Pirkko Arstila on helsinkiläinen toimittaja ja kirjailija.
Pirkko Arstila on helsinkiläinen toimittaja ja kirjailija.

1970-luvulla tytöt olivat Yhdysvalloissa niin pinkkejä että huimasi, kirjoittaa Pirkko Arstila. Mutta miten on nykyään?

"Miniä ei anna mummon ostaa lapsenlapselle, nelivuotiaalle tytölle, vaaleanpunaisia vaatteita. ”Mutta pikkutytöt rakastavat pinkkiä”, mummo perustelee. Miniän mielestä väri kasvattaa tytön väärään naismalliin.

Siispä pikku Minna puetaan beessiin ja valkoiseen. Miniä oli Berliinissä käynyt sukupuolineutraalissa lasten lelu- ja vaatetuskaupassa, jossa kaikki oli beessiä.

”Lapsi saa itse päättää sukupuolensa”, miniä sanoo. Isovanhempien mielestä ajatus on yhtä vaarallinen kuin kansallissosialismi, ja he tarjoilevat tytölle litroittain mansikkajäätelöä, jotta tämän elämään tulisi edes hippunen hempeyttä.

Prinsessahameet ja äidin korkokengät kuuluvat tyttöjen leikkeihin. Jos tyttö pitääkin muttereista ja moottorisahoista, niin siitä vaan – hänen insinööritaipumuksiaan ei kukaan enää estä. Päinvastoin, niitä rohkaistaan.

"Prinsessahameet ja äidin korkokengät kuuluvat tyttöjen leikkeihin."

Jos poika haluaa pukeutua äidin yöpaitaan ja kantaa kukkaseppeltä, modernit vanhemmat tietävät jo etukäteen hänen suuntautuvan tulevaisuudessa vaatetuslinjalle.

Katson lapsenlapsenlastani, viisivuotiasta Leoa: hän on niin poika, poika, poika, että hänestä puskee ulos formulakuski, vaikka kuinka kasvattaisin hänet pitsiröyhelöissä.

Syntiset alusvaatteet

Mutta tämä pinkki. Minun nuoruudessani ei vaaleanpunaista ollut olemassakaan, rohkeasta pinkistä puhumattakaan. Vaaleanpunainen kuului vain naisten syntisesti kiiltäviin alusvaatteisiin.

Poikkeuksena presidentinrouva Alli Paasikiven pastellinväriset, lyhythihaiset puserot, joita paheksuttiin ”sopimattomina”. Rouvasta jäi jälkipolville ­elämään ikuisesti ”allit” eli löysät käsivarret.

Tytöt käyttivät silloin turvallista, tylsää sinapinkeltaista, okraa, tummanvihreää, ruskeaa ja tietenkin beessiä. Tosin musta seksikäs T-paita, syvine kaula-aukkoinen, teki tuloaan Sophia Lorenin mallin myötä.

Kuvituskuva: iStockphoto
Kuvituskuva: iStockphoto

Uutisankkurin viesti

Löysin pinkin, kun olin 70-luvulla USA:ssa.

Siellä sitä ei voinut olla huomaamatta, sillä se iski riemuisasti vastaan kaikkialla: pyyheliinoissa, matoissa, vaatteissa, astioissa, kengissä, käsilaukuissa. Räjähtävän iloinen väri kuin karamelleja sataisi taivaasta. Tytöt ikään katsomatta olivat niin pinkkejä että huimasi, silmissä vilisi ja korvissa helisi.

Televisiovuosinani asiantuntijat suosittelivat monille mieskollegoille vaaleanpunaista paitaa.

”Se vastaa miesten meikkiä”, he sanoivat. Katsomossa miehet reagoivat voimakkaasti.

Miten ankkuri kehtaa kantaa naisten värejä! Eihän se ole mies ollenkaan! Mutta minä olen kyllä helposti hurmattavissa vaaleanpunaisella paidalla. Ruotsissa ja Ranskassa saan silmänruokaa, Suomessa tietysti harvemmin.

Vaaraton sininen

Mielenkiintoista on, ettei vaaleansininen herätä laisinkaan samoja kuohuja. Se pukee sekä poikia että tyttöjä, miehiä ja naisia. Se saa silmät loistamaan ja päivetyksen korostumaan. Siinä on reippautta, tuulen tuiverrusta ja meren tuoksua. Sinisessä ei ole mitään vaaraa.

Mutta vaaleanpunainen on pannassa Ruotsin päiväkodeissa, joissa lapset ovat sukupuolineutraalisti ”hen”, eivät enää ”hon” tai ”han”.

Tämän mummon mielestä pikku tytöille ja pojille pitäisi antaa pinkki lapsuus, jos se tuo heille iloa."

Pirkko Arstila on helsinkiläinen toimittaja ja kirjailija. Tämä kolumni on julkaistu ET-lehdessä 5/2016.

Kysely

Onko pinkki vaarallinen väri?

Ei
Ei
95.8%
Kyllä
Kyllä
4.1%
Ääniä yhteensä: 414
O_o

Pirkko Arstila: "Miniä ei anna ostaa lapselle pinkkiä"

Olisi typerää rajoittaa lasta kiinnostumasta "vastakkaisen sukupuolen jutuista", mutta toisaalta on äärimmäisen typerää myös rajoittaa normaalin kiinnostuksen muodostumisesta "oman sukupuolen juttuihin". Ruotsissa äärimmäisenä ilmiönä on yleistynyt, ettei lapselle kerrota lapsen omaa sukupuolta. En pidä sitä sen fiksumpana kuin entisajan äärikatolilaistakaan kasvatusta, jossa sukupuoli on tabu. Ihminen on monimutkainen olento, jolle oma seksuaali-identiteetti on tärkeä. Sitä ei pidä missään...
Lue kommentti
Pekka-Anneli

Pirkko Arstila: "Miniä ei anna ostaa lapselle pinkkiä"

Onko lapsella myös sukupuoli neutraali nimi? Entä antavatko vanhemmat omalla esimerkillään mallia? Isä käyttää kotona hametta ja äiti vaihtaa auton renkaat ... Saako lapsi traumoja kun ei ole prinsesssa pukua, jos vaikka salaa sellaista toivoisikin. Hyvin harva lapsi on kärsinyt pojan tai tytön roolistaan, mutta neutraalius hömppä voi myös vaarantaa lapsen sukupuoli identiteetin.
Lue kommentti

Liisa Tavi laulaa nykyään tulevien äitien kanssa ja tekee hidasta musiikkia lapsille. 

Liisa Tavi, 61, tuli tunnetuksi laulajana vuonna 1979 kappaleella Lasta ei saa tukuttaa, joka voitti Ylen Levyraadin. Vuonna 1980 hän osallistui euroviisukarsintoihin kappaleella Nopea talven valo. Hänen äänensä kuuluu myös Rauli Baddingin Tähdet Tähdet -kappaleen kertosäkeessä.

Nykyään Tavi työskentelee äänihoitajana ja asuu Joensuussa lähellä Pyhäselän rantoja. 

– Euroviisut ja yleisölle laulaminen olivat kiinnostava matka, mutta en kaipaa lavoille enää. Lopetin laulamisen kokonaan kymmenisen vuotta sitten. Olin tehnyt laulajana paljon töitä entisen mieheni muusikko Pekka Tegelmanin kanssa ja avioeromme ero muutti ammatillista minäkuvaani.

Tavi alkoi pohtia uutta suuntaa uralleen.

– Aloitin ohjaamalla äänirentoutusryhmiä Helsingin asukastaloissa asukkaille, jotka olivat pääosin eläkeikäisiä. Rentoutushoidossa avattiin kehoa liikkeen kautta ja tutkittiin äänen resonoimista oman kehon sisällä.

Agit Prop etsi laulajaa Sinikka Sokan tilalle ja valitsi Liisa Tavin. Kuva vuodelta 1976, Sanoma-arkisto.
Agit Prop etsi laulajaa Sinikka Sokan tilalle ja valitsi Liisa Tavin. Kuva vuodelta 1976, Sanoma-arkisto.

Ääni apuna synnytyksissä

Vähitellen Tavi erikoistui ohjaamaan äänirentoutusta raskaana oleville naisille.

– Äänenkäyttö muuttaa synnytyskokemusta. Osa asiakkaistani on kertonut, että he eivät ole tarvinneet synnytyksessä lainkaan kipulääkitystä. Heidän oman äänensä resonointi heidän kehossaan ja hengitysharjoitukset ovat kantaneet heidät läpi synnytyksen. Musiikilla on valtava vaikutus kehon rentoutumisessa ja rauhoittamisessa. Yleensä äänihoitoa käytetään synnytyksessä kuitenkin kipulääkityksen ohella.

Vielä 1980-luvulla äänihoito ei ollut osana synnytysvalmennusta. Tavin oma esikoinen syntyi Tuula Amberlan Lulun tahtiin, sillä joku oli kääntänyt synnytyssalissa radion päälle.

Tämän vuoden syyskuussa Tavi opiskeli doulaksi.

– Omien lasteni syntymästä on jo kolmisenkymmentä vuotta, joten halusin ammattini puolesta virkistää muistiani synnytyskokemuksesta. En ollut mukana oman lapsenlapseni synnytyksessä, mutta olin kyllä poikaani jatkuvasti puhelinyhteydessä ihmeen tapahtuessa.

Hidasta musiikkia lapsille

Liisa Tavi kertoo kasanneensa useamman vuoden lapsille ja vanhemmille suunnattua levyä.

– Tuota levyä on tehty kuin Iisakin kirkkoa, sillä rahoitamme tuotannon omasta kukkarostamme, laulaja puuskahtaa.

Tavin, muusikko Safka Pekkosen ja säveltäjä Aija Leinosen tavoitteena on tarjota pirteiden renkutuksien sijaan rauhallista musiikkia vanhemmille ja lapsille.

– Matalan pulssin kappaleiden tarkoituksena on rauhoittaa lapsia ja heidän vanhempiaan, Tavi kertoo.

Liisa Tavi, 61.
Liisa Tavi, 61.

Liisa Tavin omat kappaleet käsittelivät aikanaan inhimillisyyttä. Julkisuuteen Tavi nousi vuoden 1979 kappaleellaan Lasta ei saa tukuttaa. Pelle Miljoonan kirjoittama sanoitus otti kantaa lasten kaltoin kohteluun ja kasvatukseen.

– Oma näkemykseni on aina ollut se, että elämän ensimmäiset askeleet ovat äärimmäisen tärkeitä. Varhaislapsuus saattaa olla jopa elämämme tärkeintä aikaa, sillä lapset saavat jo hyvin nuorina eväät itsensä hyväksymiseen.

Tavi seuraa tällä hetkellä oman kolmivuotiaan lapsenlapsensa elämää ja kehitystä.

– Kouluissa ja tarhoissa meininki voi olla aika levotonta rauhallisillekin lapsille. Tämä levy tuo toivottavasti rauhaa hektisten tilanteiden keskelle. Kaiken lastenmusiikin ei tarvitse olla reipasta ja hauskaa irrottelua, sen vuoksi olemme tehneet tietoisesti hitaita kappaleita.

Pirkko Pitkäpaasi sai idoliltaan yllättävän huomionosoituksen vuonna 1978.

Pirkko Pitkäpaasi, 62, Helsinki:

"Tauno Palo on suuri idolini. Olen katsonut Kulkurin valssin ja Rosvo-Roopen varmaan kymmeniä kertoja. Hän oli lahjakas näyttelijä, mutta kyllähän se charmin ydin oli jumalainen ulkomuoto. Pehmeä, naisiin sortuva heikko mies tietysti, mutta se palava katse! Suomen Clark Gable ilman muuta.

Helsingissä kaikki tiesivät, että Tauno Suuren kantapaikka oli Elite-ravintola Töölössä. Ei sinne hänen takiaan monikaan mennyt, se oli ja on yhä suosittu ravintola muutenkin. Mutta siellä hänet saattoi nähdä kantapöydässään. 1970-luvulla hän oli jo vanha mies, mutta se sytyttävä katse hänellä oli elämänsä loppuun asti. Sen voi nähdä hänestä kertovissa dokumenteissakin.

"Ennen kuin ehdin ajatella mitään, hän oli polvillaan edessäni ja lauloi minulle serenadin."

Talvella 1978 olin Elitessä isomman seurueen kanssa, meitä oli monta pariskuntaa. Ravintola oli täynnä, puheensorina melkoinen. Yhtäkkiä kuulen, että takana joku mies kysyy jotain poikaystävältäni, tulevalta mieheltäni. Käännyn. Se on Tauno Palo. Ja ennen kuin ehdin ajatella mitään, hän on polvillaan edessäni ja laulaa minulle  serenadin.

Olin niin häkeltynyt, ettei mieleeni jäänyt, mitä hän lauloi, eikä sekään, miten ympärilläni siihen reagoitiin.

Olin tietysti otettu, että suuri idolini on siinä polvillaan edessäni, mutta vähän kiusaantunutkin tästä odottamattomasta huomiosta. Miksi minä? No, olihan minulla silloin pitkä vaalea tukka...

Nyt muistelen tapahtumaa tietysti suurella lämmöllä. Hauskinta on, että 89-vuotias äitini pyytää vieläkin aina silloin tällöin, että kerro taas se, kun Tauno Palo lauloi sinulle."


Muisto on julkaistu ET-lehden numerossa 12/2014.