Pirjo Anttila sai ensimmäisen lapsensa 27-vuotiaana. Pirjosta piti tulla lastenlääkäri, mutta hänestä tulikin vaikeasti kehitysvammaisen lapsen äiti.
Katselimme mieheni kanssa viime viikonloppuna vanhoja valokuvia poikamme Mikan syntymäpäiväjuhlista.
Yhdessä kuvassa Mika makaa gorillaksi pukeutuneen kummisetänsä sylissä. Minä olen kuvissa hassunnäköinen peikkoäiti.
Mikan syntymäpäivänä mietin usein, mitä hänestä olisi voinut tulla. Hän olisi nyt 41-vuotias, ja meillä voisi olla ylioppilasikäisiä lapsenlapsia.
Nuorena luulin, että elämä etenee suunnitelmien mukaan.
Kaikki meni kuitenkin aivan toisin.
Nuorena luulin, että elämä etenee suunnitelmien mukaan. Menin naimisiin vuonna 1980 ja valmistuin lääkäriksi seuraavana vuonna. Miehestäni tuli diplomi-insinööri. Ajattelimme, että seuraavaksi on sitten lapsen aika.
Raskaus meni hyvin. Lähdin Naistenklinikalle synnyttämään tervettä lasta. Synnytyksessä tapahtui kuitenkin arviointivirhe. Lapsen pään luultiin olevan alempana synnytyskanavassa kuin se oli.
Vauva juuttui synnytyskanavaan ja hänet yritettiin saada ulos neljä kertaa imukupin avulla. Lopulta Mika syntyi hätäsektiossa hapenpuutteisena, ja hänen aivonsa vaurioituivat. Omakin henkeni oli vaarassa.
Lääkäri itki, kun tapasimme. Minä en.
Tapahtunutta oli vaikea uskoa. Mika sai epilepsiakohtauksia jo vastasyntyneenä. Ne kertoivat vakavista vaurioista, mutta vammaisuuden astetta ei pystytty vielä arvioimaan.
Työvuorossa ollut lääkäri ei tullut tapaamaan minua osastolle, mutta en suostunut lähtemään sairaalasta tapaamatta häntä. Pystyin lääkärinä kuvittelemaan tapahtuman painavan häntä enkä halunnut jättää asiaa keskustelematta.
Lääkäri itki, kun tapasimme. Minä en. Hän kertoi olevansa todella pahoillaan. Minä sanoin, että tiedän hänen tehneen parhaansa.
Kaunis lapsi herättää myönteisiä tunteita.
Mika oli ensimmäinen lapseni, enkä tiennyt mitään vauvanhoidosta. Ajattelin, että sen kuuluukin olla vaikeaa. Mika ei jaksanut imeä maitoa, joten pumppasin sitä tuttipulloon. Vauva sai yöllä epilepsiakohtauksia, ja kun en enää jaksanut kävellä poika sylissä, mieheni jatkoi.
Kun kävin Mikan kanssa neuvolassa, kokenut terveydenhoitaja sanoi, että Mika on onneksi kaunis. Sen ansiosta hän ei tule jäämään ilman hoitoa. Kaunis lapsi herättää myönteisiä tunteita. Minusta se kuulosti lohdulliselta, sillä rakastin lastani.
Minun oli pakko luopua väitöskirjahankkeesta.
Kun äitiysloma oli ohi, jatkoin opintoja. Minusta piti tulla lastenlääkäri. Tein tutkimustyötä Lastentautien tutkimussäätiöllä ja pidin yksityisvastaanottoa. Olen aina vaatinut itseltäni paljon. Halusin erikoistua, olla hyvä äiti ja puoliso, enkä halunnut tinkiä elintasosta.
Lopulta minun oli pakko luopua väitöskirjahankkeesta. Mika ei puhunut eikä liikkunut, ja hänen pukemisensa, pesemisensä ja syöttämisensä vei paljon aikaa ja voimia. Kun olin tehnyt luopumispäätökseni, tunsin helpotusta.
Olen aina arvostanut älykkyyttä. Sen takia Mikalle tehdyt tutkimukset masensivat: ei mitään testattavaa älyllistä toimintaa.
Mika ei koskaan puhunut, äänteli kyllä.
Minusta Mika oli täysi ihminen. Hänellä oli hyvä huumorintaju, ja hän rakasti Linnanmäen viikinkilaivaa, sylikkäin keinumista ja saunaa.
Mika ei koskaan puhunut, äänteli kyllä. Hii-huudahdus ja iloinen ilme olivat osoitus riemusta. Mika virnisti hauskasti, kun huvittui jostain. Hän saattoi juksata, ja kun se huomattiin, hän virnisti.
Meni kahdeksan vuotta ennen kuin uskalsimme yrittää toista lasta. Tiia syntyi vuonna 1990.
Välillä en tiennyt, pitikö odottaa, että Mika toipuu, vai että hän kuolee.
Mika oli alkanut saada pahenevia kouristuskohtauksia jo ennen siskon syntymää. Kun Tiia oli kolmekuinen, Mika sairastui vakavasti. Välillä en tiennyt, pitikö odottaa, että Mika toipuu, vai että hän kuolee. Mikan aivokammiot täyttyivät aivoselkäydinnesteellä, ja sinne laitettu venttiili tulehtui. Hänet leikattiin monta kertaa.
Oli rankkaa hoitaa vauvaa ja pelätä toisen lapsen hengen puolesta.
Älykkyys ja onnellisuus eivät ole sama asia.
Mika kuoli keuhkokuumeeseen 25-vuotiaana. Hän oli sairastanut useamman keuhkokuumeen ennen sitä ja oli jo aika huonossa kunnossa.
Mika opetti erilaisuuden ymmärtämistä ja sitä, etteivät älykkyys ja onnellisuus ole sama asia. Mikan päässä oli paljon kaikenlaista, vaikkei se ollutkaan mitattavissa. Hän aisti, nautti ja rakasti omalla tavallaan.
Tämä on lyhennelmä jutusta, joka on julkaistu ET-lehdessä 4/24. Siinä Pirjo Anttila kertoo Mikan vuosista Sofianlehdossa ja vierailuista kotona sekä omasta syyllisyyden tunteestaan. Tilaajana voit lukea koko jutun täältä. Jos et ole tilaaja, tutustu digilehdet.fi-palveluun tai tilaa lehti tästä.
