Timo Honkela (s. 1962) on digitaalisten aineistojen tutkimuksen professori Helsingin yliopistossa. Hän on puolittaisella sairauseläkkeellä. Honkelalta ilmestyi hiljattain teos Rauhankone – tekoälytutkijan testamentti.
Timo Honkela (s. 1962) on digitaalisten aineistojen tutkimuksen professori Helsingin yliopistossa. Hän on puolittaisella sairauseläkkeellä. Honkelalta ilmestyi hiljattain teos Rauhankone – tekoälytutkijan testamentti.

Kaikkihan me kuolemme. Sen tietäminen on kuitenkin aivan eri asia kuin elää kolmen kuukauden pätkissä aivokuvasta toiseen. Professori Timo Honkela elää nyt niin.

"Olen kulkenut 50 vuodessa pitkän matkan Kalajoelta Helsingin yliopiston professoriksi.

Äitini kuoli, kun olin kahdeksanvuotias. Se varmaan osaltaan johti siihen, että minusta tuli pikkuvanha ja näsäviisas pikkupoika, jota kaverit vähän kiusasivat ja joka tuli hyvin juttuun aikuisten kanssa. Minua puhuteltiin professoriksi jo alle kymmenvuotiaana. Ehkä se oli syynä myös varhaiseen akateemisuuteen.

Kun sitten pääsin yliopistoon ja valmistuin, elämä meni vauhdilla. Tutkimuksia, ensimmäinen, toinen ja kolmas avioliitto, lapset, professuureja. Kolmisen vuotta sitten sain unelmieni professuurin Helsingin yliopistosta ja olin onnellisessa avioliitossa.

Keväällä 2014 näkökentässäni oli jotain outoa. Aivoni kuvattiin, mutta kun mitään ei löytynyt, syyksi epäiltiin verenkiertohäiriötä.

Syksyllä kuntoni alkoi heiketä. Vaimo huolestui toden teolla, kun professori ei saanut enää mieleensä Suomen presidentin nimeä. Hän otti ohjat käsiinsä ja vei minut uuteen aivokuvaan.

Järkytyksekseni sain kuulla, että aivoissani oli suuri kasvain.

Yliajalla

Tieto oli melkoinen isku polvitaipeeseen. Olin miettinyt, että eläkeiässä voisin vetää langat yhteen ja rakentaa kaikesta matkan varrella oppimastani jonkin tieteellis-taiteellisen kokonaisuuden.

Tulevaisuudenkuvitelmat haihtuivat. Sain leikkausajan heti seuraavaksi maanantaiksi. Leikkauksen riskit olivat sen verran suuret, että halusin kutsua tutkijakollegani koolle ennen sitä. Sairaala antoi minulle lääkärien huoneen käyttöön lauantai-illaksi, ja sain pikahälytyksellä paikalle noin 25 kollegaani.

Totesin tapaamisen aluksi, että onhan tämä vähän traaginen tilanne, mutta ei puhuta siitä. Sen sijaan meidän on keskusteltava työasioista siltä varalta, että minusta ei maanantain jälkeen ole keskustelijaksi.

Olen yllättänyt itseni osoittamalla jonkinlaista urheutta.

Kun kirurgi Juha Hernesniemi soitti vaimolleni leikkauksen jälkeen, hänellä oli sekä hyviä että huonoja uutisia. Hyvät uutiset olivat, että leikkaus onnistui ja kasvain saatiin kokonaisuudessaan pois. Huono uutinen oli, että kyseessä oli pahalaatuinen syöpä, joka tulisi mitä todennäköisimmin uusiutumaan.

Se oli ikään kuin kuolemantuomio – tämän taudin kanssa ei eletä loputtomiin. Nyt puolitoista vuotta myöhemmin olen jo yliajalla, sillä olen elänyt pidempään kuin moni muu saman diagnoosin saanut. Käyn aivokuvassa joka kolmas kuukausi kuullakseni, onko kasvain pysynyt poissa.

En pidä itseäni rohkeana ihmisenä, mutta olen yllättänyt itseni osoittamalla tässä tilanteessa jonkinlaista urheutta. Ensijärkytyksen jälkeen olen suhtautunut tilanteeseen aika rauhallisesti. Aloin melko pian ajatella, että tässä ovat elämäni puitteet, mennään nyt näiden mukaan.

Leikkauksessa minulta katosi osa näkökentästä, joten esimerkiksi autolla en voi enää ajaa. Olen myös puolittaisella työkyvyttömyyseläkkeellä. En enää stressaa ja rasita itseäni niin kuin ennen.

Syy pysyä hengissä

Minulle on ollut käytännön apua siitä, että olen tutkinut kieltä ja keinoälyä. Koska lukunopeuteni on näköongelmien takia hidastunut, käytän lukemiseen puhesyntetisaattoria, joka muuntaa tekstin puheeksi.

Uskon, että keinoälytutkimuksessa tehdään lähivuosina läpimurtoja, jotka helpottavat ihmisten ja yhteiskuntien elämää. Halu nähdä, millaisia keksintöjä tiedeyhteisö synnyttää, on yksi syy pysytellä hengissä.

Minulla on ollut etuoikeus kokea tietotekniikan huikea kehitys. Ensimmäisen kosketukseni ohjelmointiin sain jo koulupoikana Kalajoella, kun matematiikan opettajani osti ohjelmoitavan laskimen ja lainasi sitä minulle. Siitä lähtien tietokone on ollut minulle kuin kynä tai kumi, ei mitään sen ihmeellisempää.

Varhaisten kesätöiden kautta pääsin mukaan Kielikone-nimiseen projektiin. Yritimme jo 1980-luvulla kehittää tietokonejärjestelmää, joka osaisi vastata suomenkielisiin kirjoitettuihin kysymyksiin. Tutustuin Teuvo Kohoseen, joka on ollut todellisia pioneereja neuroverkkojen, hahmontunnistuksen ja koneoppimisen saralla.

Sairauden myötä minulla on yhä suurempi into jakaa omaa tietämystäni. Sota ei yhtä miestä kaipaa, mutta haluaisin vielä puhua ja kirjoittaa siitä, mitä olen vuosien saatossa ajatellut ja oppinut.

Ilman aivokasvainta olisin odottanut 80-vuotiaaksi, että kehtaisin puhua tällaisia.

Lähden naiivista ajatuksesta, että tietotekniikan kehitys voi tukea ihmisten hyvää tahtoa, onnellisuutta ja jopa maailmanrauhaa.

Ihmiskunnan asioita on hankala laittaa yhteen, kun kaikki eivät mahdu saman pöydän ääreen neuvottelemaan. Äänestämisessä taas on se huono puoli, että täytyisi valita vain muutama kysymys, joista äänestetään, vaikka todellisen maailman ongelmissa on tuhansia muuttujia.

Uskon, että tietotekniikan kehityksen myötä saamme ihmiskuntana resursseja, joita meillä ei ole koskaan ennen ollut. Meidän vastuullamme on, että näitä resursseja käytetään hyvään eikä pahaan.

Ilman aivokasvainta olisin odottanut 80-vuotiaaksi, että kehtaisin puhua tällaisia. Syöpä pakotti minut punnitsemaan elämänarvojani uudelleen. Syövän myötä olen hyväksynyt, ettei yksikään ihminen ymmärrä kaikkia asioita loppuun saakka. Me harhailemme ja hapuilemme myös tietämisen maailmassa. Ihmisen pitää säilyttää tietty nöyryys esimerkiksi sellaisen kysymyksen edessä, onko Jumala olemassa.

Jotkut ihmiset ovat tieteellisiä sillä tavalla, että mikään, mitä ei ole tieteellisesti todistettu, ei voi olla totta. Pidän sitä ongelmallisena. Ei ole olemassa sellaista tahoa, joka voisi laittaa kaiken ihmisen elämässä oleellisen sääntöinä pöydälle.

Musiikki auttaa kuolemanpelkoon

Sairastumisessa on ollut monenlaisia vaiheita. Olen kokenut vahvoja tunteita: järkytystä, vihaa, jossittelua, surua ja pelkoa.

Alussa olin epätoivoinen, kun lääkitys vei yöunet ja tiesin, että kuntoutuminen ja toipuminen vaativat lepoa. Sairaus palautti myös lapsuudesta tutun iltapelon. Jos nukahtaa ja päästää maailmasta irti, se voi olla siinä.

Toipumisessa suureksi ja tärkeäksi avuksi tuli musiikki. Musiikki on ollut aina intohimoni, mutta sairauden myötä siitä tuli myös terapeuttini. Opin hallitsemaan erilaisia tunnetiloja ja tilanteita musiikin avulla.

"Aivokasvain on muistuttanut, että pitää elää viisaasti ja järkevästi."

Leikkauksen jälkeen aivot olivat selvästi kovilla ja vieroksuivat uutta musiikkia. Sen sijaan vanhat rakkauteni kuten Dmitri Sostakovits ja Abba nousivat arvoon arvaamattomaan. Sostakovits auttoi ahdistukseen ja resonoi kuolemanpelkoni kanssa.

Jos tilanne pääsi yöllisen kauhun puolelle, otin avukseni Alfred Schnittken. Venäläiset säveltäjät ovat olleet mestareita uudistamaan musiikkia niin, että vahva yhteys tunnemaailmaan säilyy.

Yksi ystäväni sanoi minulle, että anteeksianto on tärkeää rankkojen tilanteiden läpikäymisessä. Niin se on, ja ehkä vielä sitäkin tärkeämpää on minussa herännyt kiitollisuus. Se näkyy muun muassa siinä, etten ole enää epämääräisen tyytymätön elämääni, kuten olin ennen sairastumista. Sairauden myötä havahduin siihen, miten hyvää ja rikasta elämää elän.

Olen kiitollinen jopa aivokasvaimelle. Se on muistuttanut, että pitää elää viisaasti ja järkevästi. Elämä on ollut minulle vähän liikaa juoksukilpailu, jossa yksi maaliviiva ylitetään ja siirrytään heti seuraavalle lähtöviivalle.

Uudenlainen elämä

Uutta aloittaessani en voi enää olla varma, pääsenkö maaliin. Haluaisin kirjoittaa vielä kirjan tai kaksi. Se vaatisi aikaa pikkuisen yli sen, mitä uskallan toivoa. Mahdottomuus se ei kuitenkaan ole.

Sairauteni asetti elämälleni rajan, mutta samalla se antoi uudenlaisen elämän, sellaisen, johon mahtuu vähemmän, mutta oleellisempaa. Olen esimerkiksi vaihtanut autoilun päivittäisiin kävelyretkiin.

Olen myös oppinut lisää läheisten ja ventovieraiden ihmisten hyvyydestä. Kun tarvitsee apua ja kehtaa pyytää, sitä useimmiten myös saa."

Lue myös: Timo Honkela listaa lempimusiikkinsa, joka on auttanut häntä sairauden aikana

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 20/2016.

Doc

Parantumatonta syöpää sairastava professori Timo Honkela: "Olen kiitollinen aivokasvaimelleni"

Todella hyvä ajatuksia Timo, kiitos. Itselleni tuli monessa kohtaa hyviä pysähtymisen hetkiä, jossa tuli puntaroitua omaa elämäänsä miten sitä elää. Asiat, kuten kiitollisuus ja elämän pienistäkin hetkistä nauttiminen, ystävät ja anteeksianto (niin itselleen, kuin toisille) on mielestäni niitä ydinasioita mitä tulisi vaalia valppaudella. Helposti vaan kiire elämään tai elämän kiire, kummin vain, varastaa taidon pysähtyä panostamaan kertomiisi asioihin. Näin käy välillä itsellenikin. Kiitos siis...
Lue kommentti

Käärme on monissa kulttuureissa kauneuden ja viisauden symboli. Ei meillä. – Luonto on palapeli. Ei siitä voi mielivaltaisesti ottaa yhtä osaa pois, sanoo matelijoita puolustava Lisse Tarnanen.

Tapaamisia voi suunnitella etukäteen. Lisse Tarnanen, 71, sitaisee kaulaansa käärmekuvioisen huivin ja kurvaa nelivetomaasturinsa Hanikan luontopolun kupeeseen. Hän tietää, että pronssikautisen haudan lähellä on ikiaikainen matelijoiden talvehtimispaikka. Sen läheinen etelään viettävä rinne voi olla tänään otollinen kyiden treffipaikka.

Lisse on liikkeissään rivakka, mutta nyt hän astuu järeillä varsikengillään pehmeästi ja viivytellen kuin kissa. Välillä hän pysähtyy kiikaroimaan varvikkoa ja mäntyjen juurakkoja. Kyy on taitava kiipeilijä ja vielä taitavampi maastoutuja, joka vaaran uhatessa jää usein paikalleen – jos ei ole ehtinyt väistää.

– Kävele sinäkin kalliota pitkin, ettet astu kenenkään päälle, Lisse huikkaa.

Heti tajuaa, että hän on huolissaan nimenomaan käärmeiden turvallisuudesta.

Tällä kertaa treffit eivät onnistu. Silmiin osuu vain vanha takki eli kyyn luoma nahka, joka on samaa keratiinia kuin meidän hiuksemme ja kyntemme.

Mitä näkyjä!

Kulunut kevät on ollut pirullisen kylmä ja outo. Liikkeellä ovat lähinnä koiraat, jotka yrittävät aurinkoa ottamalla lämmittää itseään kosiokuntoon. Edellisellä viikolla Lisse piipahti kameroineen Utössä, josta yleensä löytyvät Suomen suurimmat rantakäärmeet. Ihan hukkaan reissu ei mennyt.

– Viisi rantista oli kiivennyt saman katajiston oksille kauniisti kuin joulupuun koristeet.

Lisse puhuu käärmeistä hellästi ja huumorilla kuin perheenjäsenistään.

Perusteeton inho käärmeitä kohtaan iskostetaan lapsiin pienestä pitäen, sukupolvesta toiseen.

Lissen käärmekuvat ovat kiehtovaa katseltavaa.
Lissen käärmekuvat ovat kiehtovaa katseltavaa.

Kaikki käärmeet eivät selviä talvesta, mutta vahvimmat yksilöt ovat tarjonneet Lisselle vuosien varrella ylittämättömän hienoja näkyjä: tanssituokioita ja kalastuspuuhia.

Viime vuosina harrastuksesta on kasvanut missio. Lisse on kiertänyt kuvineen ja tarinoineen pitkin Suomea vähentääkseen matelijoihin kohdistuvaa vihamielisyyttä. Helppoa se ei ole, koska käärmeelle varattiin jo Raamatussa syntipukin rooli. Perusteeton inho iskostetaan lapsiin pienestä pitäen, sukupolvesta toiseen. Niin Lissellekin tehtiin – hyvää tarkoittaen.

– Kun lapsena näin ensimmäisen käärmeeni, hämmästyin, miten pieni se oli, ei pelottava.

Mutta hevosia Lisse säikkyi pitkään. Lapsena hän oli kaveriensa kanssa sieniretkellä, kun vauhkoontunut ori laukkasi vastaan kapealla tiellä. Lisse ei ehtinyt muiden mukana kiivetä kalliolle pakoon, vaan vetäytyi läheisen koivun taakse.

– Pian sama hevonen juoksi korskuen takaisin, ja minä kiersin kylmän rauhallisesti sitä puuta.

Tyttö ja kamera

Lisse ei muista, milloin käärmeet alkoivat näyttää hänestä kauniilta. Jotenkin se liittyy kameraan, jonka kanssa hän kulki jo varhain. Sodan jälkeisessä Suomessa innokas kuvaaminen ei ollut tavallista.

Lisse asui varhaislapsuutensa Helsingin keskustassa ja opetteli hiihtämään Esplanadin puistossa. Viipurista evakkona tullut isä työskenteli Helsingin vesilaitoksella päivystäjänä. Äiti oli konttoristi. Lisse paimensi pikkuveljeä silloin kun muisti. Luontoasioita perheessä ei sen suuremmin harrastettu, mutta leivän jatketta saatiin siirtolapuutarhapalstalta.

Kun Lisse oli alaluokilla, perhe muutti Helsingin ensimmäiseen lähiöön Herttoniemeen. Vanhankaupunginlahti ja ensimmäisen maailmansodan aikaiset linnoitukset tekivät siitä lapsen silmiin jännittävän seudun.

– Otin osaa nuorten rientoihin, mutta erityinen veto minulla oli metsään. Tykkäsin kirjoittaa, ja kuvaaminen oli sille luonteva jatke.

"Kyy on herrasmies! Paini ratkaisee, kumpi saa paritella."

Kun Lisse meni lukioon, hänen piti valita joko biologia tai psykologia. Hän olisi halunnut molemmat, mutta päätyi psykologiaan. Kirjastosta hän kantoi kotiin kaiken aiheeseen liittyvän.

– Valitsin psykologian, koska minua kiinnostivat ihmisen käytös ja sen vaikuttimet. Erityisesti minua askarrutti ja kiehtoi manipulointi. Se kuulostaa sanana pahalta, mutta on siinä kysymys myös sosiaalisesta älykkyydestä. Että osaa lukea toista ja nähdä, milloin hän on otollinen uusille asioille.

Pitkä ura mainostoimistossa yhdisti luontevasti kaikki Lissen kiinnostuksen kohteet.

Metsä on Lisse Tarnaselle olohuoneen jatke.
Metsä on Lisse Tarnaselle olohuoneen jatke.

Huumoria ja taikatemppuja

Tunneälyä ja kärsivällisyyttä tarvitaan myös luonnossa liikkuessa.

Kun lapset olivat pieniä, perhe vietti lomat veneillen, Lisse tuolloinkin kamera kaulassa. Avioliiton kariuduttua parikymmentä vuotta sitten Lisse jäi asumaan taloon, jossa hän asuu edelleen. Arjen rutiinit menivät uusiksi, ja käärmeille lohkesi enemmän aikaa. Ja mitä enemmän aikaa käyttää, sitä enemmän oivaltaa uutta.

– Kyy on herrasmies! Paritteluoikeus selvitetään rehdisti painimalla, vastustajaa ei purra.

Parhaimmillaan paini näyttää tanssilta, jossa ylöspäin kohottautuneet käärmeet yrittävät painaa kilpakosijan pään maahan. Lisse näyttää ottamansa kuvasarjan, jossa kahden koiraan painia peesaili nuori ja ilmeisen fiksu tulokas. Kolmikko muodosti ajoittain pullapitkoa muistuttavan nipun, mutta lähinnä voimiaan mittelivät kaksi vanhinta. Ottelun lopussa isot koiraat olivat niin näännyksissä, että ne kellahtivat selälleen maahan. Nuori koiras lipui tyynesti kerällä odottaneen naaraan luo.

– Mennessään se vähän elvisteli nostamalla takavartalonsa kaarelle ja heiluttelemalla kaksoispenistään.

Käärme on hyötyeläin, jota voi oppia sietämään.

Erityisen ihastunut Lisse on sporttiseen rantakäärmeeseen.

– Kerran seurasin, kun kaksi rantista kinasi samasta kalasta kuin taannoisen mainoksen Sidoste-sukkaa vetävät terrierit.

Kyiden tansseissa otetaan miehestä mittaa.
Kyiden tansseissa otetaan miehestä mittaa.

Arvostavaan sävyyn hän kertoo myös rantakäärmeen kyvystä "tikuttaa" eli ankkuroitua hännällään pohjaan ja esittää kaislaa. Rantakäärme pystyy olemaan puoli tuntia sukelluksissa.

Monen mielestä tällainen roolileikki on kammottavaa, mutta Lisse saa käärmeiden arkitoimet kuulostamaan äärettömän kiinnostavilta.

– Yksi parhaista palautteista tuli eräältä matelijailtaan osallistuneelta naiselta, joka huudahti: "Miten niitä saisi omalle pihalle?"

Jos jättää pihan hoitamatta, se kerää hiiriä ja myyriä, jotka puolestaan houkuttelevat käärmeitä. Ja päinvastoin. Jos haluaa karkottaa käärmeet, täytyy pitää ruoho lyhyenä. Pihaan ei myöskään kannata jättää ryteikköjä tai rakennella kivivalleja, joihin käärmeet mielellään vetäytyvät suojaan.

Entisaikaan rantakäärmeestä käytettiin myös nimeä tarhakäärme. Joissakin maalaistaloissa ne kuuluivat pihapiiriin siinä missä hiiriä jahtaava kissa. Maitoakin niille saatettiin antaa.

Oikeasti vaaralliset eläimet

Lisse kuvailee itseään sinisilmäiseksi maailmanparantajaksi. Aika lailla tulta ja tappuraa hän kuitenkin on, kun pääsee luennoimaan, mitkä eläimet ovat oikeasti vaarallisia.

Jyrsijät toimivat punkkien ja monien muiden loisten väli-isäntinä. Harventaessaan jyrsijäkantaa käärmeet siis ehkäisevät borrelioosin, puutiaisaivokuumeen ja myyräkuumeen leviämistä.

Maamme ainoan myrkkykäärmeen pelko on tilastojen valossa kohtuuton ja tunneperäinen.

– Luonto on palapeli, josta ei noin vain voi ottaa yhtä osaa pois. Jos pölyttäjät katoavat, meiltä loppuu ruoka. Jos hävitämme käärmeet, monet taudit pääsevät niskan päälle.

Suomi on ainoa Euroopan maa, jossa kyytä ei ole rauhoitettu. Maamme ainoan myrkkykäärmeen pelko on tilastojen valossa kohtuuton ja tunneperäinen. Viimeisen 15 vuoden aikana käärmeen puremaan on kuollut vain yksi ihminen. Esimerkiksi hirvikolareissa kuolee ja vammautuu vuosittain kymmeniä.

Mikä on Lissen vireyden salaisuus? "En syö punaista lihaa enkä märehdi menneitä."
Mikä on Lissen vireyden salaisuus? "En syö punaista lihaa enkä märehdi menneitä."

Rauhoitetun ja harmittoman rantakäärmeen vaino suututtaa Lisseä eniten.

Vuosia sitten hän meni väliin, kun näki, miten Porkkalanniemen rannalle kerääntynyt seurue oli lynkkaamassa pientä rantakäärmettä kuin ilmestyskirjan petoa.

– Jos sillä olisi ollut karvapeite ja jalat, kaikki olisivat pitäneet sitä söpönä, Lisse hymähtää. Hän ihmettelee, miten vieraantuneita monet ihmiset luonnosta jo ovat.

Pieniä iloaiheitakin löytyy. Esimerkiksi Vuosaarenhuipun maantäyttöalueesta on rakennettu luontokeidas, josta käärmeetkin löytävät talvehtimispaikan.

Kaikkea sitä luullaan!

Vetämissään matelijailloissa Lisse on törmännyt moniin pöhköihin uskomuksiin.

Yksi yleisimmistä väitteistä on, että kyy synnyttää puussa, koska sen poikaset ovat niin myrkyllisiä, että tappaisivat äidin. Höpö höpö! Kyy vetäytyy synnyttämään niin piiloon, että Lissekään ei ole koskaan nähnyt synnyttävää käärmettä.

Myytteihin kuuluu myös "havainto" käärmeestä, joka etenee pyörimällä mäkeä alas. Ihan pötyä, vaikka käärmeen kroppa joustava onkin.

Pötyä on sekin, että muurahaiskeolla ja kyyllä olisi joku kohtalonyhteys.

– Ei ole. Niiden arvostama biotooppi on niin erilainen. Monilla mökeillä on ihan suotta lähdetty siirtämään ja tuhoamaan muurahaiskekoa, ettei se houkuttelisi käärmeitä.

Kaveri opettaa

Lisse löysi työparinsa Jarmo Latvan, 63, vuosia sitten kamerakerhosta. Yhdessä koottu uraauurtava teos Suomen käärmeistä ja liskoista osoitti, miten hyvin he täydentävät toisiaan. Pitemmille retkille lähtee usein seuraksi myös Jarmon vaimo.

Taannoin Jarmo auttoi siirtämään Lissen Pohjois-Espoossa asuvan tyttären kasvihuoneeseen eksyneen rantakäärmeen. Se oli niin hädissään, että päästi anaalirauhasestaan eritteen. Erityisen karmealta kastike haisi tyttären venäjänmustaterrierin mielestä.

– Koira kiihtyi niin, että se oli pakko teljetä sisään, Lisse kertoo.

Lisse ikuisti käärmeen ruokahetken.
Lisse ikuisti käärmeen ruokahetken.

Kyy ei ole purrut Lisseä koskaan. Jarmoa on purrut kerran yksi, mutta sekään ei käyttänyt kallisarvoista myrkkyään.

– Totta tai kuvitelmaa, Jarmo oli sitä mieltä, että loistavan hajuaistin omaava kyy tunnisti hänet. Se tiesi, ettei tuosta tyypistä ole ollut ennenkään haittaa, kun mies on käynyt tarkkailemassa sitä vanhan navetan kivijalan liepeillä. Nyt käärme sattui olemaan maassa, ja miehellä jalassaan vain sandaalit.

Lisse ei koske käärmeisiin, vaan tyytyy vain katselemaan ja kuvaamaan niitä. Kunnioittavaa lähestymistä hän suosittelee muillekin.

"Rannalla tai metsässä ollessani tunnen olevani maailman parhaassa paikassa."

Hän on kiinnostunut myös perinteisen kauniista eläimistä, kuten kauriista, sudenkorennoista ja perhosista. Facebook-sivullaan hän julkaisi hiljattain kuvan punarinnasta: "Katso minua silmiin, niin näet, että me kaikki luonnonluomat kuulumme samaan joukkoon."

Syvemmältä metsästä kuuluu korpin korahdus. Kallion laella maisemaa vartioi komea kelo. Sen kuivat oksat kiemurtelevat taivasta vasten kuin apua pyytävät kädet. Tai käärmeet.

– Ikä antaa perspektiiviä. Monet asiat näkee selvemmin, jotkut harmaina ja paljaina. Mutta aina kun seison rannalla tai metsässä luontoa tarkkaillen, kaikki asettuu, ja tunnen olevani maailman parhaassa paikassa.

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 10/2017.

 

 

Lisse Tarnanen

Syntynyt: Helsingissä 1945. Asuu Espoossa.
Työ: Toiminut mainostoimistossa copywriterina.
Perhe: 2 lasta, 3 lastenlasta ja 4 lapsenlapsenlasta.
Harrastukset: Luontokuvaus ja kirjoittaminen. Julkaissut yhdessä Jarmo Latvan kanssa teoksen Suomen käärmeet ja liskot (Madella 2013). Pitänyt kymmeniä luentoja ja näyttelyjä ympäri Suomen.

Kun äitienpäivä lähestyy, yli 40 vuotta sitten levytetty Äideistä parhain alkaa soida radiossa. Miten kappaleeseen suhtautuu sen 13-vuotiaana levyttänyt Jari Huhtasalo? 

"Lapsuus se on korvaamaton..." aloitti 13-vuotias Jari Huhtasalo laulun vuonna 1972. Silmät kiinni laulanut pellavapää herkisti kuuntelijat, ja kappaleesta tuli ikivihreä. 

– Kyllä Äideistä parhain on kulkenut mukanani koko ikäni. Vaikka kasvojani ei enää niin tunnisteta, niin nimestä aika usein hoksataan, Jari Huhtasalo hymähtää. 

Huhtasalosta ei silti tullut ammattimuusikkoa vaan diakoni. Tällä hetkellä hän työskentelee Salon seurakunnassa. 

– Olen silti laulanut aina, aina silloin tällöin työssä kuin vapaa-ajallani. 

Vapaa-aikaa varten Huhtasalo on rakentanut pienen kotistudion kotinsa yläkertaan. 

– Sinne on aina mukava välillä livahtaa vähän säveltelemään omia juttuja, Huhtasalo toteaa vaatimattomasti. 

Laulua häistä hautajaisiin

Vaikka Jari Huhtasalo on levyttänyt niin lapsena kuin aikuisena monia muitakin kappaleita, Äideistä parhain on se, josta hänet muistetaan. Se ei miestä häiritse. Kappaleesta ei koskaan ole tullut hänelle painolastia. 

– Olen kappaleen kanssa hyvin sinut, esitän sen kyllä pyydettäessä. Tosin on hauska huomata, kuinka kappale jakaa tunteita. Toiset kyynelehtivät sen kuullessaan, toiset eivät voi sietää, Huhtasalo hymähtää. 

Huhtasalo on laulanut kappaleen niin syntymäpäivillä, illanviestoissa kuin hautajaisissakin. Myös omalle äidilleenkin, useaan kertaan. 

– Minusta on hauskaa, että kappale nostaa ihmisillä tunteita ja muistoja, vaikka ei tietysti oma ääneni ole enää samanlainen poikasopraano kuin silloin yli 40 vuotta sitten. Viimeksi lauloin sen, kun olin täällä Salossa vanhainkodissa. Olin  diakonina laulamassa virsiä, kun  yksi asukas  sitten huikkasi, että laulaisistko vielä Äideistä parhaimman. Tietysti minä sen lauloin, silmät kiinni, niin kuin aina. 

Kuuntele alta Äideistä parhain -kappale: