Timo Honkela (s. 1962) on digitaalisten aineistojen tutkimuksen professori Helsingin yliopistossa. Hän on puolittaisella sairauseläkkeellä. Honkelalta ilmestyi hiljattain teos Rauhankone – tekoälytutkijan testamentti.
Timo Honkela (s. 1962) on digitaalisten aineistojen tutkimuksen professori Helsingin yliopistossa. Hän on puolittaisella sairauseläkkeellä. Honkelalta ilmestyi hiljattain teos Rauhankone – tekoälytutkijan testamentti.

Kaikkihan me kuolemme. Sen tietäminen on kuitenkin aivan eri asia kuin elää kolmen kuukauden pätkissä aivokuvasta toiseen. Professori Timo Honkela elää nyt niin.

"Olen kulkenut 50 vuodessa pitkän matkan Kalajoelta Helsingin yliopiston professoriksi.

Äitini kuoli, kun olin kahdeksanvuotias. Se varmaan osaltaan johti siihen, että minusta tuli pikkuvanha ja näsäviisas pikkupoika, jota kaverit vähän kiusasivat ja joka tuli hyvin juttuun aikuisten kanssa. Minua puhuteltiin professoriksi jo alle kymmenvuotiaana. Ehkä se oli syynä myös varhaiseen akateemisuuteen.

Kun sitten pääsin yliopistoon ja valmistuin, elämä meni vauhdilla. Tutkimuksia, ensimmäinen, toinen ja kolmas avioliitto, lapset, professuureja. Kolmisen vuotta sitten sain unelmieni professuurin Helsingin yliopistosta ja olin onnellisessa avioliitossa.

Keväällä 2014 näkökentässäni oli jotain outoa. Aivoni kuvattiin, mutta kun mitään ei löytynyt, syyksi epäiltiin verenkiertohäiriötä.

Syksyllä kuntoni alkoi heiketä. Vaimo huolestui toden teolla, kun professori ei saanut enää mieleensä Suomen presidentin nimeä. Hän otti ohjat käsiinsä ja vei minut uuteen aivokuvaan.

Järkytyksekseni sain kuulla, että aivoissani oli suuri kasvain.

Yliajalla

Tieto oli melkoinen isku polvitaipeeseen. Olin miettinyt, että eläkeiässä voisin vetää langat yhteen ja rakentaa kaikesta matkan varrella oppimastani jonkin tieteellis-taiteellisen kokonaisuuden.

Tulevaisuudenkuvitelmat haihtuivat. Sain leikkausajan heti seuraavaksi maanantaiksi. Leikkauksen riskit olivat sen verran suuret, että halusin kutsua tutkijakollegani koolle ennen sitä. Sairaala antoi minulle lääkärien huoneen käyttöön lauantai-illaksi, ja sain pikahälytyksellä paikalle noin 25 kollegaani.

Totesin tapaamisen aluksi, että onhan tämä vähän traaginen tilanne, mutta ei puhuta siitä. Sen sijaan meidän on keskusteltava työasioista siltä varalta, että minusta ei maanantain jälkeen ole keskustelijaksi.

Olen yllättänyt itseni osoittamalla jonkinlaista urheutta.

Kun kirurgi Juha Hernesniemi soitti vaimolleni leikkauksen jälkeen, hänellä oli sekä hyviä että huonoja uutisia. Hyvät uutiset olivat, että leikkaus onnistui ja kasvain saatiin kokonaisuudessaan pois. Huono uutinen oli, että kyseessä oli pahalaatuinen syöpä, joka tulisi mitä todennäköisimmin uusiutumaan.

Se oli ikään kuin kuolemantuomio – tämän taudin kanssa ei eletä loputtomiin. Nyt puolitoista vuotta myöhemmin olen jo yliajalla, sillä olen elänyt pidempään kuin moni muu saman diagnoosin saanut. Käyn aivokuvassa joka kolmas kuukausi kuullakseni, onko kasvain pysynyt poissa.

En pidä itseäni rohkeana ihmisenä, mutta olen yllättänyt itseni osoittamalla tässä tilanteessa jonkinlaista urheutta. Ensijärkytyksen jälkeen olen suhtautunut tilanteeseen aika rauhallisesti. Aloin melko pian ajatella, että tässä ovat elämäni puitteet, mennään nyt näiden mukaan.

Leikkauksessa minulta katosi osa näkökentästä, joten esimerkiksi autolla en voi enää ajaa. Olen myös puolittaisella työkyvyttömyyseläkkeellä. En enää stressaa ja rasita itseäni niin kuin ennen.

Syy pysyä hengissä

Minulle on ollut käytännön apua siitä, että olen tutkinut kieltä ja keinoälyä. Koska lukunopeuteni on näköongelmien takia hidastunut, käytän lukemiseen puhesyntetisaattoria, joka muuntaa tekstin puheeksi.

Uskon, että keinoälytutkimuksessa tehdään lähivuosina läpimurtoja, jotka helpottavat ihmisten ja yhteiskuntien elämää. Halu nähdä, millaisia keksintöjä tiedeyhteisö synnyttää, on yksi syy pysytellä hengissä.

Minulla on ollut etuoikeus kokea tietotekniikan huikea kehitys. Ensimmäisen kosketukseni ohjelmointiin sain jo koulupoikana Kalajoella, kun matematiikan opettajani osti ohjelmoitavan laskimen ja lainasi sitä minulle. Siitä lähtien tietokone on ollut minulle kuin kynä tai kumi, ei mitään sen ihmeellisempää.

Varhaisten kesätöiden kautta pääsin mukaan Kielikone-nimiseen projektiin. Yritimme jo 1980-luvulla kehittää tietokonejärjestelmää, joka osaisi vastata suomenkielisiin kirjoitettuihin kysymyksiin. Tutustuin Teuvo Kohoseen, joka on ollut todellisia pioneereja neuroverkkojen, hahmontunnistuksen ja koneoppimisen saralla.

Sairauden myötä minulla on yhä suurempi into jakaa omaa tietämystäni. Sota ei yhtä miestä kaipaa, mutta haluaisin vielä puhua ja kirjoittaa siitä, mitä olen vuosien saatossa ajatellut ja oppinut.

Ilman aivokasvainta olisin odottanut 80-vuotiaaksi, että kehtaisin puhua tällaisia.

Lähden naiivista ajatuksesta, että tietotekniikan kehitys voi tukea ihmisten hyvää tahtoa, onnellisuutta ja jopa maailmanrauhaa.

Ihmiskunnan asioita on hankala laittaa yhteen, kun kaikki eivät mahdu saman pöydän ääreen neuvottelemaan. Äänestämisessä taas on se huono puoli, että täytyisi valita vain muutama kysymys, joista äänestetään, vaikka todellisen maailman ongelmissa on tuhansia muuttujia.

Uskon, että tietotekniikan kehityksen myötä saamme ihmiskuntana resursseja, joita meillä ei ole koskaan ennen ollut. Meidän vastuullamme on, että näitä resursseja käytetään hyvään eikä pahaan.

Ilman aivokasvainta olisin odottanut 80-vuotiaaksi, että kehtaisin puhua tällaisia. Syöpä pakotti minut punnitsemaan elämänarvojani uudelleen. Syövän myötä olen hyväksynyt, ettei yksikään ihminen ymmärrä kaikkia asioita loppuun saakka. Me harhailemme ja hapuilemme myös tietämisen maailmassa. Ihmisen pitää säilyttää tietty nöyryys esimerkiksi sellaisen kysymyksen edessä, onko Jumala olemassa.

Jotkut ihmiset ovat tieteellisiä sillä tavalla, että mikään, mitä ei ole tieteellisesti todistettu, ei voi olla totta. Pidän sitä ongelmallisena. Ei ole olemassa sellaista tahoa, joka voisi laittaa kaiken ihmisen elämässä oleellisen sääntöinä pöydälle.

Musiikki auttaa kuolemanpelkoon

Sairastumisessa on ollut monenlaisia vaiheita. Olen kokenut vahvoja tunteita: järkytystä, vihaa, jossittelua, surua ja pelkoa.

Alussa olin epätoivoinen, kun lääkitys vei yöunet ja tiesin, että kuntoutuminen ja toipuminen vaativat lepoa. Sairaus palautti myös lapsuudesta tutun iltapelon. Jos nukahtaa ja päästää maailmasta irti, se voi olla siinä.

Toipumisessa suureksi ja tärkeäksi avuksi tuli musiikki. Musiikki on ollut aina intohimoni, mutta sairauden myötä siitä tuli myös terapeuttini. Opin hallitsemaan erilaisia tunnetiloja ja tilanteita musiikin avulla.

"Aivokasvain on muistuttanut, että pitää elää viisaasti ja järkevästi."

Leikkauksen jälkeen aivot olivat selvästi kovilla ja vieroksuivat uutta musiikkia. Sen sijaan vanhat rakkauteni kuten Dmitri Sostakovits ja Abba nousivat arvoon arvaamattomaan. Sostakovits auttoi ahdistukseen ja resonoi kuolemanpelkoni kanssa.

Jos tilanne pääsi yöllisen kauhun puolelle, otin avukseni Alfred Schnittken. Venäläiset säveltäjät ovat olleet mestareita uudistamaan musiikkia niin, että vahva yhteys tunnemaailmaan säilyy.

Yksi ystäväni sanoi minulle, että anteeksianto on tärkeää rankkojen tilanteiden läpikäymisessä. Niin se on, ja ehkä vielä sitäkin tärkeämpää on minussa herännyt kiitollisuus. Se näkyy muun muassa siinä, etten ole enää epämääräisen tyytymätön elämääni, kuten olin ennen sairastumista. Sairauden myötä havahduin siihen, miten hyvää ja rikasta elämää elän.

Olen kiitollinen jopa aivokasvaimelle. Se on muistuttanut, että pitää elää viisaasti ja järkevästi. Elämä on ollut minulle vähän liikaa juoksukilpailu, jossa yksi maaliviiva ylitetään ja siirrytään heti seuraavalle lähtöviivalle.

Uudenlainen elämä

Uutta aloittaessani en voi enää olla varma, pääsenkö maaliin. Haluaisin kirjoittaa vielä kirjan tai kaksi. Se vaatisi aikaa pikkuisen yli sen, mitä uskallan toivoa. Mahdottomuus se ei kuitenkaan ole.

Sairauteni asetti elämälleni rajan, mutta samalla se antoi uudenlaisen elämän, sellaisen, johon mahtuu vähemmän, mutta oleellisempaa. Olen esimerkiksi vaihtanut autoilun päivittäisiin kävelyretkiin.

Olen myös oppinut lisää läheisten ja ventovieraiden ihmisten hyvyydestä. Kun tarvitsee apua ja kehtaa pyytää, sitä useimmiten myös saa."

Lue myös: Timo Honkela listaa lempimusiikkinsa, joka on auttanut häntä sairauden aikana

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 20/2016.

Doc

Parantumatonta syöpää sairastava professori Timo Honkela: "Olen kiitollinen aivokasvaimelleni"

Todella hyvä ajatuksia Timo, kiitos. Itselleni tuli monessa kohtaa hyviä pysähtymisen hetkiä, jossa tuli puntaroitua omaa elämäänsä miten sitä elää. Asiat, kuten kiitollisuus ja elämän pienistäkin hetkistä nauttiminen, ystävät ja anteeksianto (niin itselleen, kuin toisille) on mielestäni niitä ydinasioita mitä tulisi vaalia valppaudella. Helposti vaan kiire elämään tai elämän kiire, kummin vain, varastaa taidon pysähtyä panostamaan kertomiisi asioihin. Näin käy välillä itsellenikin. Kiitos siis...
Lue kommentti