Kuvat
Päivi Ristell

Sari oppi jo lapsena hakemaan lohtua ruuasta. Aikuisena syöminen muuttui ahmimiseksi. Kun hän painoi 130 kiloa, oli tehtävä ratkaisu.

Syömiseni oli vuosikymmeniä holtitonta. Saatoin ahmia yhden illan aikana kilon perunoita, pussillisen ruisleipää ja uunilohen. Näiden päälle meni aimo annos salaattia ja hedelmiä.

Olen aina tiennyt, millaista on terveellinen ruoka, mutta annoskoot ovat olleet sairaita. Söin niin paljon, että välillä nukahdin, siis sammuin. Sitten taas heräsin ja jatkoin syömistä. Ahmin yksin: syöpöillä ei ole samanlaista sosiaalista kulttuuria kuin juopoilla, sillä syöpöt häpeävät ahmimistaan. Söin pelkooni ja yksinäisyyteeni.

Vuonna 2017 menin jälleen kerran lääkärin vastaanotolle. Olin yli satakiloinen ja väsynyt ja parahdin: Sano hyvä ihminen, mitä voin tehdä. En voi edes tappaa itseäni, koska en halua, että lapseni joutuvat kokemaan saman kuin minä aikanaan.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Silloin ensimmäisen kerran elämässäni lääkäri sanoi, että hän haluaa tutkia minut kunnolla.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Julkisivun piti olla kunnossa

Riippuvuuteni ruokaan syntyi jo pienenä. Lapsuuskodissani oli buffet auki aamusta iltaan, ruokaa oli aina tarjolla. Kotini oli akateeminen, varakas ja avarakatseinen, mutta ilmapiiriltään häilyvä, sillä vanhemmillani oli alkoholiongelma. Molemmat vanhempani oli adoptoitu 30-luvulla, ja he olivat toisistaan läheisriippuvaisia.

Olin vanhin lapsi, ja isä alkoi uskoa minulle huoliaan, kun olin vasta kymmenvuotias. Hän sanoi, ettei äidille voi kertoa, koska äiti on niin herkkä.

Äiti teki itsemurhan 43-vuotiaana. Olin silloin jo muuttanut pois kotoa. Isoäitini soitti minulle ja sanoi, että nyt minulla on ikäviä uutisia. Se sinun äitisi on mennyt tekemään itsemurhan, mutta me sanomme, että sydänkohtaus tuli.

Meidän yläluokkaisessa perheessä julkisivun piti olla kunnossa, apua ei pyydetty.

Elämäni oli hurjaa tasapainoilua kilojen kanssa. Osallistuin useita kertoja Painonvartijoiden kursseille. Kun kilot putosivat, lähdin Painonvartijoista takki auki ja päätin, että nyt selviän yksin. Vasta vuosia myöhemmin tajusin, ettei kukaan selviä yksin.

Pääsin lihavuusleikkaukseen kesäkuussa 2019. 

Kävin erilaisissa terapioissa, jotka auttoivat oivaltamaan tunne-elämäni solmuja, mutta eivät pitäneet riippuvuuksiani kurissa.

1980-luvulla erosin ensimmäisestä miehestäni ja sairastuin masennukseen. Muutin Helsingistä Orimattilaan lapsieni ja koirieni kanssa. Pahin masennukseni hellitti ja menin uudelleen naimisiin. Uusi mieheni oli suurimman osan vuotta töissä ulkomailla, joten asuin lapsieni kanssa.

Kuskasin lapsiani kouluun ja harrastuksiin sekä järjestin koiranäyttelyjä. Hankin myös uuden harrastuksen: aloin valmistaa kotiviiniä.

Iltaisin istuimme ystäväni kanssa parantamassa maailmaa, ja usein viini ei ehtinyt edes valmistua, kun olimme jo lipittäneet sen. Olin kovaa vauhtia tulossa syöppöyden lisäksi myös juopoksi.

Sitten mieheni kuoli yllättäen. Se oli suuri järkytys. Surun keskellä iloa toi kuitenkin se, että olin päässyt opiskelemaan Helsingin yliopistoon teologiaa.

Olin innokas opiskelija ja aloitin myös kuntoilun. Kun menin ensimmäistä kertaa kuntosalille, jäin heti koukkuun. Juoksin kuin kaistapää, sillä liikunnasta tuli jumalainen olo.

Vaikka olin illalla juonut, pystyin aamulla juoksemaan. Kilot karisivat, mutta syömisen tilalla olivat nyt viina ja liikunta. Pian retkahdin taas myös syömään ja aloin paisua kuin pullataikina.

Sain uskonnonopettajan viransijaisuuden, ja olin niin innoissani opettamisesta ja oppilaistani, etten suunnittelut syömisiäni. Positiivisessa kiihtymyksen tilassa en kiinnittänyt annoskokoihin huomiota.

Työ loppui, mutta syömiseni ja juomiseni eivät. Nuorinkin lapsista oli muuttanut pois kotoa, ja asuin koirieni kanssa. Jatkoin opiskelujani, mutta monena iltana join ja söin itseni sammuksiin. Nousin aamuisin ylös sängystä, koska koirat piti viedä ulos. Vein ne toki illallakin lenkille, mutta sen jälkeen pullonkorkki poksahti auki.

Elettiin vuotta 2015, ja ajattelin usein, että tänään en ota. Silti menin Alkoon ostamaan pullon. Addiktio ohjasi jalkojani, en minä.

Olin aikaisemmin etsinyt apua ahmimiseeni ja löytänyt 12:n askeleen toipumisohjelman riippuvuuksista kärsiville. Siinä sanottiin, että toipuminen alkaa, kun tunnustaa olevansa sairas ja pohjalla sekä ymmärtää, ettei omin voimin parane.

Myönsin vihdoin tämän kaiken ja otin yhteyttä ihmisiin, joilla oli samantapaisia ongelmia. Aloin vähentää alkoholinkulutustani. Se ei ollut helppoa, mutta pääsin pikkuhiljaa kuiville. Sen sijaan holtiton syömiseni jatkui.

Olen lopun ikääni addikti

Talvella 2019 painoin 130 kiloa. Olen 162 senttiä pitkä, joten ylipainoa oli rutkasti.

Olin ollut vuosia hirveän väsynyt. Aamuisin olo oli utuinen. Kysyin lääkäriltä, johtuiko oloni koirasta, joka herätti minut öisin monta kertaa ilman syytä. Lääkäri oivalsi heti, että minulla on uni- apnea. Hengityskatkot olivat niin pitkiä, että koira reagoi niihin. Helmikuussa 2019 sain uniapnealaitteen, joka poistaa haitalliset hengityskatkokset. En tiennytkään, kuinka virkeänä aamuisin voi herätä!

Lääkärin muutama vuosi aiemmin aloittamat tutkimukset johtivat myös siihen, että pääsin lihavuusleikkaukseen vuoden 2019 kesäkuussa. Terveyskeskuksissa minun oli annettu ymmärtää, ettei kannata tulla valittamaan nivelkipuja, jos on lihava. Mutta Meilahden sairaalassa Helsingissä, missä leikkaus tehtiin, minut otettiin vastaan kunnioittavasti. Siellä ymmärrettiin, että lihavuus on sairaus.

Painan nyt 72 kiloa, ja vielä pitäisi muutama kilo pudottaa. Nyt pystyn nauttimaan kermakakusta vain yhden palasen enkä hotkaise koko kakkua.

Noudatan edelleen 12:n askeleen ohjelmaa. Jos retkahdus uhkaa, soitan jollekulle toipuneelle toverille, jolta saan voimaa jatkaa. Elämäni ilman ahmimista, juomista tai ylenmääräistä liikuntaa on lahja, ja siksi tuen toipuvia tai toipuneita tovereita.

Ymmärrän, että tänään kaikki on hyvin, mutta huomisesta en tiedä. Olen lopun ikääni addikti.

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 1/2021.

Sisältö jatkuu mainoksen alla