Sonja Lumme ja Paula Wilson ovat kovan luokan naurajia. Yhtä herkästi molemmille tulee myös itku. Vaikka siskokset kasvoivat yhdessä, veljen kuoleman takia heidät kasvatti sama, mutta erilainen äiti.

– Minähän näytän ihan Sonjalta! Paula Wilson huutaa hämmästyneenä peilille. Takaisin katsovat meikatut kasvot. Sonja Lumme puistelee hymyillen päätään sisarensa selän takana.

– Paula ei meikkaa, ei ikinä.

Paula on sisartaan Sonjaa 12 vuotta vanhempi. Isosiskon kasvoja hoitaa merituuli, jota hänen työpaikallaan Bengtskärin majakalla riittää.

Esiintyjänä työskentelevälle Sonjalle laittautuminen on tärkeää. Siskokset katselevat toisiaan peilistä ja muistelevat, mitä äiti tapasi sanoa peilatessaan. Paula muistaa ensin: "Taulu ei ole kaunis, se on vain hyvin maalattu."

”Jos meillä on juhlat, Sonja aina laulaa ja esiintyy niissä."

– Sonja osaa viihdyttää ihmisiä. Myös veljemme musisoivat, joten perheemme kokoontumiset ovat täynnä laulua ja soittoa. Itse en soita enkä laula, ja esillä oleminen tuntuu minusta raskaalta. Olen mieluummin vähän piilossa, laittamassa keittiössä ruokaa koko porukalle. Tai sitten pidän pienen esitelmän historiasta, se ei tunnu samalla tavalla esiintymiseltä.

Esikoisena Paula sai jo pienenä olla koko lapsenlikkana, vaippoja vaihtamassa.

– Aikuisena halusin itse heti lapsia, kun olin tottunut hoitamaan niitä. Vanhenemisessa parasta on lastenlasten saaminen. Meillä niitä on neljä, vanhin on 17-vuotias.

– Lapsuudenperheestäni on jäljellä kuusi sisarusta, kolme tyttöä ja kolme poikaa. Minä kuulun niin sanottuun A-sarjaan, ensimmäisenä syntyneiden neljän katraaseen, jossa ikäerot ovat pienet. Sonja on B-sarjalainen, kolmen vuoden välein syntyneiden joukosta.

Sisaruksistaan Paula on eniten yhteydessä Sonjaan ja heti jälkeensä syntyneeseen veljeen.

– Sisarussuhde voi muuttua hitaasti ystävyydeksi, mutta esikoiselle jää aina tietty vastuu. En hyysää, mutta kannan vähän huolta jokaisesta pikkusisaruksesta. Olen paikalla, jos he tarvitsevat apua.

– Sonjan kanssa on aina paljon puhuttavaa. Hän on sydämellinen tyyppi, joka on kiinnostunut minun kuulumisistani.

Paula kertoo, että Sonjan asunto on täynnä tavaraa, kukkia ja koriste-esineitä.

– Se ei ole moderni vaan kodikas koti, jossa on aina pari kissaa. Käymme usein talvisin Sonjan luona illallisilla, hän järjestää aina juhla-aterian. Sonja on minua siistimpi. Minä siivoan töissä niin paljon, että teen kotona vain välttämättömimmän.

"Pikkuveljemme kuoli rahtilaivan haaksirikossa vuonna 1968."

– Minä olin silloin 18-vuotias, veli minua tasan kaksi vuotta nuorempi, sillä syntymäpäivämme oli sama. Heti 16 vuotta täytettyään hän lähti merille. Kohtalokas matka oli hänen ensimmäisensä merimiehenä, Paula kertoo.

– Sonja teki veljemme kuolemasta kappaleen Päättymätön tarina. Hän oli veljen hukkuessa kuusivuotias, joten uskon, että kappale kertoo enemmän äitimme surusta. Siitä, jota pieni tyttö on todistanut.

”Takaisin mä ootin sua illoin, niin turhaan, sen tiesin kuitenkin. Olet päättymätön tarina, meri rannaton. Olet laulu, joka soimaan jäänyt on.”

– Soitamme paljon Sonjan levyjä majakalla. Henkilökunta on jo oppinut, että tämä kappale hypätään yli. He eivät halua nähdä pomonsa pillahtavan itkuun.

– Vaikka olemme Sonjan kanssa samasta perheestä, meidät kasvatti eri äiti. Äiti suri veljemme kuolemaa loppuikänsä. Minulla oli lapsuudessani iloinen ja elämänmyönteinen äiti, Sonjan taas kasvatti muuttunut, surullinen vanhempi.

– Äiti ei toipunut, eikä koskaan antanut julistaa poikaansa kuolleeksi. Äidin elämänilo katosi eikä palannut enää koskaan.

– Maailmankuvani muuttui syvästi veljeni kuoleman takia. Siitä asti olen ajatellut, että tämä elämä on todella elettävä, kun sen kerran saa elää. Ajattelen eläväni myös veljeni puolesta, jonka elämä jäi niin lyhyeksi. Olen kiitollinen jokaisesta päivästä.

– Olen uskovainen, uskon ja luotan korkeampaan voimaan. Se tuo turvallisuutta elämääni. Nykyajan ihmisistä monikaan ei tunnu tarvitsevan lapsuuden uskon voimaa. Mutta sitähän sanotaan, että kuolinvuoteellaan pirukin tulee uskoon.

"Sonja hoiti äitimme kuolinvuoteelle saakka."

–  Minä olin äidin vierellä viimeiset kaksi viikkoa. Äiti ei kertonut sairautensa vakavuudesta aluksi muille kuin Sonjalle. Vain Sonja sai olla äidin kanssa ja hoitaa häntä. Kaksi viikkoa ennen äidin kuolemaa Sonja kertoi minulle, että äitimme oli todella huonossa kunnossa. Kolmas siskomme ehti juuri lentää Amerikasta Suomeen äidin kuolinillaksi.

– Kun isä jäi yksin, minä otin ohjat käsiini. Äiti oli aina hoitanut kaiken kotona, eikä isä esimerkiksi osannut laittaa ruokaa itselleen.

Paula ja hänen miehensä ovat eläneet koko elämänä meren äärellä.

– Minulla on ihan henkinen riippuvuus merestä. Espanjan-asuntommekin on meren rannalla. En voisi koskaan asua paikassa, joka ei ole meren lähellä. Olen ollut Bengtskärin majakan emäntänä pian kaksikymmentä vuotta. Asun pienellä majakkaluodolla huhtikuusta joulukuuhun. Olen silloin Suomen eteläisin asukas.

– Olemme mieheni Perin kanssa jo molemmat eläkeiässä, mutta työmme on meille elämäntapa. Jatkamme niin kauan kuin terveyttä riittää. Myös kolme lastamme ja heidän puolisonsa ovat töissä majakalla.

– Tänä vuonna olemme mieheni olleet naimissa 47 vuotta. Hääpäivämme osuu lähelle Arnen ja Sonjan häiden vuosipäivää. Heille tuli juhannuksena täyteen kymmenen yhteistä vuotta. Sonjan ja Arnen hääjuhla majakallamme on minulle tärkeä muisto.

"Äitimme rakasti vauvoja, siksi kai meitä lapsia oli seitsemän", Sonja sanoo.

– Suuren ikäeron vuoksi minulla ja Paulalla ei oikeastaan ole yhteistä lapsuutta. Isosiskoni meni varhain avioon ja muutti kotoa, minä olin vielä pikkutyttö.

– Esikoislapsena Paula on joutunut paljon kaitsemaan sisariaan. Hän on opettanut minut lukemaankin, reilusti ennen kouluikää. Paula on edelleen hyvin huolehtivainen ja muuttunut perheemme koossapitäväksi voimaksi.

– En tiedä, voiko Paula nähdä minut aikuisena vai olenko aina polvenkorkuinen lapsi hänen silmissään. Olenhan minä iältänikin lähempänä Paulan lapsia kuin Paulaa.

– Paulassa on hienoa hiljaista arvokkuutta ja itsevarmuutta. Kun Paula tulee paikalle, hän järjestää ensimmäiseksi kaikille syötävää. Hän on suunnattoman vieraanvarainen. Paula on myös poikkeuksellisen kiltti, lapsenlasten mukaan jopa liian kiltti. Heille isoäiti kantaa vaikka kuun taivaalta. En ole koskaan nähnyt Paulan suuttuvan tai raivostuvan.

– Paulan elämä on erikoista. Majakalle ei aina pääse, eikä sieltä välttämättä pääse pois, jos sää on huono.

– Paulan nuoruus oli 1960-luvun hippikautta, ja ehkä siksi siskossa on vielä jäljellä aimo annos luonnonlasta. Muistan ikuisesti, kun presidentti Tarja Halonen oli tulossa helikopterilla majakan satavuotisjuhliin kesällä 2006.

– Viisi minuuttia ennen kopterin laskeutumista näin Paulan rynnistämässä majakan kierreportaita alas tukka märkänä, suoraan suihkusta. Sanoin hänelle, että meillä on vain viisi minuuttia aikaa presidentin tuloon, hiukset pitäisi nyt kuivata. Paula vastasi, että kyllä se tuolla ulkona tuulessa kuivuu. Ja niinhän siinä kävi.

– Veljeni kuolema haaksirikossa oli vaikea asia Paulalle. He olivat läheisiä, ja pikkuveljen menetys oli Paulalle suuri suru. Minä olin silloin vielä pieni, mutta veli oli minullekin hyvin rakas.

– Äidille suru oli tietenkin musertava. Lapsen menettäminen on jo ajatuksena hirvittävä.

"Paulalla on vahva, perinteinen usko, jota kadehdin."

– Hän uskoo kuolemanjälkeiseen elämään, jossa tapaamme vanhempamme ja edesmenneen veljemme. Itse en ole asiasta samalla tavalla varma. Toivoisin, että voisin kokea saman varmuuden kuin Paula.

 – Vanhempamme eivät olleet suotta yli puolta vuosisataa naimisissa. He olivat hyvin rakastuneita ja heidän liittonsa oli tiivis. Huumorintaju oli heidän tärkein valttinsa, ja se näkyy myös meissä lapsissa. Olemme tottuneet nauramaan raikuvasti aina, kun vain kokoonnumme yhteen illalliselle tai muusta syystä.

– Vanhempien sairastuminen ja kuolema ovat olleet hetkiä, joissa olemme tukeneet toisiamme.

– Äiti oli niin vahva hahmo elämässämme, että hänen kuolemansa aiheutti perheessä sokin. Paula järjesti silloin isälle asunnon läheltä omaa kotiaan saaristossa, kuten äiti oli toivonut. Paula huolehti isästä kaikin tavoin ja istui isän seurana monena iltana.

– Isä kuoli neljä vuotta äidin jälkeen. Arvostan valtavasti sitä, että Paula antoi isälle aikaansa tämän viimeisinä vuosina.

– Paulan mies Per on minulle kuin isoveli. Hänkin on huolehtivainen ja kiinnostunut minun ja sisarusteni hyvinvoinnista. Äiti sanoi aikoinaan, että vaikka hän olisi itse valinnut, hän ei olisi osannut valita hienompaa miestä Paulalle. Se oli äidin huumoria, mutta myös totta.

Sonja Lumpeen ja Paula Wilsonin haastattelu on julkaistu ET-lehdessä 13/2016.