Konkaripoliitikot Iiro Viinanen ja Esko Seppänen taistelevat yhdessä Parkinson-potilaiden puolesta.

”Onkohan tuo mies tullut härnäämään meikäläistä?”

Näin Iiro Viinanen ajatteli muutama vuosi sitten, kun näki eduskuntavuosiltaan tutun Esko Seppäsen takarivissä yleisön joukossa Akateemisessa kirjakaupassa.

Miehet eivät olleet tavanneet 15 vuoteen. Viinanen oli puhumassa tuoreesta kirjastaan ja jakoi tilaisuuden lopussa nimikirjoituksia.

Seppänen jättäytyi joukon hännille, tuli viereen ja sanoi hiljaa:

– Minulla on sama tauti kuin sinulla. Keskustellaanko joskus?

Sen jälkeen miehet ovat keskustelleet ja kirjoitelleet toisille kirjeitä kirjaksi asti.

– Tuntui tärkeältä kertoa asia Iirolle, koska olemme samassa veneessä ja soudamme samaan suuntaa.

Sittemmin he ovat avautuneet asiasta keskustelukirjeistä koostuvassa kirjassaan Vasen oikea, oikea vasen, jossa he puivat myös Parkinsonin tautia kymmenen sivun verran.

Miehet keskustelevat kirjeissään hillitysti toisen mielipidettä kunnioittaen niin kvartaalitaloudesta kuin vaikkapa euron kriisistä. Monissa asioissa oikea ja vasen sulavat usein yhteen. Erityisen samanmielisiä he ovat julkisen terveydenhoidon surkeasta tilasta.

– Jos en olisi silloin saanut kulkemaan kirjakaupan ohi, kirjaa ei olisi. Elämässä on paljon kyse sattumasta, Esko Seppänen toteaa.

– Kustantaja oli pyytänyt minulta kirjaa. Kun näin Eskon, minulle välähti, että siinähän se kirjoittajakumppani on.

Miehet tunnustavat, että heidän käsityksensä toisistaan ovat muuttuneet.

– Kirjoitusprosessi on yhdistänyt.

Miten taudin kanssa voi elää?

Miehiä yhdistää siis Parkinsonin tauti. Viinasella ensioireet tulivat kehon vasemmalle ja Seppäsellä oikealle puolelle. He haluavat kertoa sairaudestaan julkisesti, rikkoa sairautta leimaavaa tabua, vaikka etenkin Seppäsestä asian kertominen julkisuudessa tuntui aluksi vaikealta.

– En haluaisi tulla leimatuksi vain sairauden kautta, koska koen eläväni täyttä elämää. Toisaalta nyt, kun olemme riippumattomia ja itsenäisiä ajattelemaan vapaasti, voimme nostaa esille kysymyksiä ja kertoa oikeaa tietoa asioista, joista ei yleisesti olla kiinnostuneita, hän tunnustaa.

– Haluamme korjata vääriä ennakkoluuloja. Monet kuvittelevat, että sairaus muuttaa heti diagnoosin jälkeen elämää peruuttamattomasti. Mutta puheet siitä, että olisimme eläviä ruumiita, ovat liioiteltuja, herrat hymähtävät.

– Tämän taudin kanssa voi elää. Se ei tapa – ainakaan kovin nopeasti.
Viinanen ja Seppänen ovat aktiivisia eläkeläisiä. Esimerkiksi Seppänen on kirjoittanut parin eläkevuotensa aikana kolme kirjaa, ja molemmat miehet harrastavat paljon liikuntaa. Parkinsonin tauti ei siis ole heidän elämässään pääosassa.

– Teen samoja asioita kuin ennenkin, Viinanen kiteyttää.

– Olen ihan sama ihminen kuin aikaisemmin, Seppänen lisää.

Kumpikaan ei ole lääkityksen viimevaiheessa. Tällä hetkellä he käyttävät lääkkeitä, jotka pitävät oireet hallinnassa. Tosin kaikkeen he eivät enää kykene: Viinanen kärsii unettomuudesta eikä ei tee enää turhan rankkoja, ylipitkiä metsästysretkiä, ja Seppäsen on täytynyt luopua maratonhaaveista.

Saamme rahalla hyvää hoitoa

Viinanen ja Seppänen ovat eliittikansalaisia, kuten Seppänen kaksikkoa nimittää. Heillä on ollut varaa hoitaa itseään yksityisen terveydenhuollon puolella. Heillä on kiinteä hoitosuhde saman neurologin kanssa.

Vähävaraisemmilta kohtalotovereiltaan he ovat kuulleet, että julkisen terveydenhuollon piirissä olevilla Parkinson-potilailla on hankalaa: hoitavat lääkärit vaihtuvat, lääkäriaikoja on hankala saada eikä tautiin erityisesti perehtyneitä neurologeja ole ympäri maata.

– Jotta lääkitys saadaan kohdalleen, tarvitaan joskus useita erikoislääkärikäyntejä. Jos lääkäri vaihtuu koko ajan – kuten julkisella puolella tapahtuu – eikä lääkitystä saada kuntoon, elämä vaikeutuu eivätkä oireet helpotu, Seppänen painottaa.

Seppänen ja Viinanen ovat sitä mieltä, että monet Parkinson-potilaat kärsivät turhaan. He sättivät julkista terveydenhoitoa muun muassa tehottomuudesta. Terveydenhoidon rappiotila on ollut miehille yllätys. Se ei toimi tässä hyvinvointiyhteiskunnassa, jota ovat itsekin olleet rakentamassa.

– Kun olen joutunut käymään terveyskeskuksissa tai sairaaloissa, olen ihmetellyt, että kuusi seitsemän työntekijää on aina lasikopissa nokakkain eikä hoida potilaita. Jos pääosa henkilökunnan työstä koostuu palavereissa istumisesta, papereiden täyttämisestä ja raporttien tekemistä, niin kyllä jossakin on mättää, Viinanen ihmettelee.

– Eikä potilasta koskeva tieto kulje sairaaloiden välillä, Seppänen lisää.

Viinanen on ei ole saanut julkisella puolella apua silloin, kun on sitä hakenut.

– Syynä ovat jonot. Kun minulla epäiltiin veritulppaa jalassa, ilmoitettiin, että jonotusaika terveyskeskukseen on kolmesta kuuteen kuukautta ennen kun pääsee ultraäänikokeeseen. Ei sellainen järjestelmä nauti minun luottamustani. Kyseessä oli hengenvaarallinen epäily. Jossakin kyllä mättää...

Meidän pitää antaa palautetta päättäjille

Seppäsen mielestä monet lääkärit kannattavat palveluiden yksityistämistä, koska ovat haluttomia työskentelemään terveyskeskuksissa ja julkisella puolella. Järjestelmä johtaa yksityistämiseen ja keikkalääkäreiden määrä lisääntyy. Viinanen arvelee, että keikkalääkärin vastuu loppuu samalla hetkellä, kun hänen autonsa perävalot katoavat näkyvistä.

– Kallis, verorahoilla maksettu lääkärikoulutus ei muka velvoita vastavalmistuneita lääkäreitä hakeutumaan terveyskeskuksiin ja tavallaan maksamaan yhteiskunnalle velkaansa, Seppänen saarnaa.

– Ahneudestahan tässä on kyse, Viinanen lisää.

Hänen mielestään ongelmien taustalla on myös huono johtaminen ja se, ettei työn laatua tarkkailla. Pitäisi tutkia tarkkaan, mitä ihmiset tekevät, ja muuttaa sitten toiminnat tehokkaammiksi. Byrokratiaa on aivan liikaa.

– Hyvä palvelutaso revitään sairaanhoitajien selkänahasta. Jos me Iiron kanssa voisimme järjestää nämä asiat uudelleen, niin kyllä me sen kunnolla tekisimme.

– Poliittiset päättäjät tahtovat leimautua positiivisista asioista, kuten uusista tukimuodoista tai rakennuspäätöksistä. Hoidon laatua on niin vaikea mitata. Kunnallisten vastuuhenkilöiden pitää saada palautetta kaikista väärinkohteluista ja epäkohdista. Potilaiden – ja kaikkien kansalaisten – pitää aktivoitua, miehet vaativat.

Seppänen muistuttaa vielä, että Suomessa käytetään terveyshuoltoon poikkeuksellisen vähän varoja kansantuotoksesta.

– Lisärahalla saisi parempaa terveyttä.

– No, eihän sitä rahaa ei kyllä liikoja ole, joten löysät pois, Viinanenkin myöntää.

Annamme muille tilaa terveyskeskuksissa

Kuolintilastot kertovat, että köyhät kuolevat nuorempina kuin parempiosaiset.

– Rikkaat ja hyvätuloiset saavat hoitoa ja köyhät kuolevat jonoissa. Väestö jakaantuu entistä enemmän, Seppänen tietää.

– Jotakin täytyisi tehdä. Jos osaamista on ja rahaakin on, Viinanen tuumaa.
Seppänen ja Viinanenkin tietävät olevansa etuoikeutettuja. Heillä on varaa maksaa paleluista.

– Me olemme valmiita käyttämään taloudellisia resursseja terveytemme eteen. Annan vapaehtoisesti tilaa terveyskeskuksissa, Seppänen tuumaa.

– Olen silti sitä mieltä, että, hyvä kansanterveysjärjestelmä kuuluu sivistysvaltioon. Se on kehittyneen yhteiskunnan perusvaatimus. Tästä asiasta tulen jatkossa propagoimaan entistä enemmän.

Herrojen mielestä yksityispuolella ei tarvitsisi ollenkaan maksaa Kela-korvauksia.

– Sitä paitsi korvaus on ihan olematon. Jos joku menee yksityiselle, niin maksakoon siitä. Ei siinä mitään tulorajaa tarvita, Viinanen ehdottaa.

– Säästetään ne rahat niille, jotka niitä tarvitsevat, Seppänen sanoo.

Lääkekorvauksistaan miehet ovat kiitollisia. Viinasellakin kuluisi vuosittain lääkkeisiin noin 5000 euroa.

Vertaistuki on tärkeää myös meille

Ennen Parkinson-diagnoosia Iiro Viinanen ja Esko Seppänen eivät tienneet mitään vertaistuesta. He nauravat, että politiikassa sellaista ei ollut koskaan saatavilla.

Kun Iiro Viinanen muutama vuosi sitten kertoi julkisuudessa sairaudestaan, monet kohtalotoverit ottivat häneen yhteyttä.

– Monet ovat halunneet keskustella lääkityksestä ja muista tähän tautiin liittyvistä asioista. Minulla on vakiosoittajat, jotka ottavat säännöllisesti yhteyttä ympäri Suomea. Kyllä minulla heille aikaa on.

Seppäsen mielestä vertaistuki on tärkeää siksi, että voi puhua Parkinsonin tautiin liittyvistä oireista ja tuntemuksista.

– Jos oireet ovat samanlaisia, voi päätellä, että ne ovat tautiperäisiä.
Miehet nauravat, että heidän isässään kaverit eivät enää kysy toisiltaan ”mitä kuuluu” vaan ”miten voit” tai ”mikä terveys”.

– Nykyään annan enemmän arvoa terveydelle, mutta en minä tätä Parkinsonia ihan kamalasti mieti. Joskus ajattelin, että laukaisivatkohan työpaineet sairauden. Tieteellistä näyttöä stressin ja Parkinsonin yhteydestä ei ole, mutta mistä sen tietää, Viinanen pohtii.

Kunnan holhokeiksi emme ryhdy

Omaa tulevaisuuttaan miehet eivät juuri pohdi. Viinanen myöntää, että ajatus siitä, että joutuu pyörätuoliin tai sidotuksi sänkyyn, olisi kova paikka. Senkin hän tunnustaa, ettei ryhdy kunnan holhokiksi. Mutta yksityiselläkään puolella ei ole liikaa hoitopaikkoja sairaille ikäihmisille.

– Toivottavasti on sellaisia palvelutaloja, joissa saa hyvää hoitoa, Viinanen sanoo.

– Minä en ajattele niin pitkälle nyt. En edes muista Parkinsonin tautia koko ajan, mutta kaksi vuotta sitten syöpään kuollutta Kaapo-poikaani ajattelen joka hetki. Kaapon kuolema on vaikuttanut minuun enemmän kuin tämä sairaus, Seppänen sanoo.

Poikansa kivuliaan loppuajan takia hän on alkanut puhua eutanasian puolesta. Hän vaatii kaikille hyvää kuolemaa ja mahdollisuutta saattohoitoon. Viinanen on samaa mieltä.

Eskon ja Iiron teesit

  • Julkinen terveydenhoito on rappiotilassa.
  • Tieto sairaaloiden välillä ei kulje.
  • Lääkärit vaihtuvat liikaa.
  • Keikkalääkärit eivät ota vastuuta.
  • Työntekijät istuvat lasikopissa eivätkä hoida potilaita.
  • Byrokratia vie terveydenhoidossa liikaa voimavaroja.
  • Köyhät kuolevat jonoissa.
  • Kela-korvaukset pois yksityispotilailta.

Esko Seppänen

  • Syntynyt vuonna 1946 Oulussa. Asuu Helsingissä.
  • Avioliitossa. Kaksi lasta, joista esikoinen Kaapo on kuollut.
  • Toimittaja, SKDL:n ja Vasemmistoliiton kansanedustaja 1987–96, Euroopan parlamentin jäsen 1996–2009. Julkaissut lukuisia kirjoja.
  • Sai Parkinson-diagnoosin 2010.

Iiro Viinanen

  • Syntynyt 1944 Kuopiossa. Asuu Lahdessa.
  • Avioliitossa, kaksi lasta ja kolme lastenlasta.
  • Yrittäjä. Kokoomuksen kansanedustaja 1983–96, valtiovarainministeri 1991–96, Pohjolan pääjohtaja vuoteen 2001. Kirjoittanut useita kirjoja.
  • Sai Parkinson-diagnoosin 2007.

Parkinson etenee hitaasti

  • Parkinsonin tauti on neurologinen ja useimmiten hitaasti etenevä sairaus.
  • Oireet johtuvat aivojen mustan tumakkeen solukadosta ja siitä aiheutuvasta dopamiinin vähenemisestä. Tautiin ei ole parannuskeinoa, mutta sen oireita pysytään helpottamaan. Sairastuneet pystyvät elämään täysipainoista elämää.
  • Syytä sairauteen ei tiedetä, joten sitä ei voida myöskään ehkäistä. Tyypillisiä oireita on lepovapina, lihasjäykkyys ja liikkeiden hitaus.
  • Parkinsonin tautia sairastaa yli 10 000 suomalaista.
Vierailija

Parkinsonia sairastavat Iiro Viinanen ja Esko Seppänen: Emme ole eläviä ruumiita

No, ne kirjoitusvirheet ovat lehden toimittajan tekemiä. Minua ne eivät häirinneet. Sen sijaan minusta juttu on aivan mahtava: Kaksi pitkän elämäntyön ansioituineina valtiomiehinä tehnyttä poliittisen kentän ääripäiden miestä seisovat nyt yhtenä rintamana toisiaan ymmärtäen, kunnioittaen ja tukien sekä yhteiskunnallisiin epäkohtiin korjausta vaatien. He tunnustavat aikaisemman tietämättömyytensä terveydenhuollon käytännön toiminnasta, ja sen että vasta omakohtaiset havainnot ovat avanneet...
Lue kommentti
Vierailija

Parkinsonia sairastavat Iiro Viinanen ja Esko Seppänen: Emme ole eläviä ruumiita

Molemmat olivat vallan kahvassa vuosikymmeniä. Vähän on vaikea uskoa, että julkisen terveydenhuollon rappiotila on heille yllätys. Eiköhän se ole niin, että moni asia alkaa kiinnostaa vasta kun on omakohtaisia kokemuksia. Niinkuin heidän kohdallaan vasta sairastumisen myötä ja kuitenkin esittävät, että kun käyttävät yksityistä terveydenhuoltoa niin muka sillä auttavat julkista puolta kun eivät ole siellä jonossa!? Käsittämätöntä logiikkaa. Kyllä ne köyhät siellä joutuvat aina vaan jonottamaan...
Lue kommentti

Käärme on monissa kulttuureissa kauneuden ja viisauden symboli. Ei meillä. – Luonto on palapeli. Ei siitä voi mielivaltaisesti ottaa yhtä osaa pois, sanoo matelijoita puolustava Lisse Tarnanen.

Tapaamisia voi suunnitella etukäteen. Lisse Tarnanen, 71, sitaisee kaulaansa käärmekuvioisen huivin ja kurvaa nelivetomaasturinsa Hanikan luontopolun kupeeseen. Hän tietää, että pronssikautisen haudan lähellä on ikiaikainen matelijoiden talvehtimispaikka. Sen läheinen etelään viettävä rinne voi olla tänään otollinen kyiden treffipaikka.

Lisse on liikkeissään rivakka, mutta nyt hän astuu järeillä varsikengillään pehmeästi ja viivytellen kuin kissa. Välillä hän pysähtyy kiikaroimaan varvikkoa ja mäntyjen juurakkoja. Kyy on taitava kiipeilijä ja vielä taitavampi maastoutuja, joka vaaran uhatessa jää usein paikalleen – jos ei ole ehtinyt väistää.

– Kävele sinäkin kalliota pitkin, ettet astu kenenkään päälle, Lisse huikkaa.

Heti tajuaa, että hän on huolissaan nimenomaan käärmeiden turvallisuudesta.

Tällä kertaa treffit eivät onnistu. Silmiin osuu vain vanha takki eli kyyn luoma nahka, joka on samaa keratiinia kuin meidän hiuksemme ja kyntemme.

Mitä näkyjä!

Kulunut kevät on ollut pirullisen kylmä ja outo. Liikkeellä ovat lähinnä koiraat, jotka yrittävät aurinkoa ottamalla lämmittää itseään kosiokuntoon. Edellisellä viikolla Lisse piipahti kameroineen Utössä, josta yleensä löytyvät Suomen suurimmat rantakäärmeet. Ihan hukkaan reissu ei mennyt.

– Viisi rantista oli kiivennyt saman katajiston oksille kauniisti kuin joulupuun koristeet.

Lisse puhuu käärmeistä hellästi ja huumorilla kuin perheenjäsenistään.

Perusteeton inho käärmeitä kohtaan iskostetaan lapsiin pienestä pitäen, sukupolvesta toiseen.

Lissen käärmekuvat ovat kiehtovaa katseltavaa.
Lissen käärmekuvat ovat kiehtovaa katseltavaa.

Kaikki käärmeet eivät selviä talvesta, mutta vahvimmat yksilöt ovat tarjonneet Lisselle vuosien varrella ylittämättömän hienoja näkyjä: tanssituokioita ja kalastuspuuhia.

Viime vuosina harrastuksesta on kasvanut missio. Lisse on kiertänyt kuvineen ja tarinoineen pitkin Suomea vähentääkseen matelijoihin kohdistuvaa vihamielisyyttä. Helppoa se ei ole, koska käärmeelle varattiin jo Raamatussa syntipukin rooli. Perusteeton inho iskostetaan lapsiin pienestä pitäen, sukupolvesta toiseen. Niin Lissellekin tehtiin – hyvää tarkoittaen.

– Kun lapsena näin ensimmäisen käärmeeni, hämmästyin, miten pieni se oli, ei pelottava.

Mutta hevosia Lisse säikkyi pitkään. Lapsena hän oli kaveriensa kanssa sieniretkellä, kun vauhkoontunut ori laukkasi vastaan kapealla tiellä. Lisse ei ehtinyt muiden mukana kiivetä kalliolle pakoon, vaan vetäytyi läheisen koivun taakse.

– Pian sama hevonen juoksi korskuen takaisin, ja minä kiersin kylmän rauhallisesti sitä puuta.

Tyttö ja kamera

Lisse ei muista, milloin käärmeet alkoivat näyttää hänestä kauniilta. Jotenkin se liittyy kameraan, jonka kanssa hän kulki jo varhain. Sodan jälkeisessä Suomessa innokas kuvaaminen ei ollut tavallista.

Lisse asui varhaislapsuutensa Helsingin keskustassa ja opetteli hiihtämään Esplanadin puistossa. Viipurista evakkona tullut isä työskenteli Helsingin vesilaitoksella päivystäjänä. Äiti oli konttoristi. Lisse paimensi pikkuveljeä silloin kun muisti. Luontoasioita perheessä ei sen suuremmin harrastettu, mutta leivän jatketta saatiin siirtolapuutarhapalstalta.

Kun Lisse oli alaluokilla, perhe muutti Helsingin ensimmäiseen lähiöön Herttoniemeen. Vanhankaupunginlahti ja ensimmäisen maailmansodan aikaiset linnoitukset tekivät siitä lapsen silmiin jännittävän seudun.

– Otin osaa nuorten rientoihin, mutta erityinen veto minulla oli metsään. Tykkäsin kirjoittaa, ja kuvaaminen oli sille luonteva jatke.

"Kyy on herrasmies! Paini ratkaisee, kumpi saa paritella."

Kun Lisse meni lukioon, hänen piti valita joko biologia tai psykologia. Hän olisi halunnut molemmat, mutta päätyi psykologiaan. Kirjastosta hän kantoi kotiin kaiken aiheeseen liittyvän.

– Valitsin psykologian, koska minua kiinnostivat ihmisen käytös ja sen vaikuttimet. Erityisesti minua askarrutti ja kiehtoi manipulointi. Se kuulostaa sanana pahalta, mutta on siinä kysymys myös sosiaalisesta älykkyydestä. Että osaa lukea toista ja nähdä, milloin hän on otollinen uusille asioille.

Pitkä ura mainostoimistossa yhdisti luontevasti kaikki Lissen kiinnostuksen kohteet.

Metsä on Lisse Tarnaselle olohuoneen jatke.
Metsä on Lisse Tarnaselle olohuoneen jatke.

Huumoria ja taikatemppuja

Tunneälyä ja kärsivällisyyttä tarvitaan myös luonnossa liikkuessa.

Kun lapset olivat pieniä, perhe vietti lomat veneillen, Lisse tuolloinkin kamera kaulassa. Avioliiton kariuduttua parikymmentä vuotta sitten Lisse jäi asumaan taloon, jossa hän asuu edelleen. Arjen rutiinit menivät uusiksi, ja käärmeille lohkesi enemmän aikaa. Ja mitä enemmän aikaa käyttää, sitä enemmän oivaltaa uutta.

– Kyy on herrasmies! Paritteluoikeus selvitetään rehdisti painimalla, vastustajaa ei purra.

Parhaimmillaan paini näyttää tanssilta, jossa ylöspäin kohottautuneet käärmeet yrittävät painaa kilpakosijan pään maahan. Lisse näyttää ottamansa kuvasarjan, jossa kahden koiraan painia peesaili nuori ja ilmeisen fiksu tulokas. Kolmikko muodosti ajoittain pullapitkoa muistuttavan nipun, mutta lähinnä voimiaan mittelivät kaksi vanhinta. Ottelun lopussa isot koiraat olivat niin näännyksissä, että ne kellahtivat selälleen maahan. Nuori koiras lipui tyynesti kerällä odottaneen naaraan luo.

– Mennessään se vähän elvisteli nostamalla takavartalonsa kaarelle ja heiluttelemalla kaksoispenistään.

Käärme on hyötyeläin, jota voi oppia sietämään.

Erityisen ihastunut Lisse on sporttiseen rantakäärmeeseen.

– Kerran seurasin, kun kaksi rantista kinasi samasta kalasta kuin taannoisen mainoksen Sidoste-sukkaa vetävät terrierit.

Kyiden tansseissa otetaan miehestä mittaa.
Kyiden tansseissa otetaan miehestä mittaa.

Arvostavaan sävyyn hän kertoo myös rantakäärmeen kyvystä "tikuttaa" eli ankkuroitua hännällään pohjaan ja esittää kaislaa. Rantakäärme pystyy olemaan puoli tuntia sukelluksissa.

Monen mielestä tällainen roolileikki on kammottavaa, mutta Lisse saa käärmeiden arkitoimet kuulostamaan äärettömän kiinnostavilta.

– Yksi parhaista palautteista tuli eräältä matelijailtaan osallistuneelta naiselta, joka huudahti: "Miten niitä saisi omalle pihalle?"

Jos jättää pihan hoitamatta, se kerää hiiriä ja myyriä, jotka puolestaan houkuttelevat käärmeitä. Ja päinvastoin. Jos haluaa karkottaa käärmeet, täytyy pitää ruoho lyhyenä. Pihaan ei myöskään kannata jättää ryteikköjä tai rakennella kivivalleja, joihin käärmeet mielellään vetäytyvät suojaan.

Entisaikaan rantakäärmeestä käytettiin myös nimeä tarhakäärme. Joissakin maalaistaloissa ne kuuluivat pihapiiriin siinä missä hiiriä jahtaava kissa. Maitoakin niille saatettiin antaa.

Oikeasti vaaralliset eläimet

Lisse kuvailee itseään sinisilmäiseksi maailmanparantajaksi. Aika lailla tulta ja tappuraa hän kuitenkin on, kun pääsee luennoimaan, mitkä eläimet ovat oikeasti vaarallisia.

Jyrsijät toimivat punkkien ja monien muiden loisten väli-isäntinä. Harventaessaan jyrsijäkantaa käärmeet siis ehkäisevät borrelioosin, puutiaisaivokuumeen ja myyräkuumeen leviämistä.

Maamme ainoan myrkkykäärmeen pelko on tilastojen valossa kohtuuton ja tunneperäinen.

– Luonto on palapeli, josta ei noin vain voi ottaa yhtä osaa pois. Jos pölyttäjät katoavat, meiltä loppuu ruoka. Jos hävitämme käärmeet, monet taudit pääsevät niskan päälle.

Suomi on ainoa Euroopan maa, jossa kyytä ei ole rauhoitettu. Maamme ainoan myrkkykäärmeen pelko on tilastojen valossa kohtuuton ja tunneperäinen. Viimeisen 15 vuoden aikana käärmeen puremaan on kuollut vain yksi ihminen. Esimerkiksi hirvikolareissa kuolee ja vammautuu vuosittain kymmeniä.

Mikä on Lissen vireyden salaisuus? "En syö punaista lihaa enkä märehdi menneitä."
Mikä on Lissen vireyden salaisuus? "En syö punaista lihaa enkä märehdi menneitä."

Rauhoitetun ja harmittoman rantakäärmeen vaino suututtaa Lisseä eniten.

Vuosia sitten hän meni väliin, kun näki, miten Porkkalanniemen rannalle kerääntynyt seurue oli lynkkaamassa pientä rantakäärmettä kuin ilmestyskirjan petoa.

– Jos sillä olisi ollut karvapeite ja jalat, kaikki olisivat pitäneet sitä söpönä, Lisse hymähtää. Hän ihmettelee, miten vieraantuneita monet ihmiset luonnosta jo ovat.

Pieniä iloaiheitakin löytyy. Esimerkiksi Vuosaarenhuipun maantäyttöalueesta on rakennettu luontokeidas, josta käärmeetkin löytävät talvehtimispaikan.

Kaikkea sitä luullaan!

Vetämissään matelijailloissa Lisse on törmännyt moniin pöhköihin uskomuksiin.

Yksi yleisimmistä väitteistä on, että kyy synnyttää puussa, koska sen poikaset ovat niin myrkyllisiä, että tappaisivat äidin. Höpö höpö! Kyy vetäytyy synnyttämään niin piiloon, että Lissekään ei ole koskaan nähnyt synnyttävää käärmettä.

Myytteihin kuuluu myös "havainto" käärmeestä, joka etenee pyörimällä mäkeä alas. Ihan pötyä, vaikka käärmeen kroppa joustava onkin.

Pötyä on sekin, että muurahaiskeolla ja kyyllä olisi joku kohtalonyhteys.

– Ei ole. Niiden arvostama biotooppi on niin erilainen. Monilla mökeillä on ihan suotta lähdetty siirtämään ja tuhoamaan muurahaiskekoa, ettei se houkuttelisi käärmeitä.

Kaveri opettaa

Lisse löysi työparinsa Jarmo Latvan, 63, vuosia sitten kamerakerhosta. Yhdessä koottu uraauurtava teos Suomen käärmeistä ja liskoista osoitti, miten hyvin he täydentävät toisiaan. Pitemmille retkille lähtee usein seuraksi myös Jarmon vaimo.

Taannoin Jarmo auttoi siirtämään Lissen Pohjois-Espoossa asuvan tyttären kasvihuoneeseen eksyneen rantakäärmeen. Se oli niin hädissään, että päästi anaalirauhasestaan eritteen. Erityisen karmealta kastike haisi tyttären venäjänmustaterrierin mielestä.

– Koira kiihtyi niin, että se oli pakko teljetä sisään, Lisse kertoo.

Lisse ikuisti käärmeen ruokahetken.
Lisse ikuisti käärmeen ruokahetken.

Kyy ei ole purrut Lisseä koskaan. Jarmoa on purrut kerran yksi, mutta sekään ei käyttänyt kallisarvoista myrkkyään.

– Totta tai kuvitelmaa, Jarmo oli sitä mieltä, että loistavan hajuaistin omaava kyy tunnisti hänet. Se tiesi, ettei tuosta tyypistä ole ollut ennenkään haittaa, kun mies on käynyt tarkkailemassa sitä vanhan navetan kivijalan liepeillä. Nyt käärme sattui olemaan maassa, ja miehellä jalassaan vain sandaalit.

Lisse ei koske käärmeisiin, vaan tyytyy vain katselemaan ja kuvaamaan niitä. Kunnioittavaa lähestymistä hän suosittelee muillekin.

"Rannalla tai metsässä ollessani tunnen olevani maailman parhaassa paikassa."

Hän on kiinnostunut myös perinteisen kauniista eläimistä, kuten kauriista, sudenkorennoista ja perhosista. Facebook-sivullaan hän julkaisi hiljattain kuvan punarinnasta: "Katso minua silmiin, niin näet, että me kaikki luonnonluomat kuulumme samaan joukkoon."

Syvemmältä metsästä kuuluu korpin korahdus. Kallion laella maisemaa vartioi komea kelo. Sen kuivat oksat kiemurtelevat taivasta vasten kuin apua pyytävät kädet. Tai käärmeet.

– Ikä antaa perspektiiviä. Monet asiat näkee selvemmin, jotkut harmaina ja paljaina. Mutta aina kun seison rannalla tai metsässä luontoa tarkkaillen, kaikki asettuu, ja tunnen olevani maailman parhaassa paikassa.

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 10/2017.

 

 

Lisse Tarnanen

Syntynyt: Helsingissä 1945. Asuu Espoossa.
Työ: Toiminut mainostoimistossa copywriterina.
Perhe: 2 lasta, 3 lastenlasta ja 4 lapsenlapsenlasta.
Harrastukset: Luontokuvaus ja kirjoittaminen. Julkaissut yhdessä Jarmo Latvan kanssa teoksen Suomen käärmeet ja liskot (Madella 2013). Pitänyt kymmeniä luentoja ja näyttelyjä ympäri Suomen.

Kun äitienpäivä lähestyy, yli 40 vuotta sitten levytetty Äideistä parhain alkaa soida radiossa. Miten kappaleeseen suhtautuu sen 13-vuotiaana levyttänyt Jari Huhtasalo? 

"Lapsuus se on korvaamaton..." aloitti 13-vuotias Jari Huhtasalo laulun vuonna 1972. Silmät kiinni laulanut pellavapää herkisti kuuntelijat, ja kappaleesta tuli ikivihreä. 

– Kyllä Äideistä parhain on kulkenut mukanani koko ikäni. Vaikka kasvojani ei enää niin tunnisteta, niin nimestä aika usein hoksataan, Jari Huhtasalo hymähtää. 

Huhtasalosta ei silti tullut ammattimuusikkoa vaan diakoni. Tällä hetkellä hän työskentelee Salon seurakunnassa. 

– Olen silti laulanut aina, aina silloin tällöin työssä kuin vapaa-ajallani. 

Vapaa-aikaa varten Huhtasalo on rakentanut pienen kotistudion kotinsa yläkertaan. 

– Sinne on aina mukava välillä livahtaa vähän säveltelemään omia juttuja, Huhtasalo toteaa vaatimattomasti. 

Laulua häistä hautajaisiin

Vaikka Jari Huhtasalo on levyttänyt niin lapsena kuin aikuisena monia muitakin kappaleita, Äideistä parhain on se, josta hänet muistetaan. Se ei miestä häiritse. Kappaleesta ei koskaan ole tullut hänelle painolastia. 

– Olen kappaleen kanssa hyvin sinut, esitän sen kyllä pyydettäessä. Tosin on hauska huomata, kuinka kappale jakaa tunteita. Toiset kyynelehtivät sen kuullessaan, toiset eivät voi sietää, Huhtasalo hymähtää. 

Huhtasalo on laulanut kappaleen niin syntymäpäivillä, illanviestoissa kuin hautajaisissakin. Myös omalle äidilleenkin, useaan kertaan. 

– Minusta on hauskaa, että kappale nostaa ihmisillä tunteita ja muistoja, vaikka ei tietysti oma ääneni ole enää samanlainen poikasopraano kuin silloin yli 40 vuotta sitten. Viimeksi lauloin sen, kun olin täällä Salossa vanhainkodissa. Olin  diakonina laulamassa virsiä, kun  yksi asukas  sitten huikkasi, että laulaisistko vielä Äideistä parhaimman. Tietysti minä sen lauloin, silmät kiinni, niin kuin aina. 

Kuuntele alta Äideistä parhain -kappale: