Riitta Lindegren teki näyttävän uran aikakauslehti Glorian päätoimittajana. Yksityisen Riitan näkivät vain kaikkein läheisimmät.

Mihin haluaisit tulla haudatuksi, isäni vai vanhempiesi viereen, kysyi Riitta Lindegreniltä hänen miehensä tytär. Onpa outo kysymys, ajatteli Lindegren, joka ei ollut tullut pohtineeksi koko asiaa. Pitkään hän ei miettinyt.

- Vanhempieni viereen, sukuhautaamme. Olen Lindegren.

Riitta Lindegrenin mies Jarmo Pajarinen kuoli auto-onnettomuudessa vuonna 1986. Pariskunta ehti olla yhdessä 14 vuotta.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Kaikesta tapahtuneesta on kauan. Lindegren on ollut leskenä 34 vuotta, eläkkeelläkin jo kymmenen vuotta. Kotiovella lukee postiluukussa yhä Pajarinen. Työvuosien aikana nimikyltti oli turvakoodi, portti yksityiseen elämään: tähän loppuu Riitta Lindegrenin julkinen minä, sisään astuu Riitta. Nyt nimikyltti on muisto hyvistä aviovuosista.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Avoin shekki Erkolta

Jokainen mediaa seurannut tunnistaa hänet. Riitta Lindegren loi aikakauslehti Glorian, jonka ensimmäinen numero ilmestyi vuonna 1987. Vuosien myötä Lindegren synnytti brändin ympärille kokonaisen lehtiperheen, Glorian Kodin, Glorian Antiikin sekä Glorian Ruoka ja Viinin.

Lindegren toimi päätoimittajana ja lehtiperheen vetäjänä yhteensä 23 vuotta. Toimittajana hän työskenteli 47 vuotta.

Ahkera, rohkea, kunnianhimoinen, vaativa. Kaikki Lindegreniin liitettävät adjektiivit ovat voimakkaita. Hänestä vuosien varrella kirjoitetut haastattelut viestivät samaa. Jutut on otsikoitu: Hänen Hirmuisuutensa, Kulutuksen Kuningatar tiukka tyyppi, kerta kaikkiaan.

- Se oli kuin näytelmä, jossa minulla oli tietty rooli, ja näyttelin sen niin hyvin kuin osasin. Minusta se oli jopa nautinnollista. Toimittaja tuli haastattelemaan minua valmiilla ennakkoasenteella ja minä lisäsin vettä myllyyn.

Näytelmällä oli tarkoituksensa, Glorian menestyminen. Lindegren oli antanut Sanoman silloiselle suuromistajalle Aatos Erkolle lupauksen tehdä Suomeen maailmantason naistenlehti. Erkko antoi tehtävään avoimen shekin ja aikaa kaksi vuotta. Lindegren piti lupauksensa. Gloriasta tuli menestys.

- Monet sanoivat, että Lindegrenille näyttää olevan sallittua kaikki tai että Lindegren se saa tehdä mitä haluaa. Ei se ollut ollenkaan niin. Koko 23 vuoden ajan niskassani olivat kovat paineet.

Glorian päätoimittajana hän eli etuoikeutettua elämää, matkusti paljon, pelasi golfia eksoottisilla kentillä, koeajoi luksusautoja ja illasti Michelin-tähdillä palkituissa ravintoloissa. Hän tunsi kaikki tuntemisen arvoiset ihmiset: yritysjohtajat, poliitikot, taiteilijat ja julkkikset.

- Nautin työstäni, totta kai, olihan kaikki poikkeuksellisen mielenkiintoista. Mutta erityisesti nautin siitä, että kerrankin naistenlehden toimittaja kutsuttiin paikkoihin, joihin aiemmin ei ollut asiaa, hän sanoo.

- Naiset muuttavat maailmaa ja mielipideilmastoa. Tyhmä se, joka ei tätä tajua.

Lindegren sanoo aina tienneensä paikkansa. Hän on toimittaja, ja toimittajan tehtävä on kuunnella ja havainnoida, pitää etäisyyttä. Kristallikruunujen loisteesta voi nauttia, mutta toimittajuuttaan ei pidä hukata. Elämäkertansa hän lopettaa sanoihin: "Mietin jäisinkö ikävöimään tätä? En usko. Eiköhän tämä ole nyt nähty."

Kolmen päivän suruaika

Traagiseksi menestystarinan tekee se, että Lindegren jäi leskeksi vain muutamaa kuukautta ennen kuin hän aloitti Glorian kanssa. Jarmo Pajarinen kuoli torstaina. Seuraavana maanantaina Lindegren meni töihin. Alkuun hän teki kahta työvuoroa: synnytti päivisin Gloriaa ja suri öisin miestään.

- Moni ajatteli, että olin kylmä ja tunteeton, mutta minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa.

Joskus ympäristön tulkinnat kuristivat kurkkua, loukkasivatkin. Useimmiten niihin pystyi suhtautumaan välinpitämättömästi.

Lindegren päätti hoitaa surunsa työajan ulkopuolella. Hän uskoo surreensa enemmän kuin ihminen keskimäärin.

- Läheinen ystäväni sanoi, että kesti puolitoista vuotta ennen kuin edes hymyilin taas.

- Suru on ihmisen kaikkein henkilökohtaisimpia asioita. Kukaan ei voi sanoa, että toinen suree väärin.

Samalla tavalla Riitta Lindegren kokee, että syvin ilo ja onnellisuus ovat yksityisiä tunteita.

Se toinen Riitta, joka kantaa mökillä puita ja torjuu pimeää asettelemalla puihin ja pensaisiin kaamosvaloja, on aina näkynyt vain kaikkein läheisimmille.

Riitta jäi leskeksi 43-vuotiaana eikä ole mennyt uusiin naimisiin. Liittyykö tämä suruun?

- Ei liity. On vain käynyt niin, Tuhkimo-satua mukaillen, että kenellekään prinsseistä ei toistaiseksi ole ollut tarjota oikean kokoista kenkää, hän nauraa.

Kolme bonuslasta

Avioliitto Jarmo Pajarisen kanssa toi Riitan elämään kolme lasta. Nyt pitää opetella laittamaan ruokaa, ajatteli sinkkuna 31-vuotiaaksi elänyt Riitta.

- Viisas äitini neuvoi muistamaan, että veri on vettä sakeampaa: sinut voi aina vaihtaa, lapsia ei.

Riitta muisti äitinsä ohjeen. Suhteet miehen lapsiin ja näiden perheisiin ovat läheiset.

- Ajattelen, että minulla on laajennettu perhe, johon kuuluvat mieheni lapset lapsineen ja lapsenlapsineen sekä veljeni perhe. Joskus mietin, että olisin voinut olla heidän elämässään enemmän läsnä, mutta luulen heidän hyväksyvän minut näinkin.

Miehestään Lindegren kirjoittaa kirjoissaan vähän. Hän oli ekonomi, töissä perheyrityksessä. Se on saanut riittää. Ehkä vieläkään ei ole oikea aika.

Kiltti ja vaativa

Riitta Lindegren sanoo olevansa superkiltti ja supertunteellinen.

- Esimiehenä olin vaativa, se on varmaa. Mutta vaativuus ja kiltteys eivät ole toistensa vastakohtia. Päinvastoin. Hyvä esimies uskaltaa vaatia, jotta alaiset loistaisivat.

Lindegrenillä oli tapana sanoa, että hyvän ja huonon jutun tekeminen kestää yhtä kauan, miksei siis tekisi saman tien hyvää. Toimittajaahan hyvästä jutusta kiitetään, ei esimiestä. Entisistä alaisista yhdeksästä on tullut päätoimittaja.

- Jokainen heistä on tullut jälkikäteen sanomaan, että nyt he ymmärtävät minua.

"Vaativuus ja kiltteys eivät ole toistensa vastakohtia."

Omaa kykyään selviytyä vastoinkäymisistä ja muutoksista Riitta Lindegren pitää hyvänä. Hän on selvinnyt kolmesta auto-onnettomuudesta, vakavasta verisuonen katkeamisesta ja rintasyövästä. Rankat kokemukset ovat opettaneet suhtautumaan elämään luottavaisesti: tulee mitä on tullakseen.

Isän tyttö menestyy

Kenen tyttäriä sitä ollaan? Jo pikkutyttönä kysymys kismitti Riitta Lindegreniä. Hänessä on samaa kuin isässä: pituus, kädet ja se, että hän osaa kirjoittaa prikulleen samalla tyylillä kuin isänsä. Mutta kenenkään jatke hän ei ole, ei ollut lapsena eikä ole nyt.

Riitta Lindegrenin ollessa puolitoistavuotias hänen isänsä, varatuomari Niilo Lindegrén kuoli 55-vuotiaana.

- Minulla oli lapsuudessani vahvat turvaverkot, enkä muista, että olisin jäänyt isättömyyden takia mistään paitsi. En myöskään muista tunteneeni isänkaipuuta.

Päiväkirjoistaan Riitta näkee, että hän on kuitenkin miettinyt kirjan kirjoittamista isästä jo pitkään.

- Jotenkin se on taustalla vaivannut. Epäilemättä varhain koettu suuri menetys on näkynyt minussa eräänlaisena sitoutumiskammona.

Lindegrenillä oli tapana kerätä lehtileikkeitä isän tytöistä mahdollista kirjaa varten. Haastatteluja, joissa menestyneet bisnesnaiset korostivat isän ihmeellistä merkitystä elämässään. Vahvoja ja määrätietoisia naisia, juuri sellaisia johtajia, joita yritykset tarvitsevat ja joista on esimerkiksi pikkutytöille.

- Minua vähän ärsytti se "isän tyttö pärjää" -asenne. Niin monella ei ole isää ja silti he pärjäävät vallan mainiosti.

Muutama vuosi sitten tarina omasta isästä alkoi todella vaivata. Kuka oli se mies, jonka tytär olen? Lindegren rakensi isänsä kuvan pienistä palasista: kirjeistä, muistiinpanoista, arkistoista, sukulaisten ja ystävien muistikuvista. Sen, mikä ei selvinnyt, hän kuvitteli. Kirja, Isä minun - Mies jota en muista, on ilmestynyt Lindegrenin oman kustannusyhtiön Emeriitta Oy:n julkaisemana.

- Nykyaika keskittyy yksilöön. Minun Facebook-kaverini, minun todellisuuteni, minun universumini. On hyvä tietää omasta taustastaan enemmän kuin vain näkyvä pinta. Mistä olen tullut, ketkä olivat ennen minua, miten perimä näkyy minussa. Jos uskaltaa avata oven menneisyyteen, voi saada auki uusia luukkuja itseensä ja tulevaisuuteensa.

Äiti uusin silmin

Pärjääminen on Riitta Lindegrenin verbi. Se tarkoittaa itsenäisyyttä, omilla jaloilla seisomista ja omista ratkaisuistaan vastaamista.

Vuonna 1953 hän kävi äitinsä kanssa katsomassa Töölön yhteiskoulun seinältä oppikoulun päässeiden nimilistan. Kun siltä löytyi oma nimi, tuleva oppikoululainen sanoi äidilleen: nyt sinun ei enää koskaan tarvitse huolehtia minusta. Murrosiässä törmäyskurssi äidin kanssa oli väistämätön.

- Muistan teini-ikäisenä ajatelleeni, miten isän kaltainen upea tyyppi on voinut rakastua äitiini.

Sitä, mitä silloin tuli sanottua tai tehtyä, ei Riitta Lindegrenin mielestä kannata harmitella. Sitä hän tosin miettii, miten ei aikaisemmin nähnyt äitiään muuna kuin äitinä. Ei nähnyt voimakasta ja kiinnostavaa naista, vaikka äiti oli aina läsnä elämässä ja eli 95-vuotiaaksi.

- Miten vähän tunnemmekaan niitä, jotka ovat meitä kaikkein lähimpänä.

Vasta kirjoittaessaan kirjaa isästään Lindegren tajusi, että miten upea äiti oli. Siviä Lindegrén oli juristi kuten miehensäkin. Molemmat työskentelivät Helsingin kaupungin oikeusaputoimistossa, Siviä koko työikänsä. Nelihenkinen perhe eli keskiluokkaista elämää Helsingin Etu-Töölössä.

- Äiti oli vahva ihminen. Hän ei musertunut suruun, ei uhriutunut tai muuttunut marttyyriksi. Hän tarjosi minulle ja isoveljelleni hyvän elämän isän kuoltuakin. Hän antoi minun kasvaa sellaiseksi ihmiseksi kuin olen. Kunnioitukseni äitiä kohtaan kasvoi valtavasti.

Artikkelin voi lukea kokonaan ET-lehden numerosta 3/2021.

Sisältö jatkuu mainoksen alla