Ritva Jaatinen oli työskennellyt myyjänä Stockmannilla nuoresta pitäen ja nautti työstään. Eräänä päivänä hän sai järkyttävän puhelun.

Työvuosiini mahtuu paljon hyviä, hienoja muistoja, mutta myös elämäni suurin kriisi. Eläkkeelle jäädessäni sain esimieheltäni kauniin kukkakimpun ja muhkean lahjakortin. Vaikka halusin eläkkeelle, päivä oli haikea, sillä ehdin työskennellä Helsingin Stockmannin tavaratalossa 48 vuotta ja yhdeksän kuukautta. Aloitin työt jo 14-vuotiaana. Pääsin silloin  tavaratalon kaksivuotiseen myyjäkouluun.

Olin yksinhuoltajan lapsi ja halusin mahdollisimman pian töihin saadakseni omaa rahaa. Minut hyväksyttiin kouluun, koska olin hyvä laskemaan ja puhuin ruotsia. Siitä voin kiitää ruotsinkielistä äitiäni. Hänkin työskenteli muutamia vuosia Stockmannilla myyjänä.

Tavaratalo oli minulle alusta pitäen kuin perhe. Vanhemmat myyjät ottivat minut siipiensä suojaan, olinhan niin nuori.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Sain ensimmäisen lapseni jo 19-vuotiaana. Kun liitto lapsen isän kanssa loppui, se aiheutti paljon huolta ja murhetta, mutta työtoverit tukivat. Surut unohtuivat, kun pukeuduin myyjän asuun.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Syksyllä 1993 elämäni suistui raiteiltaan. Olin onnellisesti uudessa liitossa, ja kaiken piti olla hyvin.

Sinä päivänä olin myymässä lakanoita, ja asiakkaita oli paljon. Silloin tiskilläni soi puhelin.

Kolmivuotias poikani oli ollut tutkimuksissa epileptisten kohtaustensa vuoksi. Lääkäri soitti kertoakseen, että poikani päästä oli löytynyt kasvain.

Sopersin, tärisin ja puristin luuria. Jono tiskini edessä kasvoi, mutta kukaan ei valittanut, etuillut tai kiroillut. Asiakkaatkin kuulivat, että olin saanut järkyttäviä uutisia.

Kun olin saanut myytyä viimeisenkin lakanan, juoksin itkien pois. Työtoverilleni sanoin, että nyt minun on päästävä kotiin. Siitä alkoi puolen vuoden raastava epätietoisuuden aika. Poikani päätä tutkittiin, otettiin magneettikuvia ja mittailtiin.

Kukaan ei valittanut tai etuillut. Asiakkaatkin kuulivat, että olin saanut järkyttäviä uutisia.

Työ auttoi minua jaksamaan, vaikka välillä palvelin asiakkaita kyynelten läpi. Kun asiakas innosta puhkuen kertoi hankkineensa makuuhuoneeseensa ruusunpunaiset tapetit ja kysyi, minkä väriset liinavaatteet sopisivat sinne, olisi tehnyt mieli sanoa, ettei kiinnosta pätkääkään. Minulla on pieni poika. Ja se poika voi kuolla.

Tutkimusten jälkeen poikani päätettiin leikata. Kun leikkauspäivä lähestyi, pyysin esimieheltäni sitä vapaaksi. Hän sanoi, ettei se ole mahdollista, koska silloin on inventaario ja tiimin vetäjänä minun täytyy olla paikalla.

Olin mykistynyt. Ajattelin, että täytyyhän minun saada päivä vapaaksi. Työterveyshoitaja ehdotti, että voisin ottaa sairauslomaa, mutta minä puuskahdin, etten ole sairas. Olin niin mahdottoman uskollinen työntekijä, että mielestäni sairauslomalla ollaan vain kipeänä.

Oli riski, että pojalta voisi mennä puhekyky tai hänelle tulisi toispuolinen halvaus.

Henkilöstöpäällikkö myönsi lopulta minulle vapaapäivän, mutta muistutti, että esimieheni oli toiminut aivan oikein. Hän totesi, että kyllä työntekijä voi tällaisissa tapauksissa ottaa sairauslomaa - ei yhtiölle sentään tarvitse niin uskollinen olla.

Ennen leikkausta kirurgi vielä kysyi, olemmeko varmoja, että haluamme operaation. Samanlaisia leikkauksia oli siihen mennessä tehty vähän. Oli riski, että pojalta voisi mennä puhekyky tai hänelle tulisi toispuolinen halvaus. Itkien sanoin, että otamme riskin.

Leikkauspäivänä kuljin mieheni ja puolitoistavuotiaan poikamme kanssa kaupungilla. Päivästä on jäänyt vain hämäriä muistikuvia.

Oli toukokuu, odotin neljättä lastamme kuudennella kuukaudella. Kävimme jossakin syömässä, mutta minulla ei ollut nälkä. Kuljin koko päivän kuin sumussa.

Kuudelta illalla kirurgi soitti. Leikkaus oli mennyt hyvin, ja poikaa voisi tulla katsomaan. Mietin, etten lähde, koska en ehkä kestäisi nähdä poikaani letkuissa ja siteissä. Kun mieheni puki takkia päälleen ja oli astumassa ovesta ulos, muutin mieleni ja lähdin mukaan.

Sairaalassa menin heti poikani sängyn viereen. Hän avasi silmänsä ja pyysi päästä syliin. Se oli pakahduttavaa.

Hoitaja irrotti pojan letkuista ja johdoista, ja hänet nostettiin syliini. Miehelleni poika sanoi heti, että mene ostamaan nameja. Hän oli ennen leikkausta luvannut pojalle suuren karkkipussin.

Onneksi menin sairaalaan. Jos mieheni olisi kertonut minulle kaiken tämän, en olisi uskonut. Miten kuuden tunnin vaikeasta operaatiosta voi toipua niin nopeasti?

Leikkauksen jälkeen mieheni jäi hoitamaan poikaa ja minä palasin töihin. Olin niin helpottunut. Tavaratalossakin elettiin vielä hyviä vuosia, ja työtoverien kanssa naurettiin paljon.

Uskolliset asiakkaat ilahduttivat. Kerrankin eräs 95-vuotias nainen tuli sairaalasta kesken hoitojen, koska "Stockmann parantaa sairaalaa paremmin".

Mietin, miten upea työyhteisö minulla olikaan ollut. Se kannatteli minua aina.

Heti eläköitymiseni jälkeen minua pyydettiin osa-aikatöihin sänkyliikkeeseen. Ensin ajattelin, että aion keskittyä pihatöihin, mutta lopulta suostuin. Myyminen taitaa kuulua elämääni.

Kuljen nykyiseen työpaikkaani Stockmannin ohi. Mietin, miten upea työyhteisö minulla oli. Se kannatteli minua silloinkin, kun elämä oli kaikkein raskainta.

Ja olenhan onnen tyttö, kun näin legendaarisen tavaratalon parhaat päivät.

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 11/2021.

Sisältö jatkuu mainoksen alla