pään pitämisen ristiveto. Elokuva kun ei koskaan ole vapaata taidetta.

Panikointi-ahdistuksetkin jäivät onneksi nuoruuteen. Mies myöntää, että tosin joka kerta ensimmäistä kertaa kuvauksiin ajaessaan toivoo, että autosta puhkeaisi rengas, mieluiten kaikki kerralla.

– Mutta sitten kun viisi ensimmäistä minuuttia on kulunut, olen jo täysin uponnut työhön. Sinne auton takapenkille ovat yleensä jääneet kaikki ne ennakkosuunnitelmat, jotka olen tarkkaan kotona omassa rauhassa hionut.

Siihen nähden, ettei Härö saanut ensimmäisten opiskeluvuosiensa aikana mielestään mitään kelvollista aikaan, hän myöntää nau­raen, että kehitystä on tapahtunut. Yksi asia alkuvuosien kompuroinnissa on jäänyt silti laimeasti surettamaan.

– Äitini olisi kovasti halunnut minusta opettajaa. Hän ehti ennen kuolemaansa nähdä vain niitä oppilastöitäni, joissa ei ollut päätä eikä häntää. Ne eivät varmasti häntä juuri lohduttaneet, Härö harmittelee.

Harrastuksena oleminen

Klaus Härön videoita vastustanut isä sai sentään nähdä monta kelvollista elokuvaa. Kun isä viime vuonna kuoli, poika oli ehtinyt jo ohjata lukuisia palkittuja dokumentteja ja elokuvia. Ja kasvattaa ympärilleen oman perheen.

– Viiden lapsen kautta olen jatkuvasti saanut opetella, että ahaa, näin ollaan sisaruksia, joten ryhmätyön opettelu jatkuu sielläkin.

Perhearki on tuonut Klaus Härön työhön oman suunnitelmallisuutensa. Kuvausten välissä hän tekee töitä virkamiesaikaan, niin kuin tavalliset ihmiset. Kodin arjen pyörityksen pääohjaaja on kuitenkin Härön vaimo, joka jäi 11 vuotta sitten kotiin lääkärintyöstään.

– Vaimoni on myös ollut suurin tukijani, hän on nähnyt epävarmuuden hetkeni ja ajatusten pitkällisen pyörittelyn hyvin läheltä, Härö myöntää.

"En harrasta mitään muuta kuin läsnäoloa."

Sen enempää hän ei lähde availemaan perhe-elämäänsä, se ei selvästikään kuulu hänen tapoihinsa.

– Mutta minulla ei myöskään ole mitään harrastuksia, jotain työn ja perheen vastapainoa, niin kuin monilla nykyään tuntuu olevan. En harrasta mitään muuta kuin sitä, että yritän olla läsnä ja kokea yhteisöllisyyttä, niin kotona kuin työporukoissa. Siinä on tarpeeksi, mies toteaa.

Klaus oli perheensä ainoa lapsi. – Empaattisuutta opin elokuvatyössä. Omissa lapsissani olen nähnyt sisaruuden voiman.
Klaus oli perheensä ainoa lapsi. – Empaattisuutta opin elokuvatyössä. Omissa lapsissani olen nähnyt sisaruuden voiman.

Yhteisöllisyys on aihe, joka saa Härön lämpenemään. Puhe nopeutuu entisestään ja kämmenet naputtavat ilmaan nopeatempoista nuotistoa.

Klaus Härö nimittäin näkee yhteisöllisyyttä nykymaailmassa turhan vähän.

– Pääsin tässä taannoin aiheesta oikein otsikoihin, kun radio-ohjelmassa kerroin vihaavani ravintoloiden leikkinurkkauksia. Se on totta, vihaan eri-ikäisten eristämistä toisistaan. Ehkä armeija on ainoa, jonne tällainen lokerointi sopii.

Lasten ja vanhempien suhde on myös teema, joka kulkee vahvasti mukana Härön elokuvissa. Siihen hän uskoo tavalla tai toisella tulevaisuudessakin palaavansa, vaikka kyseessä olisi se vauhdikas haaveiden steppausmusikaali.

"Nyt olisi viimeinen mahdollisuus estää yksinäisyys."

– Sukupolvien ketju on katkeamaisillaan. Surettaa nyt isovanhempi-iässä olevat suuret ikäluokat, kuinka moni heistä kieltää itseltään lapsenlapset.

Tai ei nyt suoranaisesti kiellä, mutta elämysten etsintä risteilyineen ja oopperajuhlineen vie helposti pidemmän korren.

– Tuntuu siltä kuin monen sodanjälkeisen sukupolven ihmisen pitäisi pakonomaisesti kokea nautintoja, kun omat jalat vielä kantaa. Kun ne sitten eivät kanna, niin kukaan ei tulekaan enää käymään. Suuri joukko ihmisiä tekee itsestään yksinäisiä, Härö sanoo.

Hän tosin myöntää heti perään, ettei ongelma tietysti ole vain vanhemman polven, samaa hän näkee omassa ikäluokassaan, työkiireisten ruuhkaelämässä.

– Meiltä jää näkemättä ja kuulematta asioita, jotka omassa lapsuudessani olivat itsestäänselvyys. Kertomusten kulttuuri sukupolvelta toiselle katkeaa. Nyt olisi viimeinen mahdollisuus estää kyselemällä nurkan takana uhkaava yksinäisyys ennen kuin se on myöhäistä.

Lopputekstien aika

Klaus Härö ei osaa itse olla kyselemättä. Se on hänen tehtävänsä, ilman kyselemistä ei synny elokuvia.

– Elokuvaa tehdessä työryhmä on ehtinyt kysellä ja kyseenalaistaa valinnat niin moneen kertaan, että osaan aika tarkkaan ennustaa, mikä siinä toimii ja mikä ei.

Mistä sitten Miekkailijaa voisi kritisoida? Härö ei lähde tekemään paljastuksia, sehän olisi vähän sama kuin yrittäisi sohia itseään floretilla.

– Meidän elokuvantekijöiden tehtävä on luoda illuusio, kaikista puutteista huolimatta, Härö toteaa.

On aika ottaa kuvat, ennen kuin niukka valo sammuu. Ketään ei yllätä, että Härö osaa ehdottaa juuri sopivaa kuvauspaikkaa.

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 6/2015.

Klaus Härö x 3

  1. Syntynyt 1971 Porvoossa, jossa nytkin asuu.
  2. Naimisissa, viisi lasta.
  3. Ohjannut muun muassa elokuvat Näkymätön Elina, Äideistä parhain, Postia pappi Jaakobille. Miekkailija, virolaisen miekkailija Endel Nelisin elämään pohjautuva elokuva, saa ensi-iltansa maaliskuussa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla