Sinnikkyys ja tiedonhalu ajoivat syntymäsokeaa Annikki Peltosta opiskelemaan ja lopulta musiikinopettajaksi. Se oli pitkä tie, joka vaati paljon ulkoaopettelua.

Kuusivuotias Annikki Peltonen halusi kovasti isoveljiensä kanssa kouluun. Äiti osti lohdutukseksi hänelle Iloinen aapinen -kirjan.

– Mutta ei hän ehtinyt lukea sitä minulle, maatilalla oli paljon työtä. Aloin ”lukea” sitä Laitilan murteella eli keksin tapahtumia. Tajusin silloin konkreettisesti sokeuteni: kirja liittyi kouluun, mutten voisi koskaan lukea sitä, Annikki kertoo.

Laitilalaisen näkevän pariskunnan kaikki kolme lasta syntyivät sokeina. Syytä ei tiedetä.

– Tilanne oli vanhemmille varmasti raskas. Mutta he oppivat ottamaan meidät normaaleina lapsina, koska olimme muuten terveitä. Kyläyhteisö ei suhtautunut yhtä luontevasti. Kuiskailtiin Jumalan kostostakin vanhempien pahojen tekojen takia.

Ensimmäinen asia, josta Annikin piti luopua näkövamman takia, oli pyöräily.

– Olisin halunnut ajaa itse, mutta eihän se ollut mahdollista. Välillä ajoin niin, että vanhemmat pitivät kiinni pyörästä. Vappuna 1953 pääsin ajamaan tandemilla. Sitä olisi ollut kiva tehdä enemmänkin. Mutta ei elämässä aina saa kaikkea haluamaansa, huumorintajuinen Annikki naurahtaa.

Käsitöitä 30 tuntia viikossa

Kahdeksanvuotiaana, keväällä 1948, Annikki pääsi vanhempiensa kanssa Helsinkiin tutustumaan sokeainkouluun ja -lastentarhaan.

– Ajatus oli, että jos tottuisin lastentarhaan, voisin jäädä sinne loppukevääksi. Mutta lähdin muutaman päivän kuluttua koti-ikävän järkyttämänä takaisin kotiin, Annikki kertoo.

Koulun alkaessa syksyllä opeteltiin ensiksi turvallista kulkemissa portaissa.

– Muistan vieläkin nuo 24 askelmaa. Sitten opettelimme kulkemaan postilaatikolle, johtajan asunnolle, kauppaan ja korttelin ympäri.

Havainto kuului tärkeisiin oppiaineisiin. Kerran opettaja toi tutkittavaksi mielenkiintoisen hedelmän, banaanin.

– Se kiersi käsissämme, opettaja kuori banaanin ja jakoi sen yhdeksälle oppilaalle. Pidin heti mausta. Tutkimme kuoren paksuutta ja sisäpintaa. Muistan vieläkin oppitunnin ilon.

Monenlaisia käsiharjoituksia tehtiin: kengännauhojen sitominen, saksien käyttö ja ompelu. Laskennossa laskettiin lehtiä tai kiviä maasta. Yläluokilla käsitöitä oli paljon, 45 viikkotunnista jopa 30 tuntia.

– Tuulahduksen ulkomaailmasta toi kuvanveistäjä Eila Hiltunen, joka opetti koulussa kuvanveistoa pienelle ryhmälle vuoden ajan. Saimme tutustua Sibelius-monumentin pienoismalliinkin.

– Kuurosokea Helen Keller vieraili koulussamme 1957. Soitin hänelle urkuja, ja hän piti kättään urkupöydällä ja aisti siitä jotakin.

Kalvava koti-ikävä

Sokeainkoulun 70 lasta viettivät siellä kymmenen vuotta, suurimman osan lapsuuttaan. Koulu alkoi syyskuussa ja kotiin päästiin joulukuussa. Oppilailla oli paljon velvollisuuksia tiskauksesta puunkantoon. Kuri oli ankara.

– Makuusalissani oli 18 tyttöä. Vaikeinta sisäoppilaitoselämässä oli koti-ikävä, mutta toisaalta sain elinikäisiä ystäviä.

Kerran ikävä hoitui sillä, että Annikki sai kirjoittaa näkevien kirjoituskoneella nimensä. Mutta harmikseen hän kirjoitti vahingossa Anniikki!

– Toisten rangaistukset ovat ikäviä muistoja. Kerran Vieno oli ollut tuhma eli puhunut hiljaisuuden jälkeen, ja johtajatar määräsi hänet käytävälle nukkumaan.

Oli kovaa kuunnella Vienon itkevän, kun ei uskaltanut mennä lohduttamaan.
Sokeainkoulussa oli paljon monivammaisia lapsia terveiden sokeiden kanssa.

Monilla ei ollut kykyä opiskella, vaan koulu oli säilömispaikka.

– Oli pelottavaa, kun joku sai yöllä epilepsia- tai paniikkikohtauksen ja piti lähteä herättämään hoitaja. Veljeni keskeytti koulun tämän vuoksi.

Annikki muistaa, että yksikään opettaja ei valistanut lapsia toisten sairauksista. Kun joku alkoi saada kohtauksia 15-vuotiaana, pienemmät päättelivät peloissaan, että siinä iässä sama kohtaa heitäkin.

– Meillä terveillä sokeilla olisi ollut taitoa ja halua opiskella enemmänkin, mutta esimerkiksi ruotsia opetettiin vain tunti viikossa. Aikuisena opiskelin ruotsia, saksaa ja englantia.

Unelma-ammattiin!

Annikki olisi halunnut oppikouluun, mutta opettajien ja kotiväen mielestä se olisi ollut liian hankalaa.

– Kirjoitin kouluaineessani, että unelma-ammattini oli musiikinopettaja. Mutta realistisesti lisäsin, että se on vain haave, Annikki kertoo.

Opettaja Salme Kotkatlahti alkoi silti selvittää asiaa. Annikki pyrki ja pääsi Sibelius-Akatemian koulumusiikkiosastolle suoraan sokeainkoulusta.

– Opiskelin musiikinopettajaksi 1958–62 pistekirjoituksen ja näkövammaistaitojen avulla. Samaan aikaan työskentelin sokeainkoulussa musiikinopettajana. Melkein kaikki kollegat olivat vanhoja opettajiani. Moni ei antanut sinutella, uusia menetelmiä vastustettiin ja kaikista tunneista ei maksettu palkkaakaan.

Annikki sai kouluvuosina soittaa urkuja, ja hän opiskeli alaa Sibelius-Akatemiassakin. Hänen lempimusiikkiaan ovat Schubertin ja Merikannon laulut pianosäestyksineen.

Sisulla ylioppilaaksi

Vaikeuksista huolimatta Annikki halusi jatkaa opiskelua. Hän kävi keskikoulun ja kirjoitti ylioppilaaksi työn ohella. Se ei ollut niin helppoa kuin miltä se kuulostaa. Suurin osa kirjoista piti lukea nauhalle, ja Annikki kirjoitti ne pistekirjoituskoneella.

– Olen kokenut monenlaista vähättelyä. Vaistosin usein kateuden ja epäonnistumisen odotukset. Sokean olisi kai pitänyt pysyä harjantekohommissa.
Annikki aloitti Käpylän iltakoulussa uuden luokattoman lukion syksyllä 1970.

Opettajat sanelivat hänelle tehtävät koetta edeltävällä välitunnilla. Kun tuli ylioppilaskirjoitusten aika 1973, oli ensimmäistä kertaa mahdollista saada tehtävät pistekirjoituksella. Se antoi ei-näkeville ja näkeville yhtä pitkän vastausajan. Annikki tarvitsi vastaamiseen kirjoituskonetta, ja ylioppilastutkintolautakunta vaati silmälääkärin todistuksen näkövammasta.

– Silmälääkäri oli todella epäystävällinen. Eihän sokeana koulunkäynnistä tule mitään, hän totesi. Menin toiselle lääkärille, joka kirjoitti todistuksen ja toivotti onnea opiskeluun. Koulussa sain paljon tukea opettajiltani, ja siksi jaksoin, Annikki kertoo.

”Pälpätin” opastaa

Annikki kiittää luojaa kännykästä ja tietokoneesta, jotka helpottavat elämää valtavasti. Hän kirjoittaa kymmensormijärjestelmällä, joten näppäimet ja komennot täytyy muistaa.

– Tietokoneen syntetisaattori eli ”pälpätin” lukee saapuneet sähköpostini ja opastaa, mitä pitää tehdä. Luen lehtiä koneella, mutta äänikirjat kuuntelen kuuntelulaitteella. Puhuva kännykkä on mullistanut elämäni. Odotan kovasti, että saisin siihen navigaattorin.

Nyt kaikki liikkuminen pitää järjestää etukäteen. Annikki ei voi lähteä hetken mielijohteesta vaikka silakkamarkkinoille, koska ei tunne reittiä. Hän liikkuu yksin tutuissa paikoissa, esimerkiksi Espoossa lähellä kotiaan olevissa Alepassa, pankissa, suutarissa ja terveyskeskuksessa.

– Näkövammaisten keskusliittoon Itäkeskukseen menen junalla ja metrolla yksin. Toki saan ystäviä avuksi, kun pyydän ajoissa. Olisin oikeutettu myös henkilökohtaiseen avustajaan.

Viime ajat Annikki on työstänyt kirjaansa ja hoitanut kesällä kuolleen äitinsä ja äskettäin kuolleen veljensä kuolinpesien asioita. Kulttuuri on jäänyt vähemmälle.

– Pian on taas aikaa käydä konserteissa, teatterissa ja Inkun ideapajassa valamassa kynttilöitä.

Tulevaisuudelta Annikki odottaa mahdollisimman paljon terveitä päiviä. Paksusuolensyöpä tuli selätettyä 1993 ja sydän leikattiin 2008.

– Minulle olisi kaikki kaikessa, että saisin pitää nykytasolla olevan muistini mahdollisimman pitkään. Muisti on valtavan tärkeä asia näkövammaiselle, Annikki toteaa.

Kuka Margit Annikki Peltonen?

  • Syntynyt 1940 Laitilassa.
  • Asuu Espoossa.
  • Kävi Helsingin sokeainkoulua 1948–58. Ylioppilaaksi 1973.
  • Opiskeli Sibelius-Akatemiassa 1958–62.
  • Opetti pitkään sokeainkoulussa, näkövammaisten ammattikoulussa ja Toimelan vapaaopistossa pianonsoittoa, säveltapailua, laulua ja pistekirjoitusta. Ohjasi yhteislaulu­tilaisuuksia  vanhain­kodeissa 10 vuotta.
  • Harrastukset: lukeminen ja puuhailu tietokoneella, radiokuunnelmat.

Annikin selviytymiskeinot

  • Saan voimia ylhäältä. Kuuntelen radiosta aamu­hartauden ja
    joskus käyn kirkossa.
  • Koti on minulle todella tärkeä. Täällä osaan toimia ja haluan pitää kaikki järjestyksessä.
  • Ristikon ratkaiseminen pitää aivot vireinä. Suunnittelen pistekirjoituksella sanaristikoita eli pistikoita.

Lue lisää ET-lehden suosittuja selviytymistarinoita täältä.

Pirkko Pitkäpaasi sai idoliltaan yllättävän huomionosoituksen vuonna 1978.

Pirkko Pitkäpaasi, 62, Helsinki:

"Tauno Palo on suuri idolini. Olen katsonut Kulkurin valssin ja Rosvo-Roopen varmaan kymmeniä kertoja. Hän oli lahjakas näyttelijä, mutta kyllähän se charmin ydin oli jumalainen ulkomuoto. Pehmeä, naisiin sortuva heikko mies tietysti, mutta se palava katse! Suomen Clark Gable ilman muuta.

Helsingissä kaikki tiesivät, että Tauno Suuren kantapaikka oli Elite-ravintola Töölössä. Ei sinne hänen takiaan monikaan mennyt, se oli ja on yhä suosittu ravintola muutenkin. Mutta siellä hänet saattoi nähdä kantapöydässään. 1970-luvulla hän oli jo vanha mies, mutta se sytyttävä katse hänellä oli elämänsä loppuun asti. Sen voi nähdä hänestä kertovissa dokumenteissakin.

"Ennen kuin ehdin ajatella mitään, hän oli polvillaan edessäni ja lauloi minulle serenadin."

Talvella 1978 olin Elitessä isomman seurueen kanssa, meitä oli monta pariskuntaa. Ravintola oli täynnä, puheensorina melkoinen. Yhtäkkiä kuulen, että takana joku mies kysyy jotain poikaystävältäni, tulevalta mieheltäni. Käännyn. Se on Tauno Palo. Ja ennen kuin ehdin ajatella mitään, hän on polvillaan edessäni ja laulaa minulle  serenadin.

Olin niin häkeltynyt, ettei mieleeni jäänyt, mitä hän lauloi, eikä sekään, miten ympärilläni siihen reagoitiin.

Olin tietysti otettu, että suuri idolini on siinä polvillaan edessäni, mutta vähän kiusaantunutkin tästä odottamattomasta huomiosta. Miksi minä? No, olihan minulla silloin pitkä vaalea tukka...

Nyt muistelen tapahtumaa tietysti suurella lämmöllä. Hauskinta on, että 89-vuotias äitini pyytää vieläkin aina silloin tällöin, että kerro taas se, kun Tauno Palo lauloi sinulle."


Muisto on julkaistu ET-lehden numerossa 12/2014.

Oliko se Jannen soittama väärä nuotti viululla ja sitä seurannut painokas anteeksipyyntö vai pelkkä nuoren muusikon olemus, joka vangitsi Aino Järnefeltin sydämen? Joka tapauksessa Ainosta tuli säveltäjälle loppuelämän sulostuttaja, tuki ja ryhtikin.

Ennen kuin on päästy nuoren musiikinopiskelijan Janne Sibeliuksen ja kulttuurisuvun tyttären Aino Järnefeltin katseiden vaihtoon ja helsinkiläissivistyneistön illanviettoihin, on käytävä katsomassa, mistä kaikki alkoi 150 vuotta sitten.

Hämeenlinnan Hallituskatu 11:ssa on 1860-luvulla kaupunginlääkäri Johan Julius Sibeliuksen ja Maria Charlotta o.s. Borgin koti. Joulukuun 8. päivänä puolen yön jälkeen ulkona on pakkasta peräti 17 astetta, mutta makuukammarissa nurkassa lämmittää kakluuni. Johan ja Maria Sibeliuksen perheeseen on juuri syntynyt poika, pikkuveli 2-vuotiaalle Lindalle. Poika saa nimekseen Johan Christian Julius.

Isä Johan Sibelius kirjoittaa tammikuussa veljelleen Pehr Sibeliukselle ja kutsuu tätä katsomaan uutta perheenjäsentä. "Me alamme kutsua häntä Janneksi, edesmenneen veljemme muistoksi." Tämä oli siis kauppalaivankapteeni Johan ”Janne” Sibelius, joka kummitteli Jannen elämässä vielä myöhemminkin.

Musisoiva hutilus

Kun Janne oli kaksivuotias, isä kuoli kaupungissa riehuneeseen pilkkukuumeeseen ja äiti jäi lasten kanssa yksin. Perhe oli konkurssissa, sillä Johan Sibelius oli hoitanut raha-asiansa kehnosti. Maria Sibelius joutui muuttamaan äitinsä, leskiruustinna Borgin luo. Maria sai pian miehensä kuoleman jälkeen vielä kolmannen lapsen, Christianin.

Jannen ympärillä oli hyväntahtoista sukua niin isän kuin äidin puolelta. Alakoulun Janne kävi äidinkielellään ruotsilla, mutta siirtyi 9-vuotiaana suomenkieliseen kouluun.

Pojalla oli viljas mielikuvitus, ja hänen kätensä hakeutuivat pianon koskettimille jo varhain. Hän soitti kappaleita korvakuulolta, mutta tapaili myös ennestään tuntemattomia sävelkulkuja, omasta päästään. Musikaalisuus periytyi kummankin vanhemman puolelta.

Lakiopinnot saivat jäädä. Janne halusi tehdä musiikkia.

Isoäiti Borg yritti pitää Jannelle kuria, poika kun kadotteli tavaroitaan ja teki koulussa töitä vain sen verran, ettei jäänyt luokalleen. "Janne-slarven" eli Janne-hutilus, niin isoäiti kutsui tulevaa säveltäjä-mestaria.

Äidin kirjeissä kuului normaali äidin huoli lapsistaan, Jannen musikaalisuuteen äiti ei ottanut kantaa. Sen sijaan isän sisko Evelina ymmärsi Jannen lahjakkuuden ja piti huolta, että tämä harjoitteli soittoa. 7–8 vuoden ikäisenä alkoivat soittotunnit äidin siskon Julia Borgin hoteissa. Murrosiässä piano vaihtui viuluun. Elokuussa 1883 nuori Sibelius kertoi kirjeessään, että on säveltänyt trion.

Sibelius muutti ylioppilaaksi tulon jälkeen Helsinkiin, ensin lainopilliseen tiedekuntaan. Hän kirjautui myös musiikkiopistoon, Sibeliusakatemian edeltäjään, ja pian lakiopinnot saavat jäädä. Musiikkia, sitä hän halusi tehdä.

Kun Janne soitti viululla väärin, hän kääntyi Ainoon päin, kumarsi ja pahoitteli.

Förlåt!

Helsingissä musiikinopiskelija vietti vilkasta seuraelämää. Hän ystävystyi Armas Järnefeltin, Ainon veljen kanssa. Armas oli kertonut lahjakkaasta opiskelutoveristaan kotonaan, ja tulevan säveltäjän persoona alkoi kiehtoa Ainoa jo ennen kuin hän oli edes tavannut tätä.

Järnefeltien lähipiiriin kuulunut Hilma Wiik-Arina muisteli kirjeessään, että nuoret kohtasivat ensimmäisen kerran "appelsiiniviftissä" – nämä olivat koti-iltoja, joissa nuoret söivät appelsiineja ja keskustelivat. Järnefelteilläkin sellaisia pidettiin, ja Arina-Wiikin mukaan Ainon appelsiininsyönti muuttui kovin vaikeaksi, kun Sibelius astui sisään. Katseiden vaihto oli intensiivinen.

Armas Järnefelt puolestaan on muistellut kohtaamista korostaen musiikin roolia. Armas soitti illanvietossa pianoa ja Janne viulua. Kun Janne oli soittanut yhden väärän äänen, hän oli kääntynyt Ainoon päin, kumartanut ja sanonut: "Förlåt."

Vaikka kyse oli suurista tunteista heti ensi katseesta lähtien, suhteen alussa oli omat mutkansa. Janne lähti Berliiniin opiskelemaan, ja yhteydenpito Ainoon jäi. Hän heilasteli Betty Lerchen kanssa, sävelsi tälle jopa valssin. Aino pahoitti mielensä.

Ainon rakkaus ei horjunut.

Jannen palattua Suomeen asiat alkoivat kuitenkin edetä vauhdilla, ja umpirakastunut pari meni salaa kihloihin, ennen kuin Janne rohkeni kysyä kenraali Alexander Järnefeltiltä tyttären kättä. Kihlausaikana Janne opiskeli Wienissä ja tunnusti Ainolle olleensa uskotonkin. Ainon rakkaus ei horjunut.

Naimisiin Aino ja Janne pääsivät Järnefeltien kesäpaikassa Tottesundissa Vaasassa 10. kesäkuuta 1892. Janne oli julkaissut ensimmäisen sinfoniansa, Kullervon, saman vuoden keväänä.

Häämatkallekin pari pääsi, koska Janne oli saanut yliopistolta matka-apurahan, jonka avulla hänen oli määrä tutustua kanteleen soittoon ja runolauluun Karjalassa. Nuoripari yöpyi Vuonislahdessa Monolan talossa, ja tietysti sinne otettiin mukaan myös piano.

Ennen kuin piano vietiin Monolan taloon, se tarinan mukaan raahattiin Kolin huipulle, jotta säveltäjä pääsi musisoimaan siihen aikaan niin muodikkaissa karjalaisissa maisemissa.

"Se minussa herättää tuhmuutta..."

Sibelius oli luonteeltaan tunteellinen – hän tunsi syvästi, kaikenlaisia tunteita, ja hän myös ilmaisi niitä.

"Olet niin ihana ja kaunis – et sinä kulta ymmärrä mitä piirteitä ruumiillasi on ja miten jalosti olet luotu. Se minussa herättää tuhmuutta sellaista tulista hurjaa joka voi olla niin melankolista ja salaista mutta joka tekee tunnetta teräksikseksi."

Näin Janne kirjoitti Ainolle elokuussa 1894.

Avioparin kirjeenvaihto on täynnä hellittelysanoja ja ikävää. He olivat toisilleen kaikki kaikessa, Aino oli Jannelle paras ymmärtäjä, tuki ja turva. Sibelius teki säveltäjän uraa ja Aino hoiti lapsia ja kotia, niin kuin siihen aikaan kuului, mutta he olivat tasaveroisia.

Säveltäminen aiheutti Sibeliukselle paineita, samoin huonot arvostelut. Mutta ei ollut hyvä sekään, jos kukaan ei noteerannut uusia teoksia edes jonkinlaisella maininnalla.

Masennus tuli Sibeliukselle tutuksi, ja erityisesti se koetteli pimeään vuodenaikaan. Paineita piti purkaa istumalla Kämpissä ja Königissä pahimmillaan päiväkausia. Joutuipa Sibelius tappeluihinkin.

Kun Janne aneli anteeksi, Aino suli.

Alkoholi kiristi puolisoiden välejä aika ajoin vakavastikin, mutta Aino palautti säveltäjän aina takaisin ryhtiin. Ainon ei tarvinnut nalkuttaa. Hänessä oli auktoriteettia ja voimaa, jolla hän vetosi miehensä poikkeuksellisiin lahjoihin. Tämä ei saisi haaskata lahjaansa huonoon elämään.

Kun Janne viimein kotiutui ryyppyreissuiltaan, Ainolassa oli hyvin hiljaista. Janne joutui anelemaan Ainolta, ettei tämä olisi niin ankara. Ja silloin Aino suli.

Juttua varten on haastateltu Sibelius 150 -juhlavuoden johtajaa Erkki Korhosta ja tietokirjailija SuviSirkku Talasta. 

Artikkeli on alun perin julkaistu ET-lehden numerossa 1/2015.

Kaikille suomalaisille tuttu Finlandia on kuin Suomi nuotteihin vangittuna. Se ei ole sattumaa.

Sibelius sävelsi ensimmäisen version Finlandiasta helmikuun manifestin jälkimainingeissa 1899 Jalmari Finnen musiikkinäytelmään. Sävellyksen nimi oli Suomi herää. Myöhemmin Sibelius viimeisteli teoksen Finlandiaksi.

– Hän katsoi maiseman muodon, miten metsän viiva horisontissa menee, ja piirsi sen saman viivan melodiaan. Sibelius kertoi, että Finlandiaa säveltäessään hänellä oli ollut mielessään Aulangon kansallismaisema, kertoo Sibelius 150-juhlavuoden johtaja Erkki Korhonen

Viimeisimpänä Finlandian ovat äänittäneet esimerkiksi Club For Five sekä Paula Vesala. Vesalan version pääset kuuntelemaan Spotifysta täältä (kuunteleminen edellyttää rekisteröitymistä).

Club For Fiven version näet alta: