Runoilija Aulikki Oksanen on ylpeä uudesta kokoelmastaan Helise taivas. Viidenkymmenen vuoden aikana tapa kirjoittaa on pysynyt saman. Katso video!

"Helise, taivas -kokoelmaan on valittu parhaat runoni 50 vuoden ajalta. Useimmat runoista ovat hyvin omakohtaisia ja niiden tunnelmat liikkuvat valoisasta pimeään ja kuiskauksesta huutoon. Keskeisiä aiheita ovat luonto, rakkaus, ihmisarvo ja elämän taistelu.

Toivoisin kirjani päätyvän kaikenlaisten ihmisten käsiin. Olin juuri Joensuun laulumailla, missä koko yleisö lauloi laulajien mukana Sinua, sinua rakastan. On hienoa saada vastakaikua, ja nyt saan sitä myös näistä uusista, 2000-luvun runoista.

Viidessäkymmenessä vuodessa kirjoittamisen tapani ei ole muuttunut. Kirjoitan runot ensin käsin, siellä, missä runon syntyprosessi alkaa. Runo voi lähteä liikkeelle keittiön kellosta, mangomehusta tai arkeologien löytämistä luurangoista. Usein hion runon raakiletta pitkään ja hitaasti.

Toivo Kuulan sovittamaan pohjalaiseen kansansävelmään syntyivät sanat kuitenkin yhdessä huimauksessa: ´Sileäksi vasten sydäntä/ on veitseni terotettu´.

Joku runo voi olla pitkään pajassa kuin harmaa luonnonkivi ja sitten vain jonakin hetkenä huomaa, että on saanut sen hohtamaan."
 

Voiko muinaista ja nykyistä terrorismia verrata? Historioitsija Teemu Keskisarjan mielestä kaikkea voi verrata. "Monesti sillä tuloksella, että on jotain samaa ja paljon erilaista."

Joukkopuukotus on minulle Suomen historiasta tuntematon sana. Asennoidun väkivaltauutisiin aina samoin: ei uutta auringon eikä edes Pohjantähden alla! Nyt mieleeni muistuu tapaus Turusta vuonna 1821.

21-vuotias Turun Akatemian ylioppilas Johan Gadolin kiihottui 1820-luvun päivänpolttavista aatteista. Mieli järkkyi myös yksityisasioiden sekasorrosta. Gadolin piti lääketieteen professori Israel Hwasseriä ”ihmisyyden vihollisena”, koska ei pitänyt hänen poliittisista ja luonnonfilosofisista mielipiteistään. Gadolin pälpätti levottomia vihapuheita, eikä yliopisto huolestunut radikalisoitumisesta ajoissa. Gadolin paineli professorin huoneeseen ja iski häntä miekalla.

Professori selvisi hengissä. Oikeudenkäynnissä Gadolin selitettiin syyntakeettomaksi, joka ei tarvinnut rangaistusta vaan hoitoa. Tuomio johtui hyssyttelystä. Miekanisku 1821 oli ideologisempi kuin puukonisku 2017. Yliopisto ei uskaltanut vihjaista tsaarinvallalle ääriajattelusta, joka Keski-Euroopassa aiheutti attentaatteja ja kapinointia.

Gadolin tuskin oli sairaampi kuin nykyiset puukko- ja pommimiehet. Silti hän vietti loppu-elämänsä, 50 vuotta, seinään kahlittuna seinähulluna. Uhri Hwasser turrutti haavoittumiskipujaan oopiumilla ja jäi koukkuun. Hän ei säikähtänyt maltillisemmaksi tiedemieheksi. Päinvastoin, huumehouruissa hän loi entistä hurjempia teorioita.

Routavuosina 1904–06 Suomi oli terrorismin potentiaalinen pikkujättiläinen. Eugen Schauman ampui senaatin portaikossa kenraalikuvernööri Bobrikovin ja itsensä. Kymmenet nuorukaiset jumaloivat Schaumania ja leikkivät sankaria pommeilla ja revolvereilla.

Voiko muinaista ja nykyistä terrorismia verrata? Kaikkea voi verrata – monesti sillä tuloksella, että on jotain samaa ja paljon erilaista.

Schauman ei olisi ikipäivinä taittanut hiuskarvaakaan Bobrikovin vaimolta ja lapsilta. Hän niittasi päävihollisen, niin kuin ensimmäinen suomalaisterroristi Lalli piispa Henrikin. Schaumanin seuraajat verryttelivät iskuihin prostituoitujen vuoteessa ja vahvistivat vakaumusta viinalla. Mutta eivät hekään pärskyttäneet venäläisten siviilien verta.

Kantasuomalaiset terroristit olivat ehkä sekopäitä mutta eivät täysiä kusipäitä.

Kolumni on julkaistu ET-lehdessä 20/2017

Liikunta on näyttelijä Jukka Puotilalle elämäntapa.

Näyttelijä, imitoija ja tv-isä Jukka Puotila on kokenut elämässään kaksi pysähdystä. Juuri ne ovat opettaneet, mikä on koomikon työn tärkein sisältö.

Näyttelijä Jukka Puotila pölähtää harjoituksista Kansallisteatterin ruokalaan Morkkuun. Rooliasu on vaihtunut siviileihin.

Kädenpuristus on jämäkkä. Puotila näyttää hyväkuntoiselta ja trimmatulta, mutta kasvojen uurteet kertovat oman tarinansa.

Puolitoista vuotta sitten loppukesästä Puotila sai tietää sairastavansa suusyöpää. Se oli sokki, joka aiheutti epätodellisen ulkopuolisuuden tunteen. Puotila pelkäsi menettävänsä äänensä, näyttelijän tärkeimmän työvälineen. Hän myös suri sitä, kuinka paljon hänen sairautensa vaati läheisiltä, varsinkin vaimolta Annelilta.

Puotila joutui – tai pääsi – nopeasti leikkaukseen sekä säde- ja sytostaattihoitoihin. Ne olivat rankkoja. Hän muun muassa menetti makuaistinsa väliaikaisesti.

Asia nousi otsikoihin, koska syksyn roolit ja iso 60-vuotisjuhlakiertue peruttiin. Oli henkisesti raskasta potea ja samalla käsitellä sairautta vielä julkisuudessakin. Toisenlaisessa ammatissa hän olisi voinut sairastaa rauhassa.

Lohdukseen hän kuitenkin huomasi, että asialla oli kääntöpuoli. Ihmiset tulivat kertomaan hänelle vaikeuksistaan.

– Sain auttaa ja vahvistaa ihmisten elämänuskoa. En ollut ymmärtänyt, että julkisuus voi toimia noinkin päin, hän sanoo.

Ohjelmatoimistot toivoivat, että jos paraneminen etenee suotuisasti, Puotila palaisi keikoille nopeasti. Hän aloittikin kiertueen vain nelisen kuukautta hoitojen päättymisestä helmikuussa 2016.

– En tiedä, olinko niin hyvin vielä toipunutkaan, mutta työnteko varmaan auttoi. Tuli muuta ajateltavaa.

Jukka Puotila on aina halunnut hauskuuttaa.
Jukka Puotila on aina halunnut hauskuuttaa.

Treeniä joka päivä

Puotila vaihtaa jatkuvasti asentoa ja taputtelee pöytää. Mies on täynnä hallitusti purkautuvaa energiaa.

– En ole koskaan ollut varsinaisesti urheilija, vaikka ehkä olisin sitä halunnut. Isä oli hyvä voimistelija, ja perheessä kaikki lapset tekivät jotakin. 50- ja 60-lukujen Suomessa lasten urheiluharrastukset eivät olleet koko perheen yhteinen juttu niin kuin nykyisin.

– Se oli sellaista pihasporttia, halpaa touhua verrattuna esimerkiksi hallijääkiekkoon. Kentät tehtiin itse, samoin välineet.

Television vaikutus oli suuri. Suomalaiset yleisurheilijat menestyivät, joten Puotila ja hänen kaksi nuorempaa veljeään suosivat juuri kenttälajeja.

Liikunta kuului arkeen. Koulu- ja muut matkat taitettiin polkupyörällä, kävellen tai hölkäten. Talvisin espoolaispojatkin hiihtivät.

– Nykyisin se ei ole niin luontevaa. Jotkut liikkuvat paljon, toiset eivät yhtään. Kun olin armeijassa, keskimääräinen Cooper-testin tulos oli 2700 metriä. Nyt se on 400 vähemmän.

Puotila itse juoksi intissä 3400 metriä.

"Kun sairastuin, mielessä kävi ajatus, että miksi juuri minä. Mutta eihän se niin mene."

Liikunnan harrastaminen piti iskun päällä koko ajan, ja siitä tuli elämäntapa. 1980-luvulla Puotila ehti olla vuoden Jouko Turkan opissa. Siinä rytinässä hyvästä fysiikasta oli hyötyä.

– Turkan harjoitusten jälkeen ei tarvinnut lähteä salille eikä välttämättä ottaa kirjaakaan käteen, Puotila naurahtaa.

Hän treenaa edelleen joka päivä. Sulkapallo on tauolla, koska pelikaveri on menossa leikkaukseen, mutta lenkkeily ja punttisali ovat ohjelmassa. Puotila on innostunut olympianostosta, johon kuuluvat tempaus ja työntö. Nostamisen tekniikka kiehtoo.

Tavoitteena ei varsinaisesti ole pysyä hoikkana, hyvässä kunnossa tai terveenä. Hyvä olo liikuntasuorituksen jälkeen on vain niin addiktoiva tunne, ettei treenaamista voi lopettaa.

– Kun sairastuin, mielessä kävi ajatus, että miksi juuri minä, joka olen pitänyt itseni kondiksessa. Mutta eihän se niin mene.

Tekstiä päähän

Esiintyjän tunneskaalaan kuuluu jännittäminen. Ensimmäiset minuutit ratkaisevat. Koomikko on yksin, apuja ei tule mistään.

Jännitys on eri asia kuin esiintymispelko. Iso tähti voi olla yleisön edessä kuin kotonaan, mutta kun kysytään, mikä on vaikeinta, vastaus kuuluu: lamauttava esiintymispelko.

– Jännittäminen on lataus, jolla saan itsestäni enemmän irti. Mitä suurempi on kynnys nousta lavalle, sitä parempi esitys.

Hyvä muisti ja oppimiskyky ovat näyttelijälle tärkeitä työkaluja.

– En erityisesti treenaa muistiani, mutta Kuolema Venetsiassa -näytelmää tehdessä oli mukava todeta, että teksti vielä menee päähän. Sitä on aika paljon.

Puotila opettelee vuorosanat mahdollisimman varhaisessa vaiheessa.

– Jotkut osaavat harjoitella käsikirjoituksen kanssa ilman, että heidän elekielensä kärsii. Itse haluan siitä nopeasti eroon.

"Välillä unohdan, että urani on lähtenyt lentoon sadusta."

Keikka Vihannissa

Puotila on luontaisen lahjakas imitoija. Nuorena miehenä Myrskylintujen nukkeja tai sheriffi McCloudin ja Columbon kaltaisia amerikkalaisia tv-hahmoja matkiessaan hän ei oikeastaan tiennyt, mistä siinä oli kysymys.

– Sitten näin, kuinka Reijo Salminen teki imitaatioita televisiossa, ja hyvin tekikin. Silloin sain asialle nimen.

Esiintymishaluissaan nuori Puotila pyöri helsinkiläisen hotelli Intercontinentalin yökerhossa Ballroomissa. Hän oli tavallisena asiakkaana, mutta paukutteli menemään pöydästä toiseen hauskuuttaen ihmisiä jutuillaan.

– Viimein joku alkoi kysellä, että kuka tämä tyyppi oikein on? Pian ohjelmatoimisto Polar-artisteista otettiin minuun yhteyttä.

Puotila värvättiin juhannuskeikalle Vihantiin Pohjois-Pohjanmaalle. Se reissu opetti, että jos lavahommia aikoi tehdä, piti olla ohjelmisto.

– Välillä unohdan, että urani on tosiaan lähtenyt lentoon tuollaisesta sadusta.

"Hattuun ei saa nousta" on Jukka Puotilan motto.
"Hattuun ei saa nousta" on Jukka Puotilan motto.

Pysäyttävä burnout

Kun Puotila pääsi keikkaputkeen, häntä neuvottiin takomaan niin kauan kuin rauta on kuuma. Että kohta keikat loppuvat.

Kyllä hän sitten takoikin. Oli teatterirooleja, lavakeikkoja, tv-sarja Ruusun aika, sketsiohjelmia, dubbauksia. Puotila nousi koko kansan tietoisuuteen, ja kiirettä piti.

Hän eli vuosikausia aikataulupuristuksessa, joka ei voinut olla kovin terveellistä. 1990-luvun puolivälissä tulikin stoppi, kun hän sairastui uupumukseen. Siihen liittyi myös paniikkikohtauksia.

Pöydällä oleva Puotilan puhelin hälyttää hiljaisella. Illaksi on tiedossa menoa, mutta ei tällä kertaa sentään esiintymistä. Jotain pakkopysähdykset ovat työnarkomaanille opettaneet.

– Omaa rajaansa ei tiedä, ennen kuin se tulee vastaan. Ihminen kestää pirusti positiivista painetta. Mikään ei epäilytä, kun asiat sujuvat ja yleisö ihailee.

Burnoutin jälkeen Puotila piti teatterista kuukauden tauon, mutta palasi pikku hiljaa töihin. Kotikatua alettiin kuvata, ja Puotila lähti mukaan koko kansan televisioisäksi.

Televisiosarjan tekeminen tuntui rauhalliselta verrattuna Tsa tsa tsan kaltaiseen sketsiviihteeseen. Työtahti hellittikin hetkeksi, kunnes kone alkoi taas ottaa kierroksia. Mutta ei niin päättömiä kuin ennen burnoutia.

– Nuorin poikani syntyi, ja elämässä alkoi uusi vaihe. Se oli itsetutkiskelun paikka. Mikä on motivaationi? Olinko taiteilijana se, mikä halusin olla?

Herkkää ja tarkkaa

Luovan työn ja urheilunkin yhteydessä puhutaan usein flow'sta, tilasta, jossa ihminen toimii äärimmäisen keskittyneesti unohtaen häiriötekijät.

– Se liittyy kaikkeen intensiiviseen tekemiseen, mutta ei se aina tule, kokenut esiintyjä tietää.

– Kun edesmennyt formulakuski Ayrton Senna kerran kaasutteli täydellisen kierroksen, kaikki tapahtui kuin itsestään. Uskovaisena miehenä hän sanoi ajaneensa Jumalan kasvot edessään.

Puotila itse muistaa kokeneensa flow'n muutamia kertoja. Silloin hän on huomannut olevansa äärimmäisen nopea, herkkä ja tarkka. Kaikki on mennyt kymppiin.

"On eri juttu vetää show kolmevitosena kuin kuusikymppisenä."

Hän taputtaa pöytää ja naksuttaa kielellä samassa rytmissä. Naps, naps, naps.

– Juuri se tarkkuus on ihmeellinen juttu. Sillä on jotain tekemistä maanisuuden kanssa. Raja esittäjän ja yleisön väliltä poistuu. Yhtä lailla yleisö on flow'ssa.

Nuorena Puotila koki elämän rajatonta hurmaa ajaessaan keskellä yötä keikalta kotiin. Radiosta tuli Paula Koivuniemen Kuuleeko yö. Vanhetessa ymmärrys rajallisuudesta ja kyynisyyskin lisääntyvät.

– On eri juttu vetää show kolmevitosena kuin kuusikymppisenä. Ennen katsottiin, että kuka tämä tyyppi on, mutta nyt, että no, Puotila, annas tulla.

Taiteilija voi vuosien karttuessa kehittyä paremmaksi, mutta tietynlainen nuoruuden into on keikkamiehelle elinehto. Siteeraamalla Thomas Mannin tekstiä Puotila löytää oikeat sanat kuvaamaan ajatuksiaan.

- "Vaikka koko kansa kunnioittaa minua mestarina, se ei tyydytä minua itseäni. Itsestäni tuntuu, että työstäni puuttuvat tulisena räiskyvän ja leikkivän mielen ailahdukset", kuuluu ikääntyvän kirjailijan repliikki näytelmässä Kuolema Venetsiassa.

Lohtua ja voimaa

Viihdyttäjän jutut muuttuvat elämänkokemuksen myötä. Asiat, joita kaipaa menneisyydestä, ovat samoja, joita kaikki kaipaavat.

– Yleisöni on suurimmaksi osaksi samaa ikäluokkaa kuin minäkin. Saatan vetää ihan tavallista juttua, kuten millaista on, kun lapset ovat lähteneet kotoa, ja se uppoaakin.

Puotilalta on kysytty, nousiko menestys hattuun.

– Yleisön eteen ei ikinä mennä takki auki. Takki auki voi kyllä poistua, jos on onnistunut.

– Jos huumori on omiaan saamaan aikaan naurun, se on ihmiselle aivan vastustamaton reaktio. Se on salaviekas keino. Joku voi yrittää vastustella, että "minähän en näille naura", mutta yhtäkkiä se tulee sieltä kuin pieru, jota ei pysty pidättämään, Jukka Puotila kuvailee.
– Jos huumori on omiaan saamaan aikaan naurun, se on ihmiselle aivan vastustamaton reaktio. Se on salaviekas keino. Joku voi yrittää vastustella, että "minähän en näille naura", mutta yhtäkkiä se tulee sieltä kuin pieru, jota ei pysty pidättämään, Jukka Puotila kuvailee.

Parasta palautetta on, kun joku sanoo unohtaneensa elämänsä vaikeudet 45 minuutiksi.

– Mies pyörätuolissa kertoi, että hänellä oli annettu puoli vuotta elinaikaa, mutta show'ni jälkeen tuli tunne, että hän elää ainakin vuoden. Tällainen motivoi nousemaan lavalle.

Koomikot ovat kansan terapeutteja. Nauru on pitelemätön tie ihmisen sisimpään.

– On iso asia, jos voi tuoda ihmisille lohtua ja voimaa. Elämässä tärkeintä on, että pystyy auttamaan. Sen arvon ymmärtää, kun itse tarvitsee apua.

Puotila on näytellyt Suomen Kansallisteatterissa liki 34 vuotta. Syksyllä hän luopuu vakinaisesta pestistä, mutta jatkaa Suomen 100-vuotisjuhlanäytelmässä Koivu ja tähti.

Puotila haluaa hiljentää tahtia ja laskeutua pehmeästi eläkeikään, joka on näyttelijöillä 63 vuotta. Koko kansan tv-isä haluaa olla oikea isoisä lapsenlapsilleen.

6 x Mikä kutkuttaa, Jukka Puotila?

Loiri. Vesa-Matti Loiri on ollut minulle tärkeä vanhempi kollega. Vaikka kuinka yrittäisi ohittaa, Vesku on aina Vesku.

Benny Hill. The Benny Hill Show pyöri pitkään Suomessakin. Se oli hulvatonta sketsien, parodioiden ja laulujen kimaraa. Tissifetisisti Benny jakoi kyllä mielipiteitä.

Farssit. Farssi oli minulle vieras laji, kunnes 2003 lähdin Tampereen Komediateatterin kesäproduktioon Ei nyt, Rakkaani. Siinä oli mukana myös varsinainen taituri, Jukka Leisti.

Soini & Hakkarainen. Molemmat persut, Timo ja Teuvo, tuovat aina valoa päivään. Heissä on piirteitä, joihin imitoija pääsee kiinni, toisin kuin suurimpaan osaan nykypoliitikoista.

Marja Tyrni. Aku Hirviniemi on tehnyt aikamoisia hahmoja ensimmäisestä Putouksesta lähtien, mutta on mukana myös uudessa Tuntemattomassa sotilaassa. Lahjakas näyttelijä.

Debit ja credit. Huvittaa, kun 'pankille' sanotaan äänekkäästi, mutta 'luotolle' melkein kuiskataan. Suomalainen kaihtaa vielä tänäkin päivänä velantekijän mainetta.

JUKKA PUOTILA

Syntynyt: Helsingissä 1955. Asuu Espoossa.
Perhe: Vaimo ja kolme aikuista poikaa.
Työ: Näyttelijä, koomikko, imitaattori. Näytellyt Suomen Kansallisteatterissa vuodesta 1984. Televisiossa sketsiviihdesarjoja sekä Ruusun aika ja Kotikatu. Kymmeniä elokuvarooleja. Toinen päärooli näytelmässä Kuolema Venetsiassa, samoin Pirkko Saision näytelmässä Koivu ja tähti, joka sai kantaesityksensä 13.9. Show't jatkuvat teatterissa ja kiertueella. Pro Finlandia -mitali 2015. Taina Westin kirjoittama elämäkerta Tänä iltana Jukka Puotila ilmestyi 2016.

Artikkeli on julkaistu ET Terveys -lehden numerossa 3/2017.

Kun Jukka Puotila sai suusyöpädiagnoosin, yksi hänen peloistaan oli äänen menettäminen. Hän mietti, pystyisikö kaulaan kohdistuneiden operaatioiden jälkeen enää koskaan imitoimaan ja tekemään puheteatteria. Pelot väistyivät, kun Puotila toipui.

Ääni on näyttelijän tärkein työväline, mutta se on myös osa ihmisen persoonaa, kuin sormenjälki. Ihminen tunnistaa tutun puheäänen, vaikka ei näkisikään puhujaa.

Ääneen vaikuttavat paitsi kurkunpään koko, myös ihmisen luonne. Vilkas persoona kuulostaa erilaiselta kuin rauhallinen.

Äänen perusteella voi vetää johtopäätöksiä kasvuympäristöstä, koulutustaustasta, tunteista, tarkoitusperästä tai vireystilasta.

Imitoija ei voi kuitenkaan luoda hahmoa pelkästään matkimalla puhetta. Hänen täytyy tarkkailla imitoimansa persoonan elekieltä ja tiettyjen avainlausahdusten kautta ikään kuin uida sisään tämän ajatusmaailmaan.

Ääni muuttuu ikääntymisen myötä, koska äänihuulten kimmoisuus vähenee. Voimakkain muutos tapahtuu pojilla äänenmurroksessa, jolloin äänen taso laskee oktaavin. Vanhemmiten miehen ääni käy taas hiukan aiempaa korkeammaksi.