Kun Sirkka-Liisa Krapinoja-Sass oli teini, hänen selkärankansa alkoi kiertyä mutkalle. Hän kätki vaikeaa vammaansa, kunnes leikkaus ja taide pelastivat hänet.

Tiesin viisivuotiaasta, että kuulun näyttämölle. Loistin koulussa ilmaisuaineissa. Sain näytelmien pääosat, soitin ­pianoa, lauloin ja luin runojani. Olisin vielä kuuluisa malli ja näyttelijä, sen peilikuvanikin todisti. Pitkät kintut ja vaalea tukkapilvi.

Kyttyrä muutti kaiken kuin Ruususen värttinänpisto. Olin 14-vuotias ja vähät välitin jostain skolioosista. Äiti kuitenkin rääkkäsi minua lääkärin määräämillä jumppaharjoituksilla.

Yritin taas kerran paeta harjoittelua, kun äiti repi minut kahden peilin väliin ja näytti ”kyttyrän”. Se oli vain oikean lapaluuni kärki, joka törrötti puserosta, mutta minulle kuin kuolema. Lopetin esiintymiset ja siirryin takimmaiseen pulpettiin.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Isä häpesi pahenevaa vammaani, ja hädissään äiti löysi Invalidisäätiöstä nuoren kirurgin, joka oli tuonut Amerikasta uuden hoitomenetelmän. Siinä potilas lukittiin kuukausiksi metallikorsettiin, jonka päätukea nostettiin kiskoilla sentti sentiltä. Sitten tehtiin leikkaus, jossa sääriluun viilu istutettiin rintarangan tueksi. Riskinä oli halvaantuminen tai kuolema, eivätkä vanhempani uskaltaneet tehdä päätöstä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Näin Kodin lääkärikirjassa aukeaman täydeltä kyttyräisiä skoliootikkoja. Sellaista tulevaisuutta en halunnut, ja ratkaisuni oli selvä.

Makasin 15-vuotiaana raudoissani Diakonissalaitoksen sängyssä ja unelmoin muotiasuista, joita voisin vihdoin käyttää.

Vaan mikä surkea perhonen kuoriutuikaan lähes vuoden kidutuksen jälkeen, kun ruostuneet ruuvit avattiin! Olin 10 senttiä pidempi, mutta metallin, remmien ja arpien kirjavoima. Kroppa oli oiennut vain puolittain.

Lääketieteen keinot oli käytetty. Loput hoitaisin itse ryhtiharjoitusten ja trikkiliivien avulla. Minusta tuli mestarihämääjä ja -piilottelija, mutta koskaan en voinut riisuutua kenenkään nähden.

Isä kielsi minulta taideaineiden opiskelun: ”Kunnon ammatti ja sitten voit harrastaa taiteita.” Suoritin kauppaopiston ja löysin itseni lopuksi mainostoimistosta. Kirjoitin nasevia iskulauseita ja pärjäsin hyvin. Kun kollegani ilmoittautui Hampurin Mainosinstituuttiin opiskelemaan, päätin lyöttäytyä matkaan.

Avioliittoa en ajatellutkaan, mutta saksalainen Peter keksi minut Hampurin ihmisvilinästä ja rakastui. Kun hän kosi minua, vedin kiireesti kaikki esteet esiin: Piilotan pahaa vammaa, en voi saada lapsia ja istun nelikymppisenä pyörätuolissa.

”Aiotko hankkia motorisoidun vai tarvitsetko työntäjää?” Peter kysyi, ja olin myyty.

Parin avioliittovuoden jälkeen olin ihmeekseni raskaana. Kivut katosivat, unohdin selkäni ja synnytin kymmenen pisteen tyttären. Niin perusterve odottaja kuin olin ollut, sitä pahemmin hajalla olin synnytyksen jälkeen.

Sama toistui kolme vuotta myöhemmin: mallimamma odotusaikana, mutta selkä romahti synnytyksen jälkeen. Pituudestani katosi senttejä, ja sisäiset verenvuodot vaativat uusia leikkauksia.

Olin nelikymppisenä luopumassa jo toivosta, kun Peter tuli luokseni Stern-lehden kanssa. Lehdessä oli juttu, kuinka tohtori Klaus Zielke oikaisee kieroselkäisiä vanhassa sotilassairaalassa Etelä-Saksassa.

Teimme kesäretken Zielken luokse, ja sain kuulla tuomioni. Röntgenkuvissa nikamat aukenivat S-mallisessa selkärangassani kuin kirjan lehdet. Tohtori osoitti yhtä rintarangan nikamaa: ”Kun tuo kohta sanoo naks, selkäydin on poikki.” Minut erotti halvaantumisesta enää millin murto-osa.

Kertasin hotellissa kuulemaani. Metallivanne porattaisiin neljällä ruuvilla kallooni ja minut pantaisiin siitä roikkumaan kuukausiksi. Sitten tulisi leikkaus, jossa ranganpituinen metallisauva kiinnitettäisiin nikamiin. Sen jälkeen olisin kuukausia kipsissä ja vuoden pari lasikuitukorsetissa.

Skolioosiklinikan puolivuotisesta tuli hurja matka poikkeavien maailmaan. Klinikan ennen ja jälkeen -valokuvakokoelma näytti kyttyräänsä käpertyneen onnettoman tulijan ja hoidon päätyttyä kuin toisen ihmisen, suoran ja hymyilevän. Kuvien väliin jäivät kuukaudet tai vuodet tuskaa, kipua ja pelkoa.

Huoneissa juhlittiin ”polterabendia” leikkauksen edellä. Jotkut eivät palanneet leikkauksesta ja teholta. Eräällä Peterin sairaalavierailulla esittelin hänelle autonkuljettajan, joka toisi minut kotiin. ”Sitä emme vielä tiedä, ottaako hän valkoisen vai mustan auton”, kiusoittelin miesparkaani.

Täydelliseen oikaisuun olisi tarvittu vielä ainakin yksi uusi leikkaus, uudet riskit ja tuplasti aikaa. Koska vamman paheneminen oli estetty ja perhe odotti, päätin tyytyä puolinaiseen tulokseen.

Pelastuttuani minussa lähti purkautumaan luovuus ja vimma. Koin, että minun oli julkistettava se salaisuus, jota olin vuosikymmeniä piilotellut. Vain siten eheytyisin.

Ensimmäisestä leikkauksestani lähtien olin kerännyt ”kidutuskabinettia”. Viimeisin ja upein esineistä oli oranssinkiiltävä lasikuitukorsetti metallivöineen, johon olin Saksan klinikan jälkeen lukittuna toista vuotta. Etsin taidevalokuvaajan ja otatin itsestäni sarjan seksikkäitä korsettikuvia suunnittelemaani näyttelyä varten.

Nämä leikittelevät nakukuvat kevensivät rujojen selkäkuvien sarjaa, kun vihdoin kuusikymppisenä sain toteuttaa näyttelyni. Se kiersi vuosituhannen alussa taidemuseoissa Kiasmaa myöten. Sain palautetta, että monet kohtalotoverini kokivat näyttelyn vapauttavana.

Heikko selkärankani teki minusta lopulta vahvan. Haluan edelleen 82-vuotiaana räjäyttää sen ahtaan naismuotin, johon minutkin pakotettiin sovittautumaan. On yhdentekevää, minkä mallisia olemme, jos onnistuimme saavuttamaan terveen itsetunnon. Siitä olen yrittänyt kertoa elämälläni, lauluillani ja taiteellani.

Musta huumori ja itseironia ovat lääkkeeni kärsimystä ja katkeroitumista vastaan. Niihin tukeudun nytkin, kun viimeisin syöpädiagnoosi ennustaa minulle enää kuukausia elinaikaa. Aion olla syyskuun lopussa paikalla, kun laulutuotantoani juhlitaan Musiikkiteatteri Kapsäkissä.

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 10/2021.

 

 

Sirkka-Liisa

Krapinoja-Sass

syntynyt 1938 Mynämäellä.

 

ASUU Helsingissä.

 

 

Perhe Aikuinen poika.

Mies ja tytär ovat kuolleet.

Työ Lauluntekijä ja

poikkitaiteilija.

Ajankohtaista Kirja

Elän hetkessä sisältää

Sirkka-Liisan säkeitä ja

nuotteja. Samanniminen

konsertti järjestetään

Musiikkiteatteri Kapsäkissä 29.9.2021.

Vierailija

Äidilläni oli paha skolioosi. Yksinhuoltajana luotsasi elämää viiden lapsen hyväksi suurella sydämellä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla