Annelin ja Pentti Linkolan perustama Luonnonperintösäätiö on ostanut 26 vuoden aikana suojeltavaksi 3 424 hehtaaria.  – Iloitsen, että olen saanut työlläni aikaan jotain tärkeää. En ole ollut vain ajopuu.
Annelin ja Pentti Linkolan perustama Luonnonperintösäätiö on ostanut 26 vuoden aikana suojeltavaksi 3 424 hehtaaria. – Iloitsen, että olen saanut työlläni aikaan jotain tärkeää. En ole ollut vain ajopuu.

Anneli Jussila oli Pentti Linkolan mielestä maastokelpoinen nainen. Se oli kaunein kiitos, jonka hän saattoi ex-kumppanilleen ja loppuelämän ystävälleen sanoa.

Viimeisen tapaamisen aikana puhuttiin linnuista.

Anneli Jussila oli tullut kylään Pentti Linkolan luokse Sääksmäelle, pieneen mökkiin suuren kuusen juurelle. Metsä oli saanut kasvaa aivan rakennukseen kiinni.

Pentti istui sisällä nojatuolissa, jota hän kutsui valtaistuimekseen. Puuhella lämmitti tuvan. Kaikkialla oli kirjoja ja muistiinpanopapereita.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

1990-luvulla Anneli ja Pentti elivät siinä samassa mökissä vuosia yhdessä. Kun rakkaus päättyi, jäljelle jäi ystävyys.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Pääsisinpä vielä linturetkelle, Pentti sanoi Annelille nyt. Kevät 2020 oli alkamassa kauniina, Pentti oli täyttänyt 87 vuotta. Toin sinulle linnunruokaa, Anneli muisti. Pentti ripusti mielellään talipötköjä ikkunan taakse ja seurasi syömään tulevia tiaisia.

Eteisessä hyvästellessä Anneli ja Pentti halasivat. Pentin kävely oli vähän huteraa, mutta Anneli ei ollut enää aikoihin halunnut ottaa puheeksi mökistä pois muuttamista. Ei Pentti kuitenkaan muuttaisi.

Joitakin viikkoja tapaamisen jälkeen, huhtikuussa 2020, ekofilosofi ja kirjailija Pentti Linkola kuoli nukkuessaan, omassa sängyssään.

Öisen satakielen laulu

Ystävällinen, karismaattinen, intensiivinen, vähän synkkä ja paljon muutakin. Kun 34-vuotias Anneli Jussila keskusteli ensimmäistä kertaa reilut kaksikymmentä vuotta vanhemman Pentti Linkolan kanssa vuonna 1989, hän teki havaintoja.

Linkolan nimi oli julkisuudesta tuttu, hänellä oli radikaaleja ajatuksia luonnonsuojelusta. Nyt Linkola oli saapunut ruutupaidassaan vetämään linturetkeä Annelin asuinseudulle Tammisaareen.

Keskustelua he jatkoivat Linkolan mökillä.

– Yöllä heräsin satakielen lauluun ja kävin ulkona. Ehkä oli satakielen vaikutusta, että aamulla heräsin Pentin vierestä, Anneli, nyt 66, sanoo.

Hän muutti Linkolan luo mökkiin. Siinä taloudessa herättiin kalastamaan jo ennen päivänkoittoa. Seinälle ripustetussa kuvakudoksessa oli kirjailtu teksti Pescari necesse est, vivere non necesse – Kalastaminen on välttämätöntä, eläminen ei.

Päivisin perattiin kaloja ja kasvimaata, kannettiin vettä ja puita, tyhjennettiin huussia. Työtä oli paljon ja mukavuuksia vähän.

– Pentille naisen tärkein ominaisuus oli maastokelpoisuus, sitä sanaa hän käytti. Piti osata ja jaksaa olla ulkona. Olin kyllä hänen mielestään maastokelpoinen, mutta toisaalta olen luonteeltani aika epäkäytännöllinen köllöttelijä. Tykkään luonnon katselemisesta ja teen juomisesta.

Annelia alkaa naurattaa. Kyllä hänkin paljon teki pohjaluonteestaan huolimatta, laiskottelemaan ei Linkolan kanssa ehtinyt.

– Pentille suurinta vapautta oli vapaus tehdä työtä. Hän vaati itseltään niin valtavasti, että tuli vaatineeksi paljon myös muilta.

Mutta Pentti osasi myös kiittää. Hyvin soudettu, hän sanoi rankan kalastusreissun jälkeen.

– En osaa erotella, mikä yhteisessä elämässämme oli raskasta ja mikä ihanaa. Sellaiset asiat sekoittuvat muistoissa ja usein nykyhetkessäkin.

Maaliskuisin Anneli ja Pentti seisoivat vierekkäin katsomassa, miten jäähän alkoi ilmaantua tummia, ohuempia kohtia. Kevään tulon tunsi tuoksusta.

Järjettömiä valintoja

Kun Annelilta kysyy, millaiseen perheeseen hän syntyi, hän kertoo ensiksi rakennuksesta.

Koti oli vanha huvila Helsingin Oulunkylässä, Karjalankannakselta aikanaan siirretty, niin suvussa ainakin kerrottiin. Mansardikatto, villiintynyt puutarha, mielenkiintoisia tiheikköjä.

– Minulle talot voivat olla yhtä tärkeitä kuin henkilöt.

Isä oli rehtori ja latinisti, äiti oli lukemista harrastava kotirouva. Veljiä oli kaksi. Anneli leikki mielellään veljien kanssa leikkejä, joihin liittyi paljon mielikuvitusta. Yhtä mielellään hän istui pitkiä aikoja yksin kuusen latvassa.

– Luontoon meneminen ei ollut lapsenakaan sitä, että menen käymään vieraassa paikassa ja palaan sitten takaisin tavalliseen elämään sisälle. Luonnossa tuntui kuin olisi ollut kotona, muualla tuntui vieraammalta.

Anneli opiskeli yliopistossa taidehistoriaa, kirjallisuustiedettä, kansatiedettä ja arkeologiaa.

– Taloudellisesti ei ollut paljon järkeä siinä aineyhdistelmässä! Onneksi. Elämässä on usein onnellisempaa, jos siinä ei ole niin kamalasti järkeä.

Anneli valmistui maisteriksi ja muutti Tammisaaren saaristoon mehiläistarhuriksi.

– Aloin miesystävän kanssa hoitaa mehiläisiä, jotta voisin elää maalla ja saada tuloja ilman, että pitää ryhtyä maanviljelijäksi. Mehiläiset viettivät paljon aikaa omissa oloissaan ja ehdin lukea kirjoja.

Kun Anneli tapasi Pentti Linkolan ensimmäistä kertaa, hän oli juuri lopettanut mehiläistarhurina. Parisuhde oli päättynyt.

– Siinä mielessä Pentti tuli sopivaan taitekohtaan. Mutta ei hän minua mitenkään pelastanut tai vienyt uusille urille. Olin elänyt itsenäistä elämää luonnon lähellä jo vuosia.

Jaettu murhe, yhteinen ilo

Joskus öisin Anneli heräsi siihen, että Pentti itki unissaan.

Pentti Linkola suri metsien hakkuuaukioita ja piilon löytänyttä lintua, jonka ihminen rymistelyllään säikäytti lentoon.

Hän puhui luonnonsuojelun ja omavaraisuuden puolesta ja eli kuten puhui. Se ei ollut helppoa. Turhautuneena hän heitti kirjoituskoneen tai kalasaavin seinään.

– Ymmärsin Penttiä. Minäkin murehdin, että maailma näyttää tuhoutuvan laji ja elinympäristö kerrallaan, Anneli sanoo.

Neljän, viiden yhteisen vuoden jälkeen Anneli muutti Pentin luota kymmenen kilometrin päähän kirkonkylään. Se ei ollut selkeä parisuhteen loppu, yhden vaiheen loppu kuitenkin.

– Pentin aiempi suhde ei ollut kokonaan päättynyt. Hän halusi lisätä jotakin elämäänsä, mutta ei ottaa sieltä mitään pois. Väistyin ruuhkasta.

– Suhteemme voima ei kadonnut, vaikka se alkoi olla enemmän ystävyyttä. Suhde vain muuttui ruususta kanervaksi.

Anneli kävi edelleen mökillä hoitamassa kasvimaata. Yhteiset luontoretket jatkuivat. Retkillä Pentti puhui kasveista ja eläimistä kuin ihmisistä: Se ajattelee, että... Se tahtoo… Se tuntee…

– Retkissämme oli iloa. Pentissä oli paljon iloa, ei vain surua ja kiukkua ja vimmaa, Anneli sanoo.

Pala pelastui

Jo ensitapaamisellaan Anneli ja Pentti keskustelivat siitä, pitäisikö luontoa suojella rahan avulla, kun muut keinot eivät tunnu tepsivän. Jos hankkisi metsää ja jättäisi sen hakkaamatta?

Vuonna 1995 he perustivat uhanalaisia metsiä lahjoitusvaroin ostavan Luonnonperintösäätiön.

Pentti Linkolan säästöt olivat pesämunana. Hän oli säästänyt yli 400 000 markkaa suojellakseen luontoa, kunhan vain keksisi sopivan tavan ja kohteen. Kalastajan tulot olivat pienet, mutta ei hän juuri mitään kuluttanutkaan.

Ensimmäinen metsä, parikymmentä hehtaaria Savonlinnan lähistöltä, ostettiin viisi vuotta myöhemmin. Anneli ja Pentti matkustivat katsomaan sitä, seisoivat hiljaa kulleroiden ja vanhenevien koivujen keskellä. Tämä kaikki saisi kasvaa rauhassa, ja täällä myös eläimet saisivat elää rauhassa.

– Kauppojen tekemisen hetki oli valtavan onnellinen. Onnistuimme Pentin kanssa pelastamaan palan luontoa, konkreettisesti. Onnistuimme myös keksimään, kuinka meidän on hyvä olla toistemme kanssa.

Anneli ja Pentti tekivät töitä yhdessä Luonnonperintösäätiössä, pitkään kahdestaan. Anneli oli toiminnanjohtaja ja Pentti hallituksen puheenjohtaja. Joskus Pentti vaipui pessimismiin: ei ihmisiä kiinnosta, rahat loppuvat pian. Anneli rohkaisi: saatpa nähdä.

– Ja Pentti ehti nähdä! Rahaa on lahjoitettu miljoonia, se on ihmeellistä. Kaksikymmentä vuotta sitten harva antoi tukea. Nyt ihmiset ovat nähneet, että heille rakkaat metsät ovat kadonneet. He haluavat tehdä jotakin.

Rakkaudesta ei puhuttu. Työn lisäksi Anneli ja Pentti kävivät elokuvissa ja linturetkillä. Pentti lauloi Annelille puhelimessa venäläisiä laulelmia.

– Hyvä ihmissuhde voi olla monenlainen. Hyvä ihmissuhde on sellainen, jossa toisen saa kukoistamaan ja kukoistaa myös itse.

Hohdetta alusta loppuun

Anneli ilahtui aina, kun näki Pentin.

Joskus Pentti halusi lähteä järvelle heti tultuaan Annelin kesäasunnolle Hämeenlinnan lähelle. Palattuaan hän kirjoitti matkakirjoituskoneellaan neljän tiheän sivun raportin päivästään: ”Soutuohjelma 28/5 klo 9.30–20.30 Anneli Jussilan erinomaisella soutuveneellä”. Kirjoituksessaan hän listasi nähdyt linnut ja maisemat: Epätervetullut harmaalokki on pysynyt kohtuudessa. Toinen epätervetullut laji varis, rantojen Musta Kuolema, on sitä vastoin tuskastuttavan runsas.

– Minulta on välillä kysytty, miten Pentti Linkola vaikutti elämääni. Ajattelen, että olen yhtä lailla vaikuttanut Pentin elämään. Niinhän elämä menee. Kohtaa ihmisiä, joiden kanssa polut risteävät ja jotka jättävät jäljen.

– Pentissä oli minulle hohdetta alusta asti ja loppuun asti.

Suhteemme voima ei kadonnut, se vain muutti muotoaan. Suhde muuttui ruususta kanervaksi.

Tätä ei ehkä voi laittaa lehteen, Anneli sanoo selaillessaan Pentti Linkolan omistuskirjoituksia kirjoissaan. Sitten löytyy sellainen, jonka voi.

Johdatus 1990-luvun ajatteluun -kirjan ensimmäisellä aukeamalla lukee: Annelille, kumppanilleni jo melkein vuodenkierron verran, 19.4.1990. Myönteisesti P.

Sanojen kirjoittamishetkestä on yli 30 vuotta.

– Ajasta ajattelen niin, että ihmisellä on missä tahansa iässä yhtä paljon aikaa. En koe aikaa lineaarisena. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä selvemmin ymmärtää, että ikä ei kerro ihmisestä oikeastaan juuri mitään.

Puut kyllä muistavat minut

Ensi viikolla Annelilla on taas maastopäivä. Hän pakkaa saappaat, eväitä ja kompassin ja matkustaa tutustumaan uuteen metsään, jonka Luonnonperintösäätiö ehkä ostaa.

Hän kävelee yksin ja tutkii, miltä metsä näyttää, onko se tarpeeksi vanha ja luonnontilassa, onko uhanalaisia lajeja suojeltavaksi.

– Kauppatilanteissa on osattava olla kylmäpäinen ja herkkä, sillä suomalaiset suhtautuvat metsään tunteella. Ainakaan pariin vuoteen en malta lopettaa, jos pysyn maastokelpoisena.

Pentti Linkola sai oman muistometsänsä ja -lehtonsa syyskuussa 2021. Hänen maisemassaan on vanhoja puita, louhikkoinen vuori ja lampi. Liito-oravia ja Pentin lempilintuja kehrääjiä.

Anneli aikoo mennä Pentin metsään Toivakkaan Keski-Suomeen viimeistään keväällä ja ehkä nukkua siellä yön teltassa, kehrääjiä kuunnellen.

– Itselleni en ole ajatellut muistometsää, vaikka monille sellaista puuhataan. Suuri osa säätiön suojelualueista on omaa aikaansaannostani, niiden puut muistavat kyllä minut, Anneli sanoo.

Hyvään elämään kuuluu se, että jättää jälkeensä jotain hyvää.

Töiden jälkeen Anneli kävelee kotiin ja keittää teetä. Tällä hetkellä hän asuu yksin.

– Olen elänyt parikymmentä vuotta lähestulkoon vain Luonnonperintösäätiölle. Nyt voisi olla aika hoitaa myös ihmissuhteita.

Kun lehdet lähtevät puista, Annelin ikkunasta näkyy Vanajavesi, kirkko, linna ja näkötorni.

– Hyvään elämään kuuluu, että tekee omia valintoja, uskaltaa elää ja jättää jälkeensä jotakin hyvää, itseään suurempaa.

Voisipa vielä jutella linnuista

Usein Annelin tekee mieli soittaa Pentille ja kertoa löytyneistä linnunsulista ja muista havainnoista. Pentti oli aina kiinnostunut sellaisista.

Usein Anneli haluaisi myös kysyä Pentiltä: Muistatko, kun...?

Tämä on yksi Annelin muisto:

Eräänä talvipäivänä Anneli ja Pentti katselivat kirkkaan jään läpi kahta madetta. Kalat pysyivät paikallaan suuren kiven juuressa, aivan lähellä toisiaan, viiksikarvat melkein koskettaen.

Mateet eivät tehneet olemisestaan numeroa ­eivätkä pelänneet tarkkailijoita. Ehkä ne ymmärsivät olevansa jään alla turvassa, Anneli ja Pentti juttelivat hiljakseen. ”Ystävykset nekin”, Pentti sanoi.

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 19/2021.

Anneli Jussila

Syntynyt 1955 Helsingissä, asuu Hämeenlinnassa.

Perhe: Asuu yksin.

Työ: Luonnonperintö­säätiön suojelujohtaja.

Annelin kirja Pentti Linkola ja minä – Elämää toisinajattelijan kanssa (Minerva) ilmestyi syyskuussa 2021.

Rakkaudella annaliisalta

Ihana Anneli 

Sydämeni pohjasta kiitän sinua  ja Minerva Kustannusta upeasta elämyksestä, jonka toitte "virusperäiseen" mieleeni viruessani vuoteessani.  Paljon  itkin, nauroinkin. Nautin. Tämän koettuani tiedän vain, että  jatkossa en enää pelkästään ihaillen juttele tinteille ja kavereilleen, joita syötän  ikkunani takana talipalloilla ja  näköetäisyydelläni lintulaudalla.  Rakkaudesta heihin ja omaksi itsekkääksi ilokseni. Tulen muistamaan sinut sekä Pentti Linkolan ja näen jokaisessa ruokailijassa molemmat teistä. Kiitos Toisinajattelijasta ja sinusta <3

Sisältö jatkuu mainoksen alla