Timo Honkela (s. 1962) on digitaalisten aineistojen tutkimuksen professori Helsingin yliopistossa. Hän on puolittaisella sairauseläkkeellä. Honkelalta ilmestyi hiljattain teos Rauhankone – tekoälytutkijan testamentti.
Timo Honkela (s. 1962) on digitaalisten aineistojen tutkimuksen professori Helsingin yliopistossa. Hän on puolittaisella sairauseläkkeellä. Honkelalta ilmestyi hiljattain teos Rauhankone – tekoälytutkijan testamentti.

Kaikkihan me kuolemme. Sen tietäminen on kuitenkin aivan eri asia kuin elää kolmen kuukauden pätkissä aivokuvasta toiseen. Professori Timo Honkela elää nyt niin.

"Olen kulkenut 50 vuodessa pitkän matkan Kalajoelta Helsingin yliopiston professoriksi.

Äitini kuoli, kun olin kahdeksanvuotias. Se varmaan osaltaan johti siihen, että minusta tuli pikkuvanha ja näsäviisas pikkupoika, jota kaverit vähän kiusasivat ja joka tuli hyvin juttuun aikuisten kanssa. Minua puhuteltiin professoriksi jo alle kymmenvuotiaana. Ehkä se oli syynä myös varhaiseen akateemisuuteen.

Kun sitten pääsin yliopistoon ja valmistuin, elämä meni vauhdilla. Tutkimuksia, ensimmäinen, toinen ja kolmas avioliitto, lapset, professuureja. Kolmisen vuotta sitten sain unelmieni professuurin Helsingin yliopistosta ja olin onnellisessa avioliitossa.

Keväällä 2014 näkökentässäni oli jotain outoa. Aivoni kuvattiin, mutta kun mitään ei löytynyt, syyksi epäiltiin verenkiertohäiriötä.

Syksyllä kuntoni alkoi heiketä. Vaimo huolestui toden teolla, kun professori ei saanut enää mieleensä Suomen presidentin nimeä. Hän otti ohjat käsiinsä ja vei minut uuteen aivokuvaan.

Järkytyksekseni sain kuulla, että aivoissani oli suuri kasvain.

Yliajalla

Tieto oli melkoinen isku polvitaipeeseen. Olin miettinyt, että eläkeiässä voisin vetää langat yhteen ja rakentaa kaikesta matkan varrella oppimastani jonkin tieteellis-taiteellisen kokonaisuuden.

Tulevaisuudenkuvitelmat haihtuivat. Sain leikkausajan heti seuraavaksi maanantaiksi. Leikkauksen riskit olivat sen verran suuret, että halusin kutsua tutkijakollegani koolle ennen sitä. Sairaala antoi minulle lääkärien huoneen käyttöön lauantai-illaksi, ja sain pikahälytyksellä paikalle noin 25 kollegaani.

Totesin tapaamisen aluksi, että onhan tämä vähän traaginen tilanne, mutta ei puhuta siitä. Sen sijaan meidän on keskusteltava työasioista siltä varalta, että minusta ei maanantain jälkeen ole keskustelijaksi.

Olen yllättänyt itseni osoittamalla jonkinlaista urheutta.

Kun kirurgi Juha Hernesniemi soitti vaimolleni leikkauksen jälkeen, hänellä oli sekä hyviä että huonoja uutisia. Hyvät uutiset olivat, että leikkaus onnistui ja kasvain saatiin kokonaisuudessaan pois. Huono uutinen oli, että kyseessä oli pahalaatuinen syöpä, joka tulisi mitä todennäköisimmin uusiutumaan.

Se oli ikään kuin kuolemantuomio – tämän taudin kanssa ei eletä loputtomiin. Nyt puolitoista vuotta myöhemmin olen jo yliajalla, sillä olen elänyt pidempään kuin moni muu saman diagnoosin saanut. Käyn aivokuvassa joka kolmas kuukausi kuullakseni, onko kasvain pysynyt poissa.

En pidä itseäni rohkeana ihmisenä, mutta olen yllättänyt itseni osoittamalla tässä tilanteessa jonkinlaista urheutta. Ensijärkytyksen jälkeen olen suhtautunut tilanteeseen aika rauhallisesti. Aloin melko pian ajatella, että tässä ovat elämäni puitteet, mennään nyt näiden mukaan.

Leikkauksessa minulta katosi osa näkökentästä, joten esimerkiksi autolla en voi enää ajaa. Olen myös puolittaisella työkyvyttömyyseläkkeellä. En enää stressaa ja rasita itseäni niin kuin ennen.

Syy pysyä hengissä

Minulle on ollut käytännön apua siitä, että olen tutkinut kieltä ja keinoälyä. Koska lukunopeuteni on näköongelmien takia hidastunut, käytän lukemiseen puhesyntetisaattoria, joka muuntaa tekstin puheeksi.

Uskon, että keinoälytutkimuksessa tehdään lähivuosina läpimurtoja, jotka helpottavat ihmisten ja yhteiskuntien elämää. Halu nähdä, millaisia keksintöjä tiedeyhteisö synnyttää, on yksi syy pysytellä hengissä.

Minulla on ollut etuoikeus kokea tietotekniikan huikea kehitys. Ensimmäisen kosketukseni ohjelmointiin sain jo koulupoikana Kalajoella, kun matematiikan opettajani osti ohjelmoitavan laskimen ja lainasi sitä minulle. Siitä lähtien tietokone on ollut minulle kuin kynä tai kumi, ei mitään sen ihmeellisempää.

Varhaisten kesätöiden kautta pääsin mukaan Kielikone-nimiseen projektiin. Yritimme jo 1980-luvulla kehittää tietokonejärjestelmää, joka osaisi vastata suomenkielisiin kirjoitettuihin kysymyksiin. Tutustuin Teuvo Kohoseen, joka on ollut todellisia pioneereja neuroverkkojen, hahmontunnistuksen ja koneoppimisen saralla.

Sairauden myötä minulla on yhä suurempi into jakaa omaa tietämystäni. Sota ei yhtä miestä kaipaa, mutta haluaisin vielä puhua ja kirjoittaa siitä, mitä olen vuosien saatossa ajatellut ja oppinut.

Ilman aivokasvainta olisin odottanut 80-vuotiaaksi, että kehtaisin puhua tällaisia.

Lähden naiivista ajatuksesta, että tietotekniikan kehitys voi tukea ihmisten hyvää tahtoa, onnellisuutta ja jopa maailmanrauhaa.

Ihmiskunnan asioita on hankala laittaa yhteen, kun kaikki eivät mahdu saman pöydän ääreen neuvottelemaan. Äänestämisessä taas on se huono puoli, että täytyisi valita vain muutama kysymys, joista äänestetään, vaikka todellisen maailman ongelmissa on tuhansia muuttujia.

Uskon, että tietotekniikan kehityksen myötä saamme ihmiskuntana resursseja, joita meillä ei ole koskaan ennen ollut. Meidän vastuullamme on, että näitä resursseja käytetään hyvään eikä pahaan.

Ilman aivokasvainta olisin odottanut 80-vuotiaaksi, että kehtaisin puhua tällaisia. Syöpä pakotti minut punnitsemaan elämänarvojani uudelleen. Syövän myötä olen hyväksynyt, ettei yksikään ihminen ymmärrä kaikkia asioita loppuun saakka. Me harhailemme ja hapuilemme myös tietämisen maailmassa. Ihmisen pitää säilyttää tietty nöyryys esimerkiksi sellaisen kysymyksen edessä, onko Jumala olemassa.

Jotkut ihmiset ovat tieteellisiä sillä tavalla, että mikään, mitä ei ole tieteellisesti todistettu, ei voi olla totta. Pidän sitä ongelmallisena. Ei ole olemassa sellaista tahoa, joka voisi laittaa kaiken ihmisen elämässä oleellisen sääntöinä pöydälle.

Musiikki auttaa kuolemanpelkoon

Sairastumisessa on ollut monenlaisia vaiheita. Olen kokenut vahvoja tunteita: järkytystä, vihaa, jossittelua, surua ja pelkoa.

Alussa olin epätoivoinen, kun lääkitys vei yöunet ja tiesin, että kuntoutuminen ja toipuminen vaativat lepoa. Sairaus palautti myös lapsuudesta tutun iltapelon. Jos nukahtaa ja päästää maailmasta irti, se voi olla siinä.

Toipumisessa suureksi ja tärkeäksi avuksi tuli musiikki. Musiikki on ollut aina intohimoni, mutta sairauden myötä siitä tuli myös terapeuttini. Opin hallitsemaan erilaisia tunnetiloja ja tilanteita musiikin avulla.

"Aivokasvain on muistuttanut, että pitää elää viisaasti ja järkevästi."

Leikkauksen jälkeen aivot olivat selvästi kovilla ja vieroksuivat uutta musiikkia. Sen sijaan vanhat rakkauteni kuten Dmitri Sostakovits ja Abba nousivat arvoon arvaamattomaan. Sostakovits auttoi ahdistukseen ja resonoi kuolemanpelkoni kanssa.

Jos tilanne pääsi yöllisen kauhun puolelle, otin avukseni Alfred Schnittken. Venäläiset säveltäjät ovat olleet mestareita uudistamaan musiikkia niin, että vahva yhteys tunnemaailmaan säilyy.

Yksi ystäväni sanoi minulle, että anteeksianto on tärkeää rankkojen tilanteiden läpikäymisessä. Niin se on, ja ehkä vielä sitäkin tärkeämpää on minussa herännyt kiitollisuus. Se näkyy muun muassa siinä, etten ole enää epämääräisen tyytymätön elämääni, kuten olin ennen sairastumista. Sairauden myötä havahduin siihen, miten hyvää ja rikasta elämää elän.

Olen kiitollinen jopa aivokasvaimelle. Se on muistuttanut, että pitää elää viisaasti ja järkevästi. Elämä on ollut minulle vähän liikaa juoksukilpailu, jossa yksi maaliviiva ylitetään ja siirrytään heti seuraavalle lähtöviivalle.

Uudenlainen elämä

Uutta aloittaessani en voi enää olla varma, pääsenkö maaliin. Haluaisin kirjoittaa vielä kirjan tai kaksi. Se vaatisi aikaa pikkuisen yli sen, mitä uskallan toivoa. Mahdottomuus se ei kuitenkaan ole.

Sairauteni asetti elämälleni rajan, mutta samalla se antoi uudenlaisen elämän, sellaisen, johon mahtuu vähemmän, mutta oleellisempaa. Olen esimerkiksi vaihtanut autoilun päivittäisiin kävelyretkiin.

Olen myös oppinut lisää läheisten ja ventovieraiden ihmisten hyvyydestä. Kun tarvitsee apua ja kehtaa pyytää, sitä useimmiten myös saa."

Lue myös: Timo Honkela listaa lempimusiikkinsa, joka on auttanut häntä sairauden aikana

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 20/2016.

Doc

Parantumatonta syöpää sairastava professori Timo Honkela: "Olen kiitollinen aivokasvaimelleni"

Todella hyvä ajatuksia Timo, kiitos. Itselleni tuli monessa kohtaa hyviä pysähtymisen hetkiä, jossa tuli puntaroitua omaa elämäänsä miten sitä elää. Asiat, kuten kiitollisuus ja elämän pienistäkin hetkistä nauttiminen, ystävät ja anteeksianto (niin itselleen, kuin toisille) on mielestäni niitä ydinasioita mitä tulisi vaalia valppaudella. Helposti vaan kiire elämään tai elämän kiire, kummin vain, varastaa taidon pysähtyä panostamaan kertomiisi asioihin. Näin käy välillä itsellenikin. Kiitos siis...
Lue kommentti

Anja, 85, ei ole nähnyt tytärtään kolmeen vuoteen. Tapion, 69, poika taas katkaisi välit viisi vuotta sitten. Asiantuntijat kommentoivat, onko mitään tehtävissä.

Ehkä sopu ehtii vielä syntyä

Näin tyttäreni viimeksi kolmisen vuotta sitten sisareni kuolinvuoteella. Seisoimme kaukana toisistamme, eri puolilla sairaalahuonetta, ruumis siinä välissä. Hetken päästä tytär livahti huomaamatta pois.

Välimme alkoivat viiletä jo silloin, kun tytär lähti opiskelemaan toiseen kaupunkiin. Siitä on liki 40 vuotta. Opiskeluvuosinaan hän kerran pyysi rahaa jotakin matkaa varten. Olin tiukoilla ja vastasin, että raha ei kasva puussa. Siitä leimahti riita, mutta kyllä tämän irtioton taustalla on jotakin mutkikkaampaa.

”En edes tiedä, mikä välimme on katkaissut.”

Vaikka minulla on ollut aikaa tottua tilanteeseen, se ailahtaa mielessä melkein päivittäin. Kun en edes tiedä, mikä välimme on katkaissut.

Joskus koen epämääräistä syyllisyyttä, vaikka olen yrittänyt kasvattaa kaikki kolme lastani samalla tavalla. Mieheni sairastui ja kuoli varhain, mutta olen tehnyt sen, minkä olen osannut ja jaksanut.

Välit muihin lapsiin ja lastenlapsiin ovat normaalit. Heidän kauttaan olen satunnaisesti kuullut, miten esikoisella menee. Kihloissa hän on kuulemma joskus ollut. Ja käynyt terapiassa. Arvelen, että yksi syy hänen pahoinvointiinsa on ollut vaikeus löytää sopivaa työtä.

”Äitini oli hyvin hallitseva ja helposti kuohahtava.”

Osaltaan syyt taitavat juontaa kolmanteen polveen. Äitini oli hyvin hallitseva ja helposti kuohahtava nainen, joka istutti häpeän tunteen minuun jo lapsena.

Tunnistan äitini dramaattisuutta ja ehdottomuutta tämän taiteellisen tyttäreni persoonassa. Tai ehkä tämä näkemys on vain yritystä ymmärtää hänen käytöstään.

Rukoilen usein hänen puolestaan. Että hänellä olisi ystäviä ja kaikki kunnossa. Rukoilen myös itseni puolesta, että saisin anteeksi, jos olen tietämättäni toiminut väärin.

Juuri kenellekään en ole välirikostamme kertonut. On se niin vaikea asia. Ehkä sopu ehtii vielä syntyä. Joka tapauksessa ajattelen hänestä loppuun saakka hyvää.” Anja, 85

Jokainen meistä on ainutlaatuinen yksilö. Yksi on ärhäkkä, toista on siunattu liiallisella kiltteydellä. Jokainen voi kuitenkin hioa särmiään ja on syytäkin, jos aikoo tulla muiden kanssa toimeen.

Jos vanhemman ja lapsen välit ovat huonot, kukaan ei ole voittaja. Jättäjä ehkä olettaa tilanteensa paranevan, mutta välirikko syö myös hänen energiaansa. Jätetylle tilanne on aina kova paikka.

– Äidin kertomuksesta kuultaa syvä suru. Tarinassa on kuitenkin vain hänen kokemuksiaan ja tuntojaan. Tytär puolestaan voi kokea, että vanhempi on ollut hyvin kontrolloiva tai ettei hän ole koskaan tullut piiruakaan vastaan. Kumpikin osapuoli voi olla omassa näkemyksessään sokea, sanoo psykoterapeutti Heli Vaaranen ­Väestöliitosta.

”Yleisimpiä syitä välirikkoon ovat väärinkäsitykset.”

Yleisimpiä syitä välirikkoon ovat väärinkäsitykset. Tapahtumahetkellä sitä ei tajuta, kumpikin kokee olevansa oikeassa. Tunteeseen ja pettymykseen jäädään kiinni.

– Joskus syyt ovat pieniä, mutta niitä voi olla niin paljon, ettei kaikkien jäljille koskaan päästä. Hyvä niitä olisi kuitenkin yrittää selvittää.

Ihan jokaisesta erheestä vanhempiaan on turha vaatia tilille.

Vanhemmilla on usein luontainen tarve hallita ja määräillä lapsiaan senkin jälkeen, kun he ovat aloittaneet itsenäisen elämän. Pahimmillaan se voi olla toisen rajojen selkeää loukkaamista.

Monet lapset taas ovat tottuneet hakemaan vanhemmistaan turvaa ja nojaamaan heidän apuunsa vielä aikuistuttuaan. Vastavuoroisuus ei välttämättä toteudu, mikä saattaa kiristää ilmapiiriä.

– Useimmiten tilit tasaantuvat, kun ikääntyvät vanhemmat tarvitsevat enemmän apua. Jos välirikko osuu juuri tähän saumaan, kipu on entistä kovempi.

Suvussa kulkevia vikoja ja luonteenpiirteitä ei voi pitää tekosyynä huonolle käyttäytymiselle. Sukua tai muuta lähipiiriä ei voi myöskään velvoittaa toimimaan osapuolten välisenä viestinviejänä tai rauhantuomarina.

Enää en pyytele anteeksi

Myönnän kaikki virheeni, mutta enää en pyytele anteeksi enkä anele ainoaa lastani palaamaan. Ikävä on kuitenkin kova. Poika katkaisi välit viisi vuotta sitten yksinkertaisesti tekstiviestillä.

Tiedän tuottaneeni pojalle pettymyksiä pienestä pitäen. Unohduin omille teilleni, vaikka olisi pitänyt olla kuljettamassa häntä mummolaan ja harrastuksiin. Toisaalta minulla oli näkyvä rooli hänen jääkiekkojoukkueensa johtajana. Tuolloinkin hän sai kyllä kärsiä tekemisistäni. Puutuin pelisuorituksiin kovaäänisesti ja vaativasti. Myönnän olevani hyvin autoritäärinen – ja melkein aina oikeassa.

Tätä taustaa vasten on huvittavaa, että olen saanut nuorisotyön kasvattajapalkinnon.

”Viinapäissäni olen entistä ärsyttävämpi.”

Vaimoni sairasti syöpää 37 vuotta. Välillä oli hyviä jaksoja, mutta vakava sairaus varjosti koko perheen elämää. Taloudellisesti pärjäsimme erittäin hyvin. Alkoholi nousi kuitenkin vuosi vuodelta suurempaan rooliin elämässäni jo senkin vuoksi, että Venäjän-kauppoja voideltiin viinan voimalla.

Viinapäissäni olen entistä ärsyttävämpi. Parhaimmillaan sain pidettyä korkin kiinni kahdeksan vuotta. Viisikymppisenä homma karkasi taas käsistä. Vaimoni sairauden takia avioelämä ei sujunut ja rupesin ottamaan kaikenlaisia vapauksia. Ostin moottoripyörän ja pikkuhiljaa mukaan hiipi nuoria naisia. Poikani opiskeli tuolloin ulkomailla. En ole varma, miten paljon hän on touhuistani tietoinen.

”Mokasin pahasti heti vaimoni kuoleman jälkeen.”

Erittäin pahasti mokasin heti vaimoni kuoleman jälkeen. Minulla oli putki päällä, ja poika ajoi varta vasten Helsingistä Lahteen laittaakseen minut ruotuun. Karkasin, kun hän lähti ostamaan ruokaa.

Nyt homma on hallinnassa, vaikka poika ei sitä usko.

Poikani on ollut pienestä pitäen pärjäävä ja päättäväinen, hänestä ei ole koskaan tarvinnut kantaa huolta. Ehkä hänessä näkyy myös ai­noan lapsen itsekkyys.

Viime aikoina olemme olleet yhteydessä vain kesämökkiin liittyvissä asioissa, poika peri mökin äitinsä kuoleman jälkeen. Kärsin tilanteesta varsinkin isänpäivinä ja muina juhlapyhinä, kun ystävät kertovat yhteydenpidosta lapsiinsa. Välillä hävettää, kun joku tuttu kysyy, mitä pojalleni kuuluu. Vastaan ympäripyöreästi, toisen käden tietoja.

”Enää en tiedä, miten voisin suhteemme korjata.”

Nykyisellä vaimollani on kaksi poikaa, mukavia nuoria miehiä, mutta ei heistä ole oman pojan korvaajiksi.

Aiemmin luulin, että aika parantaa. Enää en tiedä, miten voisin suhteemme korjata. Muuan ystävä antoi kyllä hyvän neuvon: anna armo itsellesi. Olenkin päättänyt, etten kanna syyllisyyttä hautaan saakka. Murhamiehiäkin armahdetaan!

Kunnioitan poikani saavutuksia ja tulen aina rakastamaan häntä. Toivon syvästi, että hän perustaisi perheen ja saisi lapsia. Asenne minuakin kohtaan saattaisi muuttua. Palaisivat edes normaalit puhevälit.” - Tapio, 69

Enemmän kuin hylkäämisestä, aikuisen ja lapsen välirikossa on usein kysymys suojautumisesta. Vetäydytään pois, kun halutaan välttyä suuremmilta pettymyksiltä ja haavoilta.

–  Alkoholistin poika voi kokea, että hän on ainoa, joka on suhteen eteen jotakin yrittänyt. Tilanteesta karanneella isällä päällimmäisenä saattoi olla pelko, ettei hän pysty muuttumaan ja toimimaan tavalla, jota häneltä odotetaan, Heli Vaaranen kommentoi.

– Voi olla, että pojalla on kannettavanaan myös raskas pettymys äidille aiheutetusta mielipahasta.

Välirikon ennusteeseen vaikuttaa olennaisesti se, onko laiminlyönti ollut tahallista piittaamattomuutta vai jonkin heikkouden, kuten alkoholismin aiheuttamaa holtittomuutta. Kaikella on kuitenkin rajansa. Tyhjiä lupauksia ja takaiskuja kukaan ei siedä loputtomiin. Päihderiippuvaisen on tunnetusti vaikea pitää kiinni yhteisistä pelisäännöistä, vaikka olisi niihin selvin päin sitoutunutkin.

”Anteeksi kannattaa pyytää.”

Päihteiden ohella muita tyypillisiä syitä välirikkoon ovat perintöriidat ja sisarusten eriarvoiseksi koettu kohtelu. Erityisen tuhoisaa on mennä moittimaan lapsen puolison valintaa.

Miten kestämme meitä vastaan kohdistuvat loukkaukset, on hyvin yksilöllistä. Samoin se, millainen kyky meillä on pyytää ja antaa anteeksi.

– Valitettavasti elämme kulttuurissa, jossa jaksetaan vihata. Anteeksi kannattaa kuitenkin pyytää – ja antaa, koska siitä hyötyy kumpikin osapuoli, Vaaranen sanoo.

Moni jätetty osapuoli on pettynyt, kun ei saa yhteydenottoihinsa vastausta. Syntymäpäivälahjatkin on saatettu palauttaa.

Vaarasen mukaan palautteen odottaminen on omanlaistaan itsekkyyttä. Vaikka vastausta ei saisi, mahdollisimman rehellinen kuvaus omista tunnoista kannattaa panna paperille, lähettipä kirjettä tai ei. Kirjoittamalla saa purettua ainakin osan mieltää painavasta kuormasta. Elämää pääsee jatkamaan sen jälkeen vähän kevyemmin askelin.

Tärkeintä on, että itse tekee kaikkensa tilanteen selvittämiseksi. Jo sillä saa paremman omantunnon.

Terapeutin puheillekin kannattaa hankkiutua. Ammattilainen auttaa katsomaan omaa tilannetta etäämmältä ja näkemään syitä, seurauksia ja keinoja, joita ei ole itse tajunnut.

Mitä voisit muuttaa? Sovinnon tekoon tarvitaan aina kaksi. Jos molemmat osapuolet suostuvat neuvottelupöytään, tilanne ei ole toivoton, sanoo Väestöliiton perhesuhteiden asiantuntija Minna Oulasmaa.

Tällaisen istunnon aluksi Oulasmaa kysyy kummaltakin osapuolelta: ”Mitä voisit muuttaa omassa käytöksessäsi?” Hänen usein kuulemansa vastaus on: En mitään. Solmuja kannattaa kuitenkin yrittää avata, sillä välirikko syö valtavasti energiaa. Moni vanhempi oirehtii sekä henkisesti että fyysisesti, itkee ja uupuu.

”Kynnys lapsen hylkäämiseen on korkea.”

Sukupuolellakin on merkitystä. Neuvontapuhelimeen soittavista miehistä osa myöntää auliisti virheensä. Moni nainen puolestaan esittäytyy niin, ettei itsessä ole moitteen sijaa.

– Olemme mielellämme oikeassa. Oman toiminnan arviointi avoimesti ja rehellisesti on todella vaikeaa, Oulasmaa huomauttaa.

Joskus välirikkoon ei ole mitään erityistä syytä. Välit poikki laittanut saattaa olla lukkiutunut omaan pahaan oloonsa ja etsiä tunteelle syntipukkia. Oman haasteensa muodostavat mielenterveydenongelmat.

– Kynnys lapsen hylkäämiseen on korkea. Jos lapsi osoittautuu väkivaltaiseksi, vanhemmalla on oikeus suojautua. Sanallinenkin uhkailu on poliisiasia, Vaaranen sanoo ja muistuttaa, että väkivaltaisuudella on ajan mittaan taipumus pahentua.

Välirikkoon kuuluu vahvoja pettymyksen, itsesäälin ja marttyyriuden tunteita. Rakkaus omaan lapseen on kuitenkin hyvin puhdas ja alkuvoimainen tunne. Se näkyy myös tarinansa kertoneiden vanhempien kokemuksissa. Surusta huolimatta päällimmäinen tunne on rakkaus.

Keskustelu­apua

  • Väestöliiton puhelinpalvelu 040 480 2100 (ti 13–14, pe 10–11)
  • Kirkon palveleva puhelin 0400 22 1180 (joka ilta klo 18 alkaen)
  • Mielenterveysseuran kriisipuhelin 010 195 202 (ark. 9–07, la–su 15–07)
Vuonna 1957 syntynyt kotkalainen Esa Anttalainen on eläkkeellä veturinkuljettajan työstä. Hänellä on vaimonsa Mirjan kanssa kaksi aikuista tytärtä ja neljä lastenlasta.
Vuonna 1957 syntynyt kotkalainen Esa Anttalainen on eläkkeellä veturinkuljettajan työstä. Hänellä on vaimonsa Mirjan kanssa kaksi aikuista tytärtä ja neljä lastenlasta.

Kotkalaisen Esa Anttalaisen poika katosi kymmenen vuotta sitten baari-illan jälkeen. Siitä alkoivat raskaat epätoivon ja toivon kuukaudet.

Oli perjantai 14. joulukuuta 2007. Vein poikamme Arin kaverin tupaantuliaisiin Kotkan keskustaan. Sovimme, että hänen äitinsä Mirja tulisi hakemaan hänet yöllä kotiin, ja Ari lupasi soittaa. Sitä soittoa ei koskaan tullut.

Emme osanneet heti huolestua, vaikka ei ollut 22-vuotiaan poikamme tapaista jättää ilmoittamatta, jos suunnitelmat muuttuivat. Kesäkelillä hän oli kyllä joskus kävellyt noin kahdeksan kilometrin matkan kaupungilta kotiin.

”Kaverit olivat yhtä ymmällään kuin mekin.”

Lauantaiaamuna menin normaalisti töihin. Iltaa kohden huoli kasvoi, kun Arista ei kuulunut mitään. Lähdimme Mirjan kanssa etsimään häntä – tuloksetta.

Sunnuntaiaamuna Arilla piti olla sählyvuoro. Meillä ei ollut pelikaverien puhelinnumeroita, joten Mirja ajoi hallille tapaamaan heitä. Kaverit olivat yhtä ymmällään kuin mekin. Viimeksi he olivat nähneet Arin keskustassa sijaitsevan yökerhon ovella puolen yön aikaan.

Muiden mennessä sisään Ari poistui paikalta. Joku seurueesta lähti perään, mutta Ari oli jo kadonnut.

Mirja meni poliisilaitokselle tekemään katoamisilmoituksen. Poliisi kirjasi tiedot mutta totesi, että katsellaan nyt viikko, kyllä routa yleensä porsaan kotiin ajaa.

Koska Arilla ei ollut huume- tai rikostaustaa, häntä ei varsinaisesti alettu etsiä. Partioille annettiin tuntomerkit siltä varalta, jos ilmoitettu sattuisi kävelemään vastaan.

”Aikuinen ihminen saa halutessaan kadota.”

Aikuinen ihminen saa halutessaan kadota. Vain jos tapaukseen liittyy rikosepäily tai jos kadonnut on lapsi tai vanhus, poliisi käy toimeen. Siinä eivät omaisten vakuuttelut auta. Tuntui silti ikävältä, ettei hätäämme reagoitu sen paremmin. Pyysimme poliisia tarkistamaan edes valvontakamerat, koska katoaminen sattui vilkkaimpaan pikkujouluaikaan ja keskustassa liikkui paljon väkeä.

Yhdessä kuvassa näkyi, kuinka kaverukset olivat menossa baariin. Viimeinen kuva oli Kauppatorin laidalta, josta pääsee neljään viiteen eri suuntaan. Torilla olisi kyllä ollut kameroita, mutta ne eivät olleet toiminnassa.

Haravoimme kaupunkia sentti sentiltä. Kolusimme kävelyreitit, joita Ari olisi voinut käyttää. Tupaantuliaisissa oli alkoholi virrannut ja mietimme, olisiko hän sittenkin lähtenyt kävellen kotiin. Pelkäsimme, että hän makasi jossain pusikossa paleltuneena.

”Koimme kaikki tuntemukset maan ja taivaan välillä.”

Niinä päivinä ehti miettiä vaihtoehtoja ja kokea kaikki tuntemukset maan ja taivaan välillä.

Netissä ja mediassa tapahtui. Kotkassa oli päivälleen kuukautta aiemmin kadonnut toinenkin nuori kaveri. Alkoi liikkua huhuja, että tapauksilla saattaisi olla jotain yhteyttä toisiinsa.

Kotkan alueella oli kierrellyt autoporukka, joka oli tarjonnut kyytejä humalaisille. Kun he olivat saaneet uhrin houkuteltua mukaansa, he olivat ajaneet esimerkiksi bensa-automaatille ja pakottaneet tankkaamaan.

Porukka ehti kaapata useammankin ihmisen ennen kuin jäi kiinni. Mitään näyttöä ei kuitenkaan saatu, että Ari tai toinen kadonnut poika olisi ollut heidän kyydissään.

”Vapepa ei tee mitään, ellei poliisi pyydä.”

Vielä hurjemman spekulaation mukaan pojat olivat joutuneet elintenryöstäjien uhreiksi. Se tuntui jo todella kaukaa haetulta, mutta ihmisillä oli niin kova tarve löytää selitys.

Suomessa toimii Vapaaehtoinen pelastuspalvelu Vapepa, joka on 52 järjestön muodostama verkosto. Vaikka kaupungissa hajujäljet sekoittuvat nopeasti, erään vapaaehtoisen mukaan koira olisi tuoreeltaan voinut päästä Arin jäljille.

Vapepa ei kuitenkaan tee mitään, ellei poliisi pyydä. Eikä poliisi pyytänyt. Se keskitti etsinnät satama-altaaseen, jota tutkittiin tuloksetta.

"Kuvan julkaisu lehdissä tuotti vain yhden turhan yleisöhavainnon."

Viimein Arin kuva julkaistiin lehdessä. Se tuotti vain yhden yleisöhavainnon, jonka mukaan poika olisi nähty Helsingissä Kampin keskuksessa. Se kuulosti aika hölmöltä – mitä hän olisi Helsingissä tehnyt?

Tässäkin viivyttely teki hallaa. Jokaisen on vaikea sanoa, kenet on nähnyt kadulla esimerkiksi viikkoa aiemmin. Jos kuva olisi ollut heti lehdessä, joku olisi voinut vielä muistaakin pojan.

Yhtään vihjettä ei tullut siitä, mihin suuntaan etsintöjä kannattaisi keskittää. Siitä tuli valtava voimattomuuden tunne.

Välillä en keksinyt muuta kuin lähteä rannoille katsomaan vielä kerran, löytyisikö mitään. Se oli sellaista toistamista ja varmistelua.

”Toisinaan iski pelko, että tulisi tieto, jota ei kestäisi.”

Piinaava epätietoisuus oli pahinta. Toisinaan taas iski pelko, että tulisi tieto, jota ei kestäisi. Onneksi saimme apua mielenterveystoimiston tukiryhmästä.

Minä olin pari kuukautta sairauslomalla, vaimo vähän pidempään. Työelämään palaaminen tuntui kuitenkin oikealta ratkaisulta. Saimme suunnattua ajatukset johonkin muuhun.

Tyttärenpoikamme otti asian tosi raskaasti, koska eno oli hänelle tärkeä ihminen. Kun hän oli luonamme viikonloppuisin, hän sanoi usein Mirjalle, että ”mummi, mennään hakemaan Ari kotiin”. Se oli riipaisevaa.

Pääosin sukulaiset, ystävät ja työtoverit suhtautuivat asiallisesti. Oli myös niitä, jotka vaihtoivat vastaan tullessaan tien toiselle puolelle. He eivät tienneet, mitä meille sanoisivat ja mieluummin väistivät kuin kohtasivat oman ahdistuksensa.

”Jotkut väistivät vastaan tullessaan tien toiselle puolelle.”

Liityimme pari vuotta toimineeseen, sittemmin Facebook-ryhmäksi muuttuneeseen Kadonneen omaiset -yhdistykseen. Ensikokoontuminen jännitti, mutta vertaisryhmä oli ensimmäinen paikka, jossa meidät otettiin vastaan tavallisina ihmisinä. Ei tarvinnut selittää mitään.

Muiden ihmisten kanssa usein mietin, pitikö tapauksesta puhua, voiko siitä puhua vai onko parempi vaieta. Ensimmäinen kysymys oli aina, oliko mitään uutta ilmennyt. Ei ollut.

Aika tuntui pitkältä ja vaikealta, se ikään kuin pysähtyi ja jakaantui. Olivat tapahtumat ennen katoamista ja sen jälkeen.

Päivät muuttuivat samanlaisiksi. Aamulla herätessä toivoin, että viimeinkin tulisi jokin ratkaisua. Illalla nukkumaan mennessä olin valtavan pettynyt, kun mitään ei ollut taaskaan selvinnyt.

”Juhannusaattona puhelin soi. Se oli poliisi.”

Juhannusaattona 2008 ihmiset valmistautuivat tavalliseen tapaan kesän juhlaan.

Silloin meidän puhelimemme soi. Se oli poliisi. Puoli vuotta katoamisen jälkeen tuli vihdoin tieto.

Ari oli löydetty merestä Kotkan kaakkoispuolelta Kuutsalon edustalta. Kauan vedessä ollut ruumis oli siinä kunnossa, että poliisi ei suositellut sen näkemistä.

Helpotus on väärä sana kuvaamaan tunnetta ruumiin löytymisen jälkeen. Ristiriita oli syvä. Kysymys sai vastauksen, mutta se ei paljon lohduttanut.

Vahvistimme Arin henkilöllisyyden vaatteiden ja tavaroiden perusteella. Myös DNA-testi otettiin. Ruumiinavauksessa selvisi, että Ari oli ollut elossa veteen joutuessaan eli hukkunut. Humalatila arvioitiin noin promilleksi, ulkoisia väkivallan merkkejä ei ollut ja huumeseulat olivat puhtaat. Poliisi kävi läpi Arin tietokoneen, mutta ei löytänyt sieltä mitään vihjettä.

Minua oli alusta asti häirinnyt ihan vietävästi se, ettei Arin puhelimeen ollut saatu yhteyttä. Mutta koska tapauksessa ei ollut rikosepäilyä, poliisi ei voinut selvittää liikkeitä teletiedoista.

Minusta viranomaisilla pitäisi aina olla se mahdollisuus. Jos ihminen haluaa kadota vapaaehtoisesti, ainakin omaiset tietäisivät, ettei ole hätää.

 


Esa ja Mirja Anttalaista mietityttää vuosienkin jälkeen kysymys Ari-pojan viimeisen yön vaiheista.

Olimme jonkin aikaa sairauslomalla, mutta pääsimme sitten vähän eteenpäin. Olisi luullut, että saadun tiedon käsittely olisi ollut helppo viedä loppuun. Niin ei tapahtunut.

”Mikä sai Arin muuttamaan mielensä baarin ovella?”

Minua kiusaa edelleen kysymys, mikä tuohon kaikkeen johti. Mikä sai Arin muuttamaan mielensä baarin ovella? Oliko porukalla ollut riita? Mihin hän lähti, työnsikö joku hänet mereen vai oliko se onnettomuus?

Itselleni epämiellyttävin vaihtoehto on, että Ari olisi päättänyt hypätä veteen. Emme usko sellaiseen. Itsemurhaa hautova jättää yleensä jonkinlaisen viestin.

Siinä suhteessa pääsimme helpolla, ettei odotuksen piina kestänyt kuin puolisen vuotta.

Ari on haudattu tänne Kotkaan. Käymme haudalla jouluna ja joskus pojan syntymäpäivänä. Yleisradion Kadonneet-ohjelmaan tehtiin Arin ja toisen kadonneen nuoren tapauksesta jakso Kotkan pojat. Sitä ei koskaan esitetty, koska molemmat löytyivät merestä sinä kesänä.

Juttu on julkaistu ET-lehden numerossa 9/2018.

Esan ja Mirjan voimavarat

Geokätköily Se on vienyt meitä myös ulkomaille. Olemme löytäneet hienoja paikkoja, sellaisia, jotka vain paikalliset tuntevat.

Matkailu Reissaaminen sinänsä tuo voimavaroja. Maiseman vaihto piristää.

Vertaistuki On helppo puhua ihmisille, jotka ovat kokeneet saman. Jos tulee tarve jutella, aina voi soittaa.