Pirkko Arstila on helsinkiläinen toimittaja ja kirjailija.
Pirkko Arstila on helsinkiläinen toimittaja ja kirjailija.

1970-luvulla tytöt olivat Yhdysvalloissa niin pinkkejä että huimasi, kirjoittaa Pirkko Arstila. Mutta miten on nykyään?

"Miniä ei anna mummon ostaa lapsenlapselle, nelivuotiaalle tytölle, vaaleanpunaisia vaatteita. ”Mutta pikkutytöt rakastavat pinkkiä”, mummo perustelee. Miniän mielestä väri kasvattaa tytön väärään naismalliin.

Siispä pikku Minna puetaan beessiin ja valkoiseen. Miniä oli Berliinissä käynyt sukupuolineutraalissa lasten lelu- ja vaatetuskaupassa, jossa kaikki oli beessiä.

”Lapsi saa itse päättää sukupuolensa”, miniä sanoo. Isovanhempien mielestä ajatus on yhtä vaarallinen kuin kansallissosialismi, ja he tarjoilevat tytölle litroittain mansikkajäätelöä, jotta tämän elämään tulisi edes hippunen hempeyttä.

Prinsessahameet ja äidin korkokengät kuuluvat tyttöjen leikkeihin. Jos tyttö pitääkin muttereista ja moottorisahoista, niin siitä vaan – hänen insinööritaipumuksiaan ei kukaan enää estä. Päinvastoin, niitä rohkaistaan.

"Prinsessahameet ja äidin korkokengät kuuluvat tyttöjen leikkeihin."

Jos poika haluaa pukeutua äidin yöpaitaan ja kantaa kukkaseppeltä, modernit vanhemmat tietävät jo etukäteen hänen suuntautuvan tulevaisuudessa vaatetuslinjalle.

Katson lapsenlapsenlastani, viisivuotiasta Leoa: hän on niin poika, poika, poika, että hänestä puskee ulos formulakuski, vaikka kuinka kasvattaisin hänet pitsiröyhelöissä.

Syntiset alusvaatteet

Mutta tämä pinkki. Minun nuoruudessani ei vaaleanpunaista ollut olemassakaan, rohkeasta pinkistä puhumattakaan. Vaaleanpunainen kuului vain naisten syntisesti kiiltäviin alusvaatteisiin.

Poikkeuksena presidentinrouva Alli Paasikiven pastellinväriset, lyhythihaiset puserot, joita paheksuttiin ”sopimattomina”. Rouvasta jäi jälkipolville ­elämään ikuisesti ”allit” eli löysät käsivarret.

Tytöt käyttivät silloin turvallista, tylsää sinapinkeltaista, okraa, tummanvihreää, ruskeaa ja tietenkin beessiä. Tosin musta seksikäs T-paita, syvine kaula-aukkoinen, teki tuloaan Sophia Lorenin mallin myötä.

Kuvituskuva: iStockphoto
Kuvituskuva: iStockphoto

Uutisankkurin viesti

Löysin pinkin, kun olin 70-luvulla USA:ssa.

Siellä sitä ei voinut olla huomaamatta, sillä se iski riemuisasti vastaan kaikkialla: pyyheliinoissa, matoissa, vaatteissa, astioissa, kengissä, käsilaukuissa. Räjähtävän iloinen väri kuin karamelleja sataisi taivaasta. Tytöt ikään katsomatta olivat niin pinkkejä että huimasi, silmissä vilisi ja korvissa helisi.

Televisiovuosinani asiantuntijat suosittelivat monille mieskollegoille vaaleanpunaista paitaa.

”Se vastaa miesten meikkiä”, he sanoivat. Katsomossa miehet reagoivat voimakkaasti.

Miten ankkuri kehtaa kantaa naisten värejä! Eihän se ole mies ollenkaan! Mutta minä olen kyllä helposti hurmattavissa vaaleanpunaisella paidalla. Ruotsissa ja Ranskassa saan silmänruokaa, Suomessa tietysti harvemmin.

Vaaraton sininen

Mielenkiintoista on, ettei vaaleansininen herätä laisinkaan samoja kuohuja. Se pukee sekä poikia että tyttöjä, miehiä ja naisia. Se saa silmät loistamaan ja päivetyksen korostumaan. Siinä on reippautta, tuulen tuiverrusta ja meren tuoksua. Sinisessä ei ole mitään vaaraa.

Mutta vaaleanpunainen on pannassa Ruotsin päiväkodeissa, joissa lapset ovat sukupuolineutraalisti ”hen”, eivät enää ”hon” tai ”han”.

Tämän mummon mielestä pikku tytöille ja pojille pitäisi antaa pinkki lapsuus, jos se tuo heille iloa."

Pirkko Arstila on helsinkiläinen toimittaja ja kirjailija. Tämä kolumni on julkaistu ET-lehdessä 5/2016.

Kysely

Onko pinkki vaarallinen väri?

Ei
Ei
95.8%
Kyllä
Kyllä
4.1%
Ääniä yhteensä: 414
O_o

Pirkko Arstila: "Miniä ei anna ostaa lapselle pinkkiä"

Olisi typerää rajoittaa lasta kiinnostumasta "vastakkaisen sukupuolen jutuista", mutta toisaalta on äärimmäisen typerää myös rajoittaa normaalin kiinnostuksen muodostumisesta "oman sukupuolen juttuihin". Ruotsissa äärimmäisenä ilmiönä on yleistynyt, ettei lapselle kerrota lapsen omaa sukupuolta. En pidä sitä sen fiksumpana kuin entisajan äärikatolilaistakaan kasvatusta, jossa sukupuoli on tabu. Ihminen on monimutkainen olento, jolle oma seksuaali-identiteetti on tärkeä. Sitä ei pidä missään...
Lue kommentti
Pekka-Anneli

Pirkko Arstila: "Miniä ei anna ostaa lapselle pinkkiä"

Onko lapsella myös sukupuoli neutraali nimi? Entä antavatko vanhemmat omalla esimerkillään mallia? Isä käyttää kotona hametta ja äiti vaihtaa auton renkaat ... Saako lapsi traumoja kun ei ole prinsesssa pukua, jos vaikka salaa sellaista toivoisikin. Hyvin harva lapsi on kärsinyt pojan tai tytön roolistaan, mutta neutraalius hömppä voi myös vaarantaa lapsen sukupuoli identiteetin.
Lue kommentti

Rainer Pelkonen on hymytön mies. Kasvolihakset surkastuttava tauti on vienyt ilmeet ja kyvyn sulkea silmät. Vääjäämättä etenevästä sairaudestaan huolimatta Rainer suhtautuu elämään myönteisesti.

"Sen piti olla harmiton silmälääkärin rutiinitarkastus. Olin viisikymppinen ja tarvitsin vain uudet lukulasit. Tarkastuksen tehtyään silmälääkäri kysyi, että mistäpäin herran suku mahtaa olla. Vastasin, että Karjalasta, jonka lääkäri totesi kuulostavan loogiselta. Minulla oli kuulemma Meretojan tauti, joka kuuluu karjalaiseen geeniperimään.

En tiennyt taudista mitään, eikä selvästi silmälääkärinikään. Hän selosti, että silmieni näkökyky saattaa taudin takia iän myötä heiketä, mutta ei oikeastaan juuri muuta. En osannut huolestua. Ajattelin, että tämmöinen nyt sitten, ja annoin asian olla. Tunsin itseni terveeksi ja näin hyvin eteeni, se oli tärkeintä. Jatkoin elämääni vanhaan malliin.

Tuhat taudinkantajaa

Muutamia vuosia myöhemmin huomasin, että puheeni alkoi puuroutua. Muut eivät vielä panneet sitä merkille, mutta itse aloin kummastella. Tuntui kuin huuleni eivät olisi oikein totelleet, ja suu alkoi jotenkin toispuoleisesti roikkua. Menin huolestuneena neurologin vastaanotolle ja kerroin samalla, että minulla oli todettu myös Meretojan tauti. Hän ei tiennyt taudista mitään, mutta passitti minut puheterapeutin vastaanotolle.

"Meitä taudinkantajia on Suomessa noin tuhat ja olemme lähes kaikki kotoisin samalta suunnalta."

Oloni oli neuvoton. Meretojan tauti ei tuntunut olevan tuttu terveydenhuollon ammattilaisille. Aloin ottaa selvää sairaudestani. Ymmärsin nopeasti, että oireeni eivät tulisi jäämään vain silmäpohjan rappeumaan. Kävi ilmi, että jotkut aivan irrallisilta tuntuneet oireet, kuten vuosia aiemmin silmien päälle valahtanut otsanahkani, jota tuttu plastiikkakirurgi oli korjannut, kuuluivatkin tautiini.

Sain selville, että meitä taudinkantajia on Suomessa noin tuhat, ja että olemme lähes kaikki kotoisin samalta suunnalta, Kymenlaakson ja Etelä-Karjalan alueelta.

Tautini on perinnöllinen. Siihen kuuluu silmäoireiden lisäksi iho-oireita ja kasvolihasten toispuoleista riippumista sekä sormitunnon heikentymistä. Kasvoni alkaisivat menettää hiljalleen ilmeensä, mistä huulten löystyminen oli ensimmäinen oire.

Jumppa-apua Hollannista

Puheen puuroutuminen oli näin jälkeenpäin ajatellen yksi pahimpia hetkiä sairastumisessani. Olen sosiaalinen ihminen ja haluan kommunikoida toisten kanssa. Olen myös innokas kuorolaulaja ja pelkäsin pitkään, etten voisi enää laulaa. Puheen lisäksi myös kasvoni alkoivat veltostua, ja ilmeiden puristaminen kasvoille oli koko ajan yhä työläämpää. Silti puhe oli se, joka havahdutti minut tautiin.

Puheterapeutti antoi ääntämistehtäviä ja niin napakkaa sähköhoitoa kasvojen hermoihin, että tuntui kuin jokainen paikka hampaistani olisi yksitellen irrotettu. Lopetin hoidon aika nopeasti. Tein työurani lääketeollisuuden parissa, joten olin tottunut siihen, että sairauksiin etsitään ja löydetään apua. Niinpä jatkoin avun etsimistä.

"Vuosi sitten silmäluomiini lisättiin pienet painot."

Erään tuttavan kautta tutustuin hollantilaiseen klinikkaan, joka ainoana Euroopassa tarjoaa hoitoja synnynnäisestä kasvohalvauksesta kärsiville. Lähdin sinne.

Kasvojeni hermoja ja lihaksia hoidettiin klinikalla eräänlaisella kristallitikulla ja sähköllä. Sain tarkat kasvojumppaohjeet, jollaisia Suomessa kukaan ei ollut osannut ehdottaa. Tulokset olivat todella hyviä, ja kasvojeni velttous pysyi monta vuotta kurissa säännöllisillä hoidoilla ja jumpalla. Viime vuosina tauti on löystänyt ihoa niin, ettei vaikutus ole enää niin hyvin nähtävissä.

Rainer oppi Hollannista hyvät kasvojumppaohjeet. "Ne kuuluvat jokapäiväiseen ohjelmaan."
Rainer oppi Hollannista hyvät kasvojumppaohjeet. "Ne kuuluvat jokapäiväiseen ohjelmaan."

Vuosi vuodelta tautini on edennyt. Yksi ikävä piirre sairaudessa on se, että myös silmäluomet veltostuvat. Lopulta ne eivät mene enää kiinni edes nukkuessa. Vuosi sitten silmäluomiini lisättiin pienet painot, toiseen kultaa ja toiseen platinaa, jotta saan räpyteltyä silmiäni. Myös kasvojen veltostumista on hoidettu plastiikkakirurgisella leikkauksella. Reisiluuni lihaksen kalvopussista leikattiin ohuita naruja alaluomien alle, ohimoille ja alahuulta kiristämään. Hetken aikaa kasvot olivat sen ansiosta napakat, mutta hiljalleen ne ovat taas veltostuneet.

Mörököllin näköinen

Olen hymytön mies, mutta kasvojeni takana hymyilen. Totta kai on päiviä, joina tekisi mieli jäädä sängynpohjalle voivottelemaan ja joina en edes mielessäni hymyile.

Epätoivo iskee helpoimmin silloin, kun särkee. Erilaiset neurologiset kivut kuuluvat tähän sairauteen, samoin ihon arkuus. Pakkasella minulla ei ole mitään asiaa ulos. Välillä joudun syömään isojakin määriä särkylääkkeitä päästäkseni liikkeelle, mutta liike auttaa aina.

"Minua ei haittaa, vaikka ihmiset kummastelisivat."

Olen asentanut ovenkahvaan kuminauhan käsille ja toisen pöydänjalkaan jalkoja varten. Niillä jumppailen vähintään kerran päivässä. Joka aamupäivä käyn tunnin kävelylenkillä. Sen jälkeen olo on aina parempi.

Tämä on tauti, jonka etenemisen myös muut huomaavat. Puheeni voi olla kuin humalaisella ja kasvoni ovat venähtäneet. Minua ei haittaa, vaikka ihmiset kummastelisivat, mutta tiedän että etenkin monet tautiin sairastuneet naiset arkailevat kasvojaan ja sosiaalisia tilanteita. Monet ovat kertoneet, että heitä jopa syrjitään työelämässä, koska he vaikuttavat niin äkäisiltä.

Vaikka esimerkiksi ruokailu on löysien huulieni takia nykyään hankalaa, menen ravintolaan, jos siltä tuntuu. Pilkon kaiken hyvin pieneksi ja autan sormillani huulia pysymään kiinni. Siinä menee helposti puolet pidempi aika kuin muilla ruokailijoilla.

Yksi mottoni on ollut, että pitää elää niin kuin itsestä tuntuu hyvältä, ei niin kuin muut odottavat. Sama pätee sosiaalisiin tilanteisiin. Juttelen ihmisille, jos haluan, enkä hämäänny, jos he alkuun kummastelevat sitä, että olen niin mörököllin näköinen. Naurankin, vaikka kasvoilleni leviää silloin vähän outo irvistys, ei se ketään tapa.

Ystävistä apua

Olin jo vuosia ennen sairastumistani eronnut, mutta en missään nimessä erakoitunut. Harrastan kuorolaulua ja yhdistystoimintaa. Haluan jakaa muille sairastuneille kaiken sen tiedon, jonka olen kerännyt.

Olen siinä suhteessa onnekas, että minulla on pari sellaista ystävää, joiden kanssa olen ihan nuoresta lähtien voinut keskustella kaikesta. Toinen on oppikoulukaverini ja toinen opiskelukaverini Savonlinnasta. Olimme 60–70-lukujen taitteessa paikkakunnan ainoat miespuoliset sairaanhoitajaopiskelijat, ja se asetelma lähensi kummasti.

Ystävilleni olen voinut puhua myös taudistani ja kaikesta siitä neuvottomuudesta, jota se on vuosien varrella aiheuttanut. He ovat sanoneet, että olet selvinnyt monista muistakin tiukoista tilanteista, mikset tästäkin. Se on kyllä kummasti auttanut. Tiedän, että voin soittaa heille vaikka keskellä yötä, tai he minulle. Emme ole yksin.

Tauti on heikentänyt sormien motoriikkaa niin, että paidan napitus on työlästä.
Tauti on heikentänyt sormien motoriikkaa niin, että paidan napitus on työlästä.

Työt on tehtävä itse

Joka tiistai-ilta päivystän potilasyhdistyksen palvelevan puhelimen ääressä ja vastaan ihmisten kysymyksiin sairaudesta. Yleisin kysymys on, että miten tästä eteenpäin. Neuvon juuri diagnoosin saaneita aloittamaan jumpan heti. Kuntoutus on kaiken perusta, millään muulla tätä sairautta ei voi jarruttaa. Tauti iskee yleensä eläkeiän kynnyksellä, joten harvalla on varaa kalliisiin yksityishoitoihin. Siksi töitä pitää tehdä itse.

"Jälkeenpäin tajusin, että äidilläni oli sama sairaus kuin minulla."

Toiseksi neuvon aina, että tauti pitää hyväksyä. Jos ei hyväksy tätä päivää, ei pääse etenemään seuraavaan.

Kolme vuotta vanhemmalla siskollani on todettu sama sairaus. Sukuselvitysten mukaan kaikki tautia sairastavat ovatkin kaukaista sukua toisilleen.

Vasta jälkeenpäin olen tajunnut, että myös äitini ja äidinäitini sairastivat Meretojan tautia, samoin enoni. Kukaan heistä ei kuollut tautiin.

Iloinen, vaikkei sitä huomaa

Näkökyvystäni en tiedä, enkä osaa kantaa siitä vielä huolta. Vielä saan ajaa autollakin, vaikka kortin jatko viime tarkastuksessa oli jo aika hilkulla.

Minulla on kolme lasta ja sisarellani kaksi. Emme tiedä, kantavatko he tautia, sillä kukaan ei ole halunnut mennä geenitestiin. Ymmärrän sen hyvin. En minäkään osannut huolestua ennen oireita ja sain elää tervettä ja hyvää elämää hyvin pitkään.

Edelleenkin ajattelen, että asiat voisivat olla paljon pahemmin. Elämän hyvien hetkien muistelu ja toisten auttaminen tekevät minut iloiseksi, vaikka se ei näy päälle päin."

Artikkeli on julkaistu myös ET-lehden numerossa 13/2017.

Meretojan tauti

  1. Tauti on perinnöllinen gelsoliiniproteiinin aineenvaihduntasairaus. Tauti on nimetty sen 1960-luvulla löytäneen lääkärin Jouko Meretojan mukaan.
  2. Ensioireet havaitaan yleensä silmistä, kun sarveiskalvo alkaa rappeutua.
  3. Muut oireet ilmenevät kasvojen hermoissa, ihossa ja suun alueella sekä neurologisina oireina, kuten erilaisina kiputiloina, sormien kömpelyytenä ja lievinä tasapainohäiriöinä.

Sanna Halinen, 32, erosi Jehovan todistajista 15-vuotiaana vaikka tiesi, että jäisi ilman perheensä tukea. Uusi, itsenäinen elämä tuntui pitkään ihmeelliseltä. 

"Olin viisivuotias, kun aloin saarnata ovelta ovelle vanhempieni kanssa. Moni oli meille tyly. Vanhemmat selittivät, että ne ihmiset olivat pahoja. Se sai minut pelkäämään entistä enemmän.

Koulussa en saanut osallistua uskonnontunneille, syödä verilettuja tai tehdä isänpäivälahjoja. Kerran sain luokkakaverilta syntymäpäiväkutsun. Kun vein sen kotiin, äiti repi kutsun ja heitti roskiin.

Olen pienestä asti tiennyt tykkääväni myös tytöistä. Ajattelin olevani demonien riivaama ja tunsin syyllisyyttä, kun ihastuin naapuruston tyttöön.

Sain vanhemmiltani huomiota vain, kun puuhasin seurakunnassa. En ollut tarpeeksi innokas, joten jäin usein huomiotta.

Uusi ihmeellinen elämä

Teininä aloin miettiä eroa yhteisöstä. Arkena kiersin saarnaamassa ystäväni kanssa, viikonloppuisin ryyppäsimme ja tapasimme poikia. Kaksoiselämä oli ahdistavaa.

Tiesin, että vanhempani hylkäisivät minut. Oli silti helpotus, kun 16-vuotiaana kerroin heille kaiken. Enää ei tarvinnut valehdella eikä hymyillä, kun oikeasti teki mieli huutaa.

"Kun eron jälkeen kysyin veljeltäni, eikö hän voi enää pitää minuun yhteyttä, hän vastasi Raamatun jakeella."

Muutin pois kotoa. Sen jälkeen äitini soitti kerran parissa kuussa. Usein hän itki ja pyysi minua palaamaan. Joskus hän oli hiljaa eikä sanonut sanaakaan. Kai hän vain varmisti, että olin hengissä. Isä ei soitellut.

Uusi, itsenäinen elämä oli ihmeellistä. Kun täytin 17, minulle laulettiin onnittelulaulu ja sain silloiselta poikaystävältä elämäni ensimmäisen synttärilahjan, pienen hiiripehmolelun.

Perheen kaipuu

Olen yrittänyt antaa anteeksi, mutta äiti on tehnyt siitä mahdotonta. Hän on selvittänyt asuinpaikkojani ja kertonut seurakunnille osoitteeni. Jokaisessa kodissani on käynyt Jehovan todistaja ovella. Ehkä äiti ajatteli, että he saisivat minut palaamaan takaisin. 

Veljistäni kaksi jätti uskon minun jälkeeni. Emme juuri pidä yhteyttä. Toinen ei pidä siitä, että olen puhunut kokemuksistani julkisuudessa, toinen keskittyy pitämään oman elämänsä kasassa.

Nuorin veljeni on yhä uskossa. Olimme pienenä läheisiä. Kun pari vuotta eron jälkeen kysyin, eikö hän tosiaan voi enää pitää minuun yhteyttä, hän vastasi Raamatun jakeella. Emme ole puhuneet 16 vuoteen.

Joskus tuntuu haikealta katsoa muiden perheitä. En kaipaa äitiä ja isää, mutta kaipaan sitä, että on perhe, joka on kiinnostunut kuulumisistani.

Yksi veljistäni teki itsemurhan vuonna 2013. Sen jälkeen isä alkoi soittaa kerran vuodessa. Ne ovat pinnallisia puheluita. Isä ei kuitenkaan ole koskaan painostanut minua palaamaan. Jos hänen omatuntonsa kolkuttaa ja hän haluaa pitää yhteyttä, en halua aiheuttaa mielipahaa kieltäytymällä.

Nykyään olen ateisti."

Sannan vinkit uskonyhteisöstä eroamista pohtivalle

  1. Mieti, mikä elämäntilanteesi on. Onko sinulla rahkeita lähteä? Se voi vaatia isoja uhrauksia. Jos tuntuu, että on pakko etkä voi enää elää yhteisössä, ota rohkeasti yhteyttä yhteisön ulkopuolisiin tahoihin.
  2. Etsi apua. Jehovan todistajien keskuudessa demonisoidaan entiset, samaan uskontokuntaan kuuluneet ihmiset. Jos et uskalla ottaa heihin yhteyttä, lähesty Uskontojen uhrien tuki ry:tä. Se on vaikeaa, mutta mikä vain yhteys yhteisön ulkopuoliseen maailmaan auttaa. Etsi kiintopiste, henkilö, jonka kanssa voit keskustella. Älä jää yksin.
  3. Harrasta. Minulle on ollut hirveästi apua myös siitä, että olen harrastanut paljon. Kokeile rohkeasti uutta, tutustu ihmisiin ja täytä elämä asioilla, joista pidät. Kun uskonto jää elämästä pois, arjesta tulee tyhjää. Silloin tuntuu helposti, että luppoaikaan hukkuu. Etsi siis tekemistä itsellesi. Harrastusten kautta saat myös kavereita.”

Artikkeli on julkaistu myös ET-lehden numerossa 13/2017.