Sairaudesta kuntoutuakseen Matti Rämö aloitti pyöräilyn. Nyt takana on kahdeksan megapolkaisua. Matin elämänfilosofian mukaan lyhin reitti ei ole paras.

Tavaan aamuhämärässä nimeä postilaatikon kyljestä Helsingin Itä-Pakilassa. Seison oman pyöräni kanssa portinpielessä, josta pihatie johtaa keltaiselle 1930-luvun omakotitalolle.

Katulamppu luo sen verran valonkajoa, että erotan juuri ja juuri tekstin "Rämö".

"Asustelen punaisessa pihamökissä. Kun löydät sen, olet perillä", Matti oli kertonut puhelimessa.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Tarkoitus on ajaa pitkänmatkanpyöräilijä, toimittaja Matti Rämön kanssa Keskuspuiston kautta hänen työpaikalleen Yleisradioon Pasilaan. Matkaa kertyy runsaat kymmenen kilometriä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Tunnen Matin vuosien takaa. Pelasimme sählyä samassa porukassa, ja olemme vaihtaneet vuosittain kuulumisia Fillari-messuilla.

Matti ei ole välineurheilija.

Hän esittelee pyöriään, joista yksi on vaatimattoman oloinen, kiinalaisvalmisteinen Comanche. Sen hän osti Ukrainan Odessassa, missä hänen luotettava retkipyöränsä varastettiin.

Hän kiinnittää tavaratelineelle repun ja pullistelevan muovikassin, joissa on vaihtovaatteita. Kytkemme valot ja lähdemme kohti Keskuspuistoa.

Kevyen liikenteen väylä on aurattu ja hiekoitettu. Uutta lunta satelee hiljalleen, mutta se ei menoa haittaa. Matti pyöräilee vuoden ympäri, ja sitä minäkin aina yritän.

– Kovalla pakkasella fillaroivat vain masokistit, Matti naurahtaa.

TÄHÄN MENNESSÄ Matti on tehty yhteensä kahdeksan pitkää pyörämatkaa, reissu per vuosi. Rengasrikkoja Saharassa Polkupyörällä Intiassa, Polkupyörällä Thaimaasta Vietnamiin. Joka tempaisusta on syntynyt paksu kirja. Naureskellen Matti kutsuu itseään polkupyöräkirjallisuuden Päätaloksi. Hän on esitelmöinyt matkoistaan eri tilaisuuksissa, ja Ylen nettisivuilla on hänen bloginsa sekä ääni- ja videopäiväkirjoja reissuista.

Pyöräilyyn hurahtamisesta Matti voi kiittää – tai kirota – vakavaa sairastumistaan.

Vuonna 2002 häneen iski voimat vievä autoimmuunisairaus, sarkoidoosi. Sille ei tiedetä selkeää syytä, mutta Matti itse epäilee usean vuoden aikana kertynyttä stressiä.

– Olin opiskellut ahkerasti ja tehnyt kolmea osa-aikatyötä. Lapset olivat pieniä, ja sitten tuli avioero. Homma kaatui päälle.

Maantiedettä, kehitysmaatutkimusta ja italiaa opiskelleelle vastavalmistuneelle 1990-luku ei tarjonnut ruusuisia työmahdollisuuksia. Matti oli kolmeen otteeseen kortistossa.

Sitten hän pääsi digitaalisen median työllisyyskurssille, ja Ylestä avautui harjoittelupaikka. Elämä näytti pitkästä aikaa hymyilevän, mutta miehen immuunipuolustus päätti toisin ja vinksahti.

– On ironista, että sairaus iski heti, kun stressi hellitti, Matti huokaisee.

Oireet alkoivat kuumeilulla. Meneillään olivat jalkapallon MM-kisat, ja futisfani luuli vain käyvänsä ylikierroksilla. Kun suosikki Italia putosi ja kuumeilu jatkui, kävi selväksi, ettei kyse ollut liiasta intoilusta.

Aluksi vaivaan tarjottiin särkylääkettä.

Sitten keuhkopussista löytyi patti.

Matti pääsi tutkimuksiin. Kirurgisesti nipsaistu näyte varmisti diagnoosin.

– Söin kaksi vuotta kortisonia, jolla on vakavia sivuvaikutuksia. Pahinta oli, että suojalääkityksestä huolimatta vatsani prakasi.

Jatkuvat, pistelevät vatsakivut jatkuivat kuusi viikkoa. Matti saattoi syödä vain vähän kerrallaan, lopulta ainoastaan perunaa ja porkkanaa.

– En pystynyt nukkumaan yhtäjaksoisesti kahta tuntia pidempään, mutta sinnittelin töissä. Pahimpien kipujen iskiessä käperryin työhuoneeni lattialle. Aloin miettiä, että jos elämä on tällaista, niin...

Viimein apu löytyi yksityiseltä ravintoterapeutilta, joka suositteli käsiteltyä MCT-kookosöljyä. Se oli kallista apteekkitavaraa, mutta sitä ei tarvinnut ottaa kuin puoli teelusikallista päivässä.

Vähitellen vatsa tuli kuntoon. Toipumista vauhdittaakseen Matti hankki kuntopyörän.

Kun diagnoosista oli kulunut yhdeksän kuukautta, Matti hyppäsi polkupyörän selkään.

Seuraavana vuonna fillarointi jatkui yli talven. Se muutti hänen suhtautumisensa pyöräilyyn. Päivämatkat pitenivät, ja talvipyöräily lumen ja jään keskellä kävi koko ajan kiehtovammaksi.

Matin tavaramerkkejä ovat valkoinen kypärä ja keltaiset turvaliivit. Tuttua ovat myös muhkea parta ja pitkinä tuppoina laskeutuvat viikset.
Matin tavaramerkkejä ovat valkoinen kypärä ja keltaiset turvaliivit. Tuttua ovat myös muhkea parta ja pitkinä tuppoina laskeutuvat viikset.

POLJEMME VÄLILLÄ RINNAKKAIN, välillä peräkkäin satunnaisia vastaantulijoita väistellen. Puhe kääntyy kirjoittamiseen. Se on luontevaa jatkoa megapolkaisuille ja urakkana samaa maratonsarjaa.

Työn alla on Himalajan-matka. Kirja ilmestyy maaliskuussa, ja paineet saada se valmiiksi ovat kovat. Matti on viettänyt kaksi viikkoa erakkoelämää, kirjoittanut öisin ja nukkunut päivisin.

Hän polkee kevyen rullaavasti. Yllätyn, ettei minulla, häneen verrattuna lyhyiden matkojen miehellä, ole vaikeuksia pysyä tahdissa. Puhekin kulkee hengästymättä. Mutta Matin tapa ei ole riuhtoa.

"Olen menettänyt pakkomielteen edetä lyhintä reittiä."

– Pyörän päällä tunnen olevani kotona. Ylen latinistit ovat muotoilleet sen: Biroto ergo domi sum. Pyöräilen, siis olen kotona.
Polkiessaan vaipuu parhaimmillaan meditatiiviseen tilaan.

– Se ei riipu matkan pituudesta. Kaupungissakin tilan voi saavuttaa, etenkin yöllä. Tärkeintä on, ettei tarvitse miettiä ajamista, ei ennakoida tai valmistautua reagoimaan nopeasti.

Tutkimusten mukaan mekaaninen tekeminen aktivoi tiettyjä aivojen osia. Joidenkin kohdalla se toimii kävellessä.

– Pyöräily on hyvä tapa käsitellä ongelmia, olivatpa ne sitten ihmissuhde- tai työasioita.

Kun polkupyörä on matkantekoväline viikkoja, jopa kuukausia, haavereilta ei voi välttyä. Matti kertoo raivostuttavista rengasrikoista, hajonneista polkimista, revenneistä sisärenkaista.

– Jo ensimmäistä polkaisua varten opettelin mekaanikon opastuksella vaihtamaan katkenneen pinnan. Sitä taitoa olen tarvinnut usein, Matti kertoo.
– Jo ensimmäistä polkaisua varten opettelin mekaanikon opastuksella vaihtamaan katkenneen pinnan. Sitä taitoa olen tarvinnut usein, Matti kertoo.

Juuri kun olen onnitellut itseäni Matin vauhdissa pysymisestä, hän täräyttää uhkarohkean näköisesti liukkaaseen kurviin, sitten jyrkkään alamäkeen. Jään kuin nalli kalliolle.

Matti jatkaa yli autotien huolimatta lähestyvästä liikenteestä. Pitäisin häntä hulluna, ellen tietäisi, että hän on väistellyt norsuja liikenneympyrässä Intiassa. Hän osaa arvioida marginaaleja.

MATTI SYNTYI FORSSASSA, mutta perhe muutti Helsinkiin, kun hän oli puolitoistavuotias. Hän oli ainoa lapsi. Perhe asui Punavuoressa, ja koska koulun jälkeen ei ollut mitään toimintoja, pojan piti palata suoraan kotiin.

– Olin paljon yksin. Jälkikäteen olen oivaltanut, miten se on minuun vaikuttanut. Olen oppinut tulemaan toimeen omin päin.

Matkoilla yksinäisyys alkaa jossain vaiheessa rassata.

Vaikka näkee koko ajan uusia ihmisiä ja on heidän kanssaan tekemisissä, kohtaamisiin tulee tiettyä rutiinimaisuutta. Siihen väsähtää.

Asiaa auttaa, että pysähtyy yhteen paikkaan muutamaksi päiväksi. Kun näkee samoja naamoja, ja vaikka jutut eivät olisi ilmoista puhumista syvällisempiä, olemiseen tulee vakautta.

Ultramatkat ovat aina mentaali haaste. Ensimmäisellä reissulla Matin henkinen valmentaja oli psykologi Pertti "Veltto" Virtanen.

– Hän neuvoi, että jos kaatuu, pitää nousta heti ylös ja jatkaa matkaa. Sama periaate, jota opetetaan ratsastuksen harrastajille: jos putoat, nouse heti uudestaan hevosen selkään.

Kotiinpaluu on matkan vaikein etappi, sen Matti tietää. Reissaaja elää niin täyttä elämää, ettei arki tunnu sen rinnalla miltään.

– Kirjoittaessani olen huomannut, kuinka intensiivisiä matkapäiväni ovat. Ne ovat täynnä ulkoisesti pieniä tapahtumia, jotka kuitenkin koen voimakkaasti. Tien päällä olen auki kaikelle vastaantulevalle. Kokemuksista tulee tärkeitä, vaikka ne eivät ole ulkoisesti isoja, Matti selittää.

Kustannustoimittaja huomauttelee, että Matti kuvailee asioita kovin yksityiskohtaisesti. Juju on kuitenkin saada lukija samastumaan polkijaan, joka menee maisemassa. Siksi yksityiskohdat ovat tärkeitä.

MATTI PITÄÄ KIRJAA vuosittain kertyvistä kilometreistä. Luku vaihtelee 10000:n ja 19000:n välillä, mukaan lukien pitkät reissut.

– Vuosittain poljen pelkästään Keskuspuistossa noin 3000 kilometriä ihan pyöräilyn ilosta. Joskus työmatka venähtää kymmenien kilometrien lenkiksi.

Matin matkakuvauksia lukiessa ja elämänvaiheita kelatessa syntyy ajatus, että hänen motivaationsa pitkänmatkapolkaisuihin on itsensä koettelu.

Kun toipuu sairaudesta, päälle jää tarve uusia selviytymiskokemus.

Yhden haasteen jälkeen otetaan seuraava, ja lopulta päädytään nousemaan Himalajalla.

Matti on kirjoittanut pyöräilyn "korkeasta veisusta", lajin spirituaalisesta ulottuvuudesta. Hän tunnustautuu panteistiksi.

– Jumala ei ole jonkun veistämässä patsaassa. Mikä tahansa kivi- tai puukuva ei ole jumala, mutta se tarjoaa meditatiivisen polun, jonka kautta lähteä purkamaan omia kohtalonkysymyksiään.

Islannin-reissulla 2012 Matti koki elämyksen, jota luonnehtii omassa ajattelutavassaan uskonnolliseksi. Hän oli polkenut kolme viikkoa kylmässä kelissä ja puskenut eteenpäin kovassa tuulessa.

– Laskeudun joenvarteen vuonon pohjalle. Siellä, keskellä ei mistään, tuli tunne, että olin täydellisen oikeassa paikassa. Rauha vyöryi sisimpääni, olin tasapainossa itseni ja ympäristön kanssa. Ajattelin, että jos nyt kuolisin, kaikki olisi juuri niin kuin pitääkin.

Matti naurahtaa, että "sen tunteen kuin olisi saanut mukaansa pulloon". Euforiaa kesti kolme päivää. Kolmantena ärräpäät alkoivat taas lentää.

SAAVUMME PASILAAN ja parkkeeraamme pyörät häkkiaitaukseen. Ultrapolkijalle reilun 13 kilometrin matka oli kevyt verryttely, meikäläiselle kelpo kuntoilusuoritus.

Pitkät pyöräreissut ovat luku sinänsä, mutta tärkeintä on arkipyöräily, Matti sanoo.

– Se pitää ihmisen kunnossa ja sen puolesta olen saarnannut. Megareissut ovat ikään kuin bonusta.

Ei kahdeksaa ilman yhdeksättä. Pitkänmatkanpyöräilijällä on aina mielessä seuraava koettelemus.

Matti haaveilee Afrikan suurimman järven Victorian ympäri ajamisesta.

Mutta suunnitelmat ovat vielä auki.

– Isäni kuoli viime kesänä. En tiedä, joudunko käyttämään seuraavan vuosilomani kuolinpesän asioiden selvittämiseen. Myös pitkien vapaiden saaminen töistä on vaikeutunut.

Olisiko täräyttävin tavoite kuitenkin polkaista paksurenkaisella läskipyörällä Pohjoisnavalle? Matti naurahtaa, että siihen valmistautuminen olisi pitänyt aloittaa parikymmentä vuotta sitten.

Silti aavistelen, että polkupyöräkirjallisuuden Päätalo saattaa sen vielä tehdäkin.

Artikkeli on julkaistu alunperin ET-lehdessä 20/2015

Matti Rämö

Syntynyt Forssassa 1962. Asuu Helsingissä.

Eronnut. Aikuiset tytär ja poika.

Yleisradion teksti-tv:n toimittaja, matkakirjailija. Koulutukseltaan maantieteilijä.

Harrastaa pitkänmatkanpyöräilyä. Kirja Polkupyörällä Himalajalle ilmestyi maaliskuussa 2016.

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla