Professori Timo Honkela kuuli viisikymppisenä sairastavansa pahalaatuista syöpää. Hän on opetellut elämään tämä tiedon kanssa musiikkia kuunnellen.

Timo Honkelan, 54, ensimmäiset oireet ilmestyivät keväällä 2014, kun hän huomasi näkökentässään jotain outoa. Aivot kuvattiin, mutta kun mitään ei löytynyt, syyksi epäiltiin verenkiertohäiriötä.

Syksyllä Honkelan kunto alkoi heiketä ja vaimo huolestui toden teolla, kun professori ei saanut enää päähänsä Suomen presidentin nimeä.

Uudessa aivokuvassa oireiden syyksi paljastui suuri kasvain. Leikkaus järjestyi heti seuraavaksi maanantaiksi.

Kun kirurgi Juha Hernesniemi soitti Honkelan vaimolle leikkauksen jälkeen, hänellä oli sekä hyviä että huonoja uutisia. Hyvät uutiset olivat ne, että leikkaus onnistui ja kasvain saatiin kokonaisuudessaan pois. Huono uutinen oli puolestaan, että kyseessä oli pahalaatuinen aivosyöpä, joka tulisi mitä todennäköisimmin uusiutumaan.

– Se oli ikään kuin kuolemantuomio, että tämän taudin kanssa ei eletä loputtomiin. Nyt puolitoista vuotta myöhemmin olen jo yliajalla, sillä olen elänyt pidempään kuin moni saman diagnoosin saaneista.  Käyn aivokuvassa joka kolmas kuukausi kuullakseni, onko kasvain pysynyt poissa.

Elämä saa rajat

Sairauden myötä elämä sai uuden perspektiivin. Tärkeitä asioita ei voi siirtää enää tuonnemmaksi, ja vaikeatkin tunteet on kohdattava.

Honkela kävi heti alussa läpi järeän arsenaalin vahvoja tunteita: järkytystä, vihaa, jossittelua, surua ja pelkoa. Tunteiden käsittelyssä ja leikkauksesta toipumisessa suureksi avuksi tuli musiikki.

– Musiikki on ollut aina intohimoni, mutta sairauden myötä siitä tuli myös terapeuttini. Opin hallitsemaan musiikin avulla erilaisia tunnetiloja ja tilanteita, Honkela kertoo.

Leikkauksen jälkeen aivot olivat kovilla ja ne vieroksuivat uutta musiikkia. Sen sijaan Honkelan vanhat rakkaudet kuten Dmitri Šostakovitš ja Abba nousivat arvoon arvaamattomaan.

Kun vaikeat tunteet antoivat myöten, Honkela löysi myös iloa ja kiitollisuutta.

– Kiitollisuus näkyy muun muassa siinä, etten ole enää epämääräisen tyytymätön elämääni kuten ennen sairastumista. Sairauden myötä havahduin, miten hyvää ja rikasta elämää minä elän, Honkela kertoo.

Musiikki on ollut mukana myös näiden myönteisten tunteiden synnyttämisessä ja vahvistamisessa.

Timo Honkela laati ET-lehden pyynnöstä listan sairausajan tärkeimmistä kappaleista ja niiden terapeuttisesta vaikutuksesta.

Musiikkia toipumisen tueksi

Helpottamaan ahdistusta ja kuolemanpelkoa: Dmitri Šostakovitš, erityisesti 11. sinfonia

Lisäämään iloa ja hyväntuulisuutta: Abba, esimerkiksi Move on

Vähentämään hermostuneisuutta: Arvo Pärt: Fratres

Virittämään myötäelävyyttä ja lisäämään toiveikkuutta: Paul Simon ja Art Garfunkel: Bridge over troubled water

Auttamaan kauhun kohtaamisessa: Alfred Schnittke: Faust-kantaatti, Seid nüchtern und wachet...

Helpottamaan yksinäisyyttä: Madonna: Frozen

Vähentämään turvattomuutta: Hanna Pakarinen/Samuli Edelmann: Ei mitään hätää

Lievittämään ikävää: Eino Leino/Vesa-Matti Loiri: Lapin kesä

Ilmaisemaan onnea: Benny Andersson/Kristina Lugn/Helen Sjöholm: Vilar glad i din famn

Vähentämään hämmennystä: Jean Sibelius: 3. sinfonia, 3. osa

Kasvattamaan rohkeutta: Ludwig van Beethoven, esimerkiksi 9. sinfonia

Lisäämään rauhallisuutta ja ymmärrystä yli näennäisten erojen: Sting: Desert rose

Lisäämään innostuneisuutta: Igor Stravisky: Schrezo à la Russe

Ilmaisemaan kiitollisuutta: Jean Sibelius: Finlandia ja Johann Sebastian Bach: Matteus-passio (Mache dich, mein Herze, rein)

 

”Tossukokemus ei lannistanut minua. Yhden epäreilun opettajan lisäksi minua opetti ainakin kuusi reilua”, kirjoittaa ET:n päätoimittaja Katriina koulumuistoistaan.

Pelkäsin ala-asteella käsityönopettajaani. Hän oli ankara, hyvin uskonnollinen ja lapsen silmissä tietenkin ikivanha. Hän otti minut silmätikukseen.

Kovimmalle jouduin eräänä syksynä, kun neuloimme tossuja. Veimme oppitunnilla kukin vuorollamme opettajalle työn nähtäväksi. Hän istui opettajanpöydän takana, ja me tyttöset odotimme jonossa vuoroamme.

Muistan vieläkin opettajan kahvinhajuisen hengityksen, ärsyyntyneet liikkeet hänen napatessaan tossuntekeleen käsistäni ja tossujen ruman vihreän langan. Muiden edistymistä hän kehui vuolaasti, mutta minun silmukkani olivat aina liian tiukkoja tai liian löysiä. Taisivat ne ollakin. Ainakaan hyvällä mielellä en niitä neulonut.

Äitini auttoi iltaisin lisäämään työhön muutamia kerroksia, ja valmistuivathan tossut lopulta. Paria niistä ei kuitenkaan koskaan tullut. Toinen tossuista jäi toista rutkasti pienemmäksi.

Tänä keväänä näin käsityönopettajani televisiossa. Putous-viihdeohjelman hahmo Ansa Kynttilä oli kuin ilmetty opettajani. Ei liene sattumaa, että tyrannimainen opettaja nousi ohjelman toiseksi suosituimmaksi hahmoksi. Hänenlaisensa moni muistaa lapsuudestaan, varsinkin jos on sellaisen käsiin joutunut.

Lankoja ja virkkaus­ohjeita olen ostanut jo varastoon.

Keväisin pidettävät luokkakokoukset ovat mainio tilaisuus käydä yhdessä läpi mukavia ja ikäviä koulumuistoja vuosikymmenten jälkeen. Huonoille kokemuksille voi usein jo nauraa, mutta jäljen ne ovat varmasti jättäneet.

Tossukokemus ei lannistanut minua. Yhden epäreilun opettajan lisäksi minua opetti ainakin kuusi reilua, ja kaikkiaan minulla on kouluvuosista mukavat muistot.

Myöhemmin neuloin ja virkkasin mielelläni ja ompelin itselleni jopa paitoja ja housuja. Nyt käsityöt ovat jääneet, mutta kunhan aikaa löytyy, tartun taas koukkuun. Lankoja ja virkkaus­ohjeita olen ostanut jo varastoon.

Kevään valoa käsitöihin ja askareihin!

Katriina, päätoimittaja
katriina.palo-narhinen@sanoma.com

Teksti on pääkirjoitus ET-lehdestä 8/2018.

Vierailulla Intiassa ET:n kolumnisti Minna Lindgren törmäsi kysymyksen: ”Miten täydellistä yhteiskuntaa voi vielä kehittää?”

Vietin viisi päivää Intian Jaipurissa kirjafestivaalilla, joka kerää vuosittain yli 80 000 hengen yleisön. Kuudessa suuressa teltassa käytiin etupäässä englanniksi keskusteluja kirjojen nostamista aiheista, eikä Euroopasta tuttua markkinahumua näkynyt. Eniten puhutti identiteetti. Mille se rakentuu, kun kotimaa ja kieli eivät enää ole pysyviä seikkoja? Olin kaukana Suomesta, henkisesti vielä kauempana kuin fyysisesti. Meillä ministerit uskovat, että kansalaisuuden voi päätellä ulkonäöstä.

Kirjailijat kuljetettiin autolla hotellilta festivaalille varhain joka aamu. Liikennettä hidastivat ruuhka, ajotyyli ja eläimet, kuten kameli, villisika ja lehmä. Koska reitti kulki läpi kaupungin, saimme päivittäin vilauksen suurkaupungin väestöstä.

Huonoimmassa asemassa olevat heräilivät kadulla. Lapset ja aikuiset keräsivät roskia sytyttääkseen nuotion. Hieman paremmin meni niillä, jotka kömpivät ulos pahvimajoista. Vielä onnekkaampia olivat jätepellistä hökkelinsä kyhänneet. Vasta näiden jälkeen päästiin länsimaisittain ajatellen kurjaan kaupunginosaan, keskelle rähjäisiä betonitorneja. Lopulta tulimme festivaalialueelle palatsiin, jonka omistaja, herra Diggi, antoi kotinsa tapahtuman käyttöön.

Eräällä ajomatkalla tutustuin intialaiseen feminististä kirjallisuutta kustantavaan naiseen, joka esitteli maanviljelijöiden leskien elämästä kertovaa kirjaa. Intiassa ei ole maataloustukia, ja vuosittain yli 10 000 viljelijää tekee itsemurhan menettäessään sateen tai tulvan takia satonsa. Jäljelle jäävät lesket, jotka jatkavat työtä ja perhe-elämää. Ystäväni sanoi, ettei voi tulla Suomeen. ”Masentuisin”, hän hymähti väsyneesti. Intiassa feminismin tavoitteet ovat totisesti toiset kuin Suomessa.

Meille yhteiskunta ei ole koskaan valmis.

Me viisi pohjoismaista kirjailijaa herätimme uteliaisuutta. Yhteiskuntakriittiset murha- ja rikoskirjat tunnettiin, ja minun kirjani niputettiin osaksi Nordic Noiria. Meiltä kysyttiin, miksi onnellisissa maissa kirjoitetaan romaaneja ikävistä asioista. Selitimme, että pohjoismainen hyvinvointi perustuu jatkuvalle kritiikille. Meille systeemi ei ole koskaan valmis. Voitamme Pisa-kisan ja panemme peruskoulun remonttiin.

Intian näkökulmasta yhteiskuntamme ovat täydellisiä. Meillä tasa-arvo on totta. Sukupuoli, vanhemmat, uskonto tai kieli eivät lukitse ihmisen kohtaloa. Ilmainen koulutus, maksuton terveydenhoito, sananvapaus, puhdas ilma ja vesi. Ei korruptiota, ei järjestäytynyttä rikollisuutta. Mitä vielä voi toivoa?

Yleisöni oli kiinnostunut yli 90-vuotiaiden suomalaisten satiirisista seikkailuista. Kuolemastakin puhuimme. Kun meillä kuoleva vanhus siirretään kotoa sairaalaan, Intiassa tehdään toisinpäin. Kotonahan ihmisen kuuluu kuolla.

Kirjoistani intialaiset ymmärsivät oleellisen: hyvinvointi synnyttää itsekkyyttä.

Toimittaja ja kirjailija Minna Lindgrenin kolumni on ilmestynyt ET-lehdessä 8/2018.

olio

Minna Lindgen: ”Hyvinvointi synnyttää itsekkyyttä”

Hyvinvointi synnyttää itsekkyyttä niin kauan kuin itsekkyys on ihmislajin perusvire. Vauraan on helpompi toteuttaa itsekkyyttään kuin köyhän, jonka köyhyys pakottaa ottamaan muutkin huomioon. Ilman yhteisöä köyhä kärsii enemmän ja kuolee kurjasti, ilman yhteisöä rikas (pohjoismaalainen) ostaa rahalla tarvitsemansa palvelut ja turvallisuuden. Olisipa hienoa, jos ihmiskunta kokisi tässä evoluutioharppauksen, sillä silloin pohjoismainen yhteiskuntamme todellakin olisi lähellä paratiisia. Nyt se on...
Lue kommentti