Pirkko Siivola jäi eläkkeelle ja mietti, mihin ryhtyisi. Uusi elämä alkoi au pair -lastenhoitajana Kanadassa.
Yksi tekstiviesti voi joskus kääntää elämän suunnan. Istuin kesällä 2018 veljeni kanssa kesäteatterissa, kun hän sai tutultaan viestin, jossa kysyttiin kiinnostaisiko veljeni tyttöjä lähteä au pairiksi Kanadaan. Sanoin saman tien veljelle, että älä näytä tätä tytöille, minä lähden.
Lokakuussa istuin lentokoneessa matkalla maailman toiselle puolelle.
Tein 40 vuoden työuran viestintätehtävissä. Matkan varrelle mahtui niin pestejä isoissa teollisuusyrityksissä kuin oman firman pyörittämistä olohuoneen nurkassa. 11 vuoden yrittäjäura päättyi lamaan, mutta tilalle löytyi onneksi työ viestintäkonsulttina.
Siinä työssä kohtasin ensimmäisen kerran sen, että ikäni katsottiin ongelmaksi. Jouduin jättämään työni 60-vuotiaana, koska kansainvälisen firman säännöt vaativat niin. Viimeiset työvuoteni työskentelin Karstulassa Artrannan muotoilijoiden residenssissä. Eläkkeelle minun oli jäätävä 63 vuoden ja kolmen kuukauden iässä.
Siinä minä sitten olin, eläkkeellä. Työntekoon tottunut nainen täynnä tarmoa. Ehdin jo ihmetellä, mitä kummaa alkaisin tehdä, mutta onneksi veljeni sai sen viestin.
Ehdin jo ihmetellä, mitä kummaa alkaisin tehdä.
Matka Kanadaan kesti 24 tuntia. Määränpääni oli Vancouverinsaari Kanadan länsirannikolla, ja lentomatkaa kertyi 10 000 kilometriä. Se oli todellinen hyppy tuntemattomaan, vaikka olinkin joskus käynyt kielikurssilla Torontossa.
Perillä minua odotti nelihenkinen perhe: äiti, isä sekä 4,5-vuotias poika ja 1,5-vuotias tyttö. Äidin vanhemmat olivat suomalaistaustaisia, ja sen takia hän etsi au pairia nimenomaan Suomesta. Toiveissa oli, että puhuisin tytöille myös hiukan suomea, vaikka perheen kieli olikin englanti. Au pairin työhöni kuului lähinnä lasten hoitamista, mutta myös kaikenlaisten kotitöiden tekemistä.
Omista kuvioista hyppääminen ei ollut helppoa. Erosin parikymmentä vuotta sitten. Vuosikausia olen saanut tulla ja mennä kuten haluan ja elää omien sääntöjeni mukaan. Au pairina minun pitää kuitenkin elää perheen elämää ja heidän tavoillaan. Ei meille ristiriitoja tullut, mutta se vaatii sopeutumista molemmin puolin.
Pidin työstä valtavasti. Lapset olivat ihania ja Vancouverinsaari mykistävän kaunis. Sen luonto on aivan uskomattoman rikas, eläimiäkin on kolibreista valaisiin. Lenkeille piti ottaa mukaan pahaa ääntä pitävä räikkä, jotta puumat pysyisivät loitolla.
Aamuisin kotimme terassillakin saattoi nähdä karhunjäljet. Ne ovatkin ainoa asia, mitä olen au pairina pelännyt.
Muutaman kuukauden pesti meni nopeasti. Suomeen palattuani aloin pian haikailla uudelle keikalle. Löysin netistä Nordic Nannies -sivuston, jonka kautta perheet voivat etsiä myös "granny au paireja". Moni ajattelee, että tämä on nuorten touhua, mutta moni perhe etsii töihin tällaista mummoikäistä ihmistä.
Olen saanut au pair -reissuilla paljon lisää itseluottamusta.
Kanadan jälkeen olen tehnyt kaksi muutakin muutaman kuukauden au pair -keikkaa. Aluksi päädyin Luxemburgiin hoitamaan 1,5-vuotiasta tyttöä. Viime talvena olin Milanossa hoitamassa 6-, 5- ja 3-vuotiaita tyttöjä. Sovittu pesti jäi kesken, kun koronapandemian vuoksi jouduin pakenemaan Italiasta. Lisäksi viime syksynä työskentelin granny au pairina Espoossa kaksilapsisessa perheessä pari päivää viikossa.
Elämänkokemus auttaa tässäkin työssä. Olen huomannut, miten monissa nuorissa äideissä näkyy tietynlainen uusavuttomuus. He ovat elämässä hyvin pärjänneitä ihmisiä, mutta eivät välttämättä osaa tehdä taloustöitä. Sängyt jäävät petaamatta, ruuantähteet ja tiskit levälleen ja koti muutenkin siivoamatta.
Koskaan en ole verrannut perheitä toisiinsa ja sanonut, että siellä toisessa paikassa tämä asia hoidettiin ihan eri tavalla. Välillä mietin, onko minun sukupolveni tehnyt virheen omien lasten kasvattamisessa, kun monet perusasiat ovat jääneet oppimatta.
Siitä olen yrittänyt pitää kiinni, että joka päivä olisi perheen yhteinen ruokahetki. Ei sellainenkaan ole enää itsestäänselvää. Kanadan perheessä isä laittoi ruuat. Muissa perheissä minä olen kokannut rehtiä perusruokaa. Makaronilaatikon ainekset löytyvät kyllä joka maassa.
Tällaisella granny au pairilla on myös terapeutin rooli. Olen istunut lukemattomat kerrat keittiönpöydän ääressä kuuntelemassa jos jonkinmoisia murheita.
Au pairille maksetaan taskuraha. Summa ei ole kummoinen, mutta asuminen on ilmaista. Lisäksi saan seitsemän päivän ruuat ja paikallisliikenteen liput sekä tietysti edestakaiset lentoliput.
Työaika ja -tehtävät on periaatteessa määritelty tarkkaan, mutta eihän niistä pidetä kiinni. Yksikin äiti halusi etukäteen kirjata yksityiskohtaisesti, mitä 2,5 tunnin työpäivääni kuuluu. Kun menin perheeseen, tein heti ensimmäisestä päivästä tuntitolkulla sovittua enemmän.
Kyllähän minä näen, että minua välillä käytetään hyväksi, mutta minua tilanne vain naurattaa. Lapsia hoitamaanhan minä sinne menen, ja silloin pitää sitoutua työntekoon. En minä voi olla itsekäs ja jättää perhettä pulaan.
Välillä minua käytetään hyväksi, mutta minua tilanne vain naurattaa.
Vapaa-aikana yritän tutustua mahdollisimman paljon uusiin paikkoihin. Olen aina rakastanut matkustamista ja kiertänyt ympäri maailmaa. En kuitenkaan ole koskaan aiemmin asunut vieraissa maissa, vaikka nuorena siitä haaveilin.
Au pairina voin tuntea hengittäväni paikallista elämänmenoa. Kokemus maasta on paljon syvällisempi ja monipuolisempi kuin turistimatkalla ikinä olisi mahdollista.
Kotiinpaluuseen liittyvä tunneskaala yltää ihan laidasta laitaan. Isäntäperheiden lapsia on tietysti kamala ikävä. Samaan aikaan on mahtavaa olla omassa rauhassa. Kaipaan sitä, että saan olla itseni kanssa kahden. Mökkisaunan lämmössä ikävä lapsiinkin hiukan helpottaa.
Olen aina katsellut itseäni ja elämääni vähän syrjästä. Au pair -reissuilla itseluottamukseni on kasvanut valtavasti. Annan hirveästi arvoa sille, että pystyn, osaan ja uskallan.
Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 3/2021.
