Sinnikkyys ja tiedonhalu ajoivat syntymäsokeaa Annikki Peltosta opiskelemaan ja lopulta musiikinopettajaksi. Se oli pitkä tie, joka vaati paljon ulkoaopettelua.

Kuusivuotias Annikki Peltonen halusi kovasti isoveljiensä kanssa kouluun. Äiti osti lohdutukseksi hänelle Iloinen aapinen -kirjan.

– Mutta ei hän ehtinyt lukea sitä minulle, maatilalla oli paljon työtä. Aloin ”lukea” sitä Laitilan murteella eli keksin tapahtumia. Tajusin silloin konkreettisesti sokeuteni: kirja liittyi kouluun, mutten voisi koskaan lukea sitä, Annikki kertoo.

Laitilalaisen näkevän pariskunnan kaikki kolme lasta syntyivät sokeina. Syytä ei tiedetä.

– Tilanne oli vanhemmille varmasti raskas. Mutta he oppivat ottamaan meidät normaaleina lapsina, koska olimme muuten terveitä. Kyläyhteisö ei suhtautunut yhtä luontevasti. Kuiskailtiin Jumalan kostostakin vanhempien pahojen tekojen takia.

Ensimmäinen asia, josta Annikin piti luopua näkövamman takia, oli pyöräily.

– Olisin halunnut ajaa itse, mutta eihän se ollut mahdollista. Välillä ajoin niin, että vanhemmat pitivät kiinni pyörästä. Vappuna 1953 pääsin ajamaan tandemilla. Sitä olisi ollut kiva tehdä enemmänkin. Mutta ei elämässä aina saa kaikkea haluamaansa, huumorintajuinen Annikki naurahtaa.

Käsitöitä 30 tuntia viikossa

Kahdeksanvuotiaana, keväällä 1948, Annikki pääsi vanhempiensa kanssa Helsinkiin tutustumaan sokeainkouluun ja -lastentarhaan.

– Ajatus oli, että jos tottuisin lastentarhaan, voisin jäädä sinne loppukevääksi. Mutta lähdin muutaman päivän kuluttua koti-ikävän järkyttämänä takaisin kotiin, Annikki kertoo.

Koulun alkaessa syksyllä opeteltiin ensiksi turvallista kulkemissa portaissa.

– Muistan vieläkin nuo 24 askelmaa. Sitten opettelimme kulkemaan postilaatikolle, johtajan asunnolle, kauppaan ja korttelin ympäri.

Havainto kuului tärkeisiin oppiaineisiin. Kerran opettaja toi tutkittavaksi mielenkiintoisen hedelmän, banaanin.

– Se kiersi käsissämme, opettaja kuori banaanin ja jakoi sen yhdeksälle oppilaalle. Pidin heti mausta. Tutkimme kuoren paksuutta ja sisäpintaa. Muistan vieläkin oppitunnin ilon.

Monenlaisia käsiharjoituksia tehtiin: kengännauhojen sitominen, saksien käyttö ja ompelu. Laskennossa laskettiin lehtiä tai kiviä maasta. Yläluokilla käsitöitä oli paljon, 45 viikkotunnista jopa 30 tuntia.

– Tuulahduksen ulkomaailmasta toi kuvanveistäjä Eila Hiltunen, joka opetti koulussa kuvanveistoa pienelle ryhmälle vuoden ajan. Saimme tutustua Sibelius-monumentin pienoismalliinkin.

– Kuurosokea Helen Keller vieraili koulussamme 1957. Soitin hänelle urkuja, ja hän piti kättään urkupöydällä ja aisti siitä jotakin.

Kalvava koti-ikävä

Sokeainkoulun 70 lasta viettivät siellä kymmenen vuotta, suurimman osan lapsuuttaan. Koulu alkoi syyskuussa ja kotiin päästiin joulukuussa. Oppilailla oli paljon velvollisuuksia tiskauksesta puunkantoon. Kuri oli ankara.

– Makuusalissani oli 18 tyttöä. Vaikeinta sisäoppilaitoselämässä oli koti-ikävä, mutta toisaalta sain elinikäisiä ystäviä.

Kerran ikävä hoitui sillä, että Annikki sai kirjoittaa näkevien kirjoituskoneella nimensä. Mutta harmikseen hän kirjoitti vahingossa Anniikki!

– Toisten rangaistukset ovat ikäviä muistoja. Kerran Vieno oli ollut tuhma eli puhunut hiljaisuuden jälkeen, ja johtajatar määräsi hänet käytävälle nukkumaan.

Oli kovaa kuunnella Vienon itkevän, kun ei uskaltanut mennä lohduttamaan.
Sokeainkoulussa oli paljon monivammaisia lapsia terveiden sokeiden kanssa.

Monilla ei ollut kykyä opiskella, vaan koulu oli säilömispaikka.

– Oli pelottavaa, kun joku sai yöllä epilepsia- tai paniikkikohtauksen ja piti lähteä herättämään hoitaja. Veljeni keskeytti koulun tämän vuoksi.

Annikki muistaa, että yksikään opettaja ei valistanut lapsia toisten sairauksista. Kun joku alkoi saada kohtauksia 15-vuotiaana, pienemmät päättelivät peloissaan, että siinä iässä sama kohtaa heitäkin.

– Meillä terveillä sokeilla olisi ollut taitoa ja halua opiskella enemmänkin, mutta esimerkiksi ruotsia opetettiin vain tunti viikossa. Aikuisena opiskelin ruotsia, saksaa ja englantia.

Unelma-ammattiin!

Annikki olisi halunnut oppikouluun, mutta opettajien ja kotiväen mielestä se olisi ollut liian hankalaa.

– Kirjoitin kouluaineessani, että unelma-ammattini oli musiikinopettaja. Mutta realistisesti lisäsin, että se on vain haave, Annikki kertoo.

Opettaja Salme Kotkatlahti alkoi silti selvittää asiaa. Annikki pyrki ja pääsi Sibelius-Akatemian koulumusiikkiosastolle suoraan sokeainkoulusta.

– Opiskelin musiikinopettajaksi 1958–62 pistekirjoituksen ja näkövammaistaitojen avulla. Samaan aikaan työskentelin sokeainkoulussa musiikinopettajana. Melkein kaikki kollegat olivat vanhoja opettajiani. Moni ei antanut sinutella, uusia menetelmiä vastustettiin ja kaikista tunneista ei maksettu palkkaakaan.

Annikki sai kouluvuosina soittaa urkuja, ja hän opiskeli alaa Sibelius-Akatemiassakin. Hänen lempimusiikkiaan ovat Schubertin ja Merikannon laulut pianosäestyksineen.

Sisulla ylioppilaaksi

Vaikeuksista huolimatta Annikki halusi jatkaa opiskelua. Hän kävi keskikoulun ja kirjoitti ylioppilaaksi työn ohella. Se ei ollut niin helppoa kuin miltä se kuulostaa. Suurin osa kirjoista piti lukea nauhalle, ja Annikki kirjoitti ne pistekirjoituskoneella.

– Olen kokenut monenlaista vähättelyä. Vaistosin usein kateuden ja epäonnistumisen odotukset. Sokean olisi kai pitänyt pysyä harjantekohommissa.
Annikki aloitti Käpylän iltakoulussa uuden luokattoman lukion syksyllä 1970.

Opettajat sanelivat hänelle tehtävät koetta edeltävällä välitunnilla. Kun tuli ylioppilaskirjoitusten aika 1973, oli ensimmäistä kertaa mahdollista saada tehtävät pistekirjoituksella. Se antoi ei-näkeville ja näkeville yhtä pitkän vastausajan. Annikki tarvitsi vastaamiseen kirjoituskonetta, ja ylioppilastutkintolautakunta vaati silmälääkärin todistuksen näkövammasta.

– Silmälääkäri oli todella epäystävällinen. Eihän sokeana koulunkäynnistä tule mitään, hän totesi. Menin toiselle lääkärille, joka kirjoitti todistuksen ja toivotti onnea opiskeluun. Koulussa sain paljon tukea opettajiltani, ja siksi jaksoin, Annikki kertoo.

”Pälpätin” opastaa

Annikki kiittää luojaa kännykästä ja tietokoneesta, jotka helpottavat elämää valtavasti. Hän kirjoittaa kymmensormijärjestelmällä, joten näppäimet ja komennot täytyy muistaa.

– Tietokoneen syntetisaattori eli ”pälpätin” lukee saapuneet sähköpostini ja opastaa, mitä pitää tehdä. Luen lehtiä koneella, mutta äänikirjat kuuntelen kuuntelulaitteella. Puhuva kännykkä on mullistanut elämäni. Odotan kovasti, että saisin siihen navigaattorin.

Nyt kaikki liikkuminen pitää järjestää etukäteen. Annikki ei voi lähteä hetken mielijohteesta vaikka silakkamarkkinoille, koska ei tunne reittiä. Hän liikkuu yksin tutuissa paikoissa, esimerkiksi Espoossa lähellä kotiaan olevissa Alepassa, pankissa, suutarissa ja terveyskeskuksessa.

– Näkövammaisten keskusliittoon Itäkeskukseen menen junalla ja metrolla yksin. Toki saan ystäviä avuksi, kun pyydän ajoissa. Olisin oikeutettu myös henkilökohtaiseen avustajaan.

Viime ajat Annikki on työstänyt kirjaansa ja hoitanut kesällä kuolleen äitinsä ja äskettäin kuolleen veljensä kuolinpesien asioita. Kulttuuri on jäänyt vähemmälle.

– Pian on taas aikaa käydä konserteissa, teatterissa ja Inkun ideapajassa valamassa kynttilöitä.

Tulevaisuudelta Annikki odottaa mahdollisimman paljon terveitä päiviä. Paksusuolensyöpä tuli selätettyä 1993 ja sydän leikattiin 2008.

– Minulle olisi kaikki kaikessa, että saisin pitää nykytasolla olevan muistini mahdollisimman pitkään. Muisti on valtavan tärkeä asia näkövammaiselle, Annikki toteaa.

Kuka Margit Annikki Peltonen?

  • Syntynyt 1940 Laitilassa.
  • Asuu Espoossa.
  • Kävi Helsingin sokeainkoulua 1948–58. Ylioppilaaksi 1973.
  • Opiskeli Sibelius-Akatemiassa 1958–62.
  • Opetti pitkään sokeainkoulussa, näkövammaisten ammattikoulussa ja Toimelan vapaaopistossa pianonsoittoa, säveltapailua, laulua ja pistekirjoitusta. Ohjasi yhteislaulu­tilaisuuksia  vanhain­kodeissa 10 vuotta.
  • Harrastukset: lukeminen ja puuhailu tietokoneella, radiokuunnelmat.

Annikin selviytymiskeinot

  • Saan voimia ylhäältä. Kuuntelen radiosta aamu­hartauden ja
    joskus käyn kirkossa.
  • Koti on minulle todella tärkeä. Täällä osaan toimia ja haluan pitää kaikki järjestyksessä.
  • Ristikon ratkaiseminen pitää aivot vireinä. Suunnittelen pistekirjoituksella sanaristikoita eli pistikoita.

Lue lisää ET-lehden suosittuja selviytymistarinoita täältä.