Suntioksi opiskeleva kirjailija Sirpa Kähkönen: ”Mietin jopa, onko kirjailijan työni tehty”

Oikeastaan Sirpa Kähkönen, 61, haluaisi olla Honkanummen hautausmaalla. Ei sentään makaamassa, vaan polvillaan.

Ikävä kyllä toinen polvi on kulunut eikä kestä enää koko kesän mittaista hautausmaalla oloa.

Honkanummella Sirpa vietti kaksi edellistä kesäänsä. Aamut alkoivat huoltorakennuksessa. Siellä Sirpa puki työvaatteet ja laittoi lippalakin päähänsä. 

Työkalukopilla hän pakkasi kottikärryihinsä sinä päivänä tarvittavat työvälineet kuten haravan, haran, istutuslapion, kanttausraudan ja letkuun liitettävän suihkupään.

Lippalakissaan hän ei ollut Finlandia-palkinnon voittanut kirjailija vaan hautausmaatyöntekijä.

Lippalakissaan hän ei ollut enää tunnettu, vastikään Finlandia-palkinnon voittanut kirjailija vaan hautausmaatyöntekijä – yksi monista Suomen suurimmalla hautausmaalla.

– Toissa kesän harjoittelin ja kiersin eri työtehtävissä, mutta viime kesänä hoidin jo omaa kortteliani. Istutin ja kastelin kukat, kitkin kukkapesät, leikkasin ruohot ja pensaat, kanttasin hiekkakäytävät, pesin sadevesikaivot ja opastin hautausmaakävijöitä, jos he apua pyysivät.

Sirpalla oli vapaus tehdä asiat omassa järjestyksessään, kunhan ne tulivat tehdyiksi.

– Lounaalla ja kahvitauoilla saatoin jutustella ja heittää läppää kollegojeni kanssa. Kirjailijan työn yksinäisyyden jälkeen sekin oli juhlaa.

Fyysinen työ takasi Sirpalle rauhallisen mielen ja hyvät yöunet.

Hautausmaatyöntekijän toimen ihmeellisyyksiä olivat myös selkeä työaika ja elämä ilman kännykkää ja jatkuvaa viestinvaihtoa. Fyysinen työ takasi Sirpalle rauhallisen mielen ja hyvät yöunet.

– Työ oli todella tyydyttävää. Ymmärsin, että puutarhuri olisi ollut minulle sopiva ammatti. Harmi että ymmärsin sen vasta kuusikymppisenä.

Kun polvivaiva äityi viime kesänä, oli palattava yksinäisempään työhön.

– Koen palanneeni lapsenuskoon. Haluan kysyä, ihmetellä ja olla utelias, Sirpa sanoo.

Täytetty velvollisuus

Tämän vuoden alussa Sirpa Kähkönen mietti, osaako kirjoittaa vielä romaanin.

Kirjailijavuosia oli takana 35 ja kirjoja ilmestynyt 15. Edellisestä romaanista oli kolme vuotta: 36 uurnaa: väärässä olemisen historia oli voittanut Finlandia-palkinnon ja oli uran merkkiteos.

– 36 uurnan kirjoittaminen vei kaiken sanottavani ja energiani. Sen jälkeen en pystynyt edes miettimään uusia teoksia.

”Äidin kuolema tarkoitti, että jotkin asiat väliltämme jäivät lopullisesti selvittämättä.”

Kirjassa Sirpa yritti tehdä sovintoa kuolleen äitinsä kanssa. Äiti oli ollut vahinkolapselleen vaikea, arvaamaton, väkivaltainen, kylmä ja kaikesta huolimatta rakas.

– Äidin kuolema tarkoitti, että jotkin asiat väliltämme jäivät lopullisesti selvittämättä. Vaikeista asioistamme emme voineet puhua, mutta olimme loppuun asti yhteydessä.

Sirpa arvelee, että hänen äitisuhdettaan voi olla vaikea ymmärtää.

– Lapsi välittää myös väkivaltaisesta ja hankalasta vanhemmastaan niin kuin minäkin välitin. Kyllä äitikin jollain kipeän rakkauden kuviolla välitti minusta.

Siitä tytöstä, josta myöhemmin tuli hankala äiti, Sirpa halusi kirjoittaa.

Äidin kuoltua Sirpa sai äidin nuoruuden päiväkirjat. Niissä äiti oli tyttö unelmineen ennen 15-vuotiaana tapahtunutta liikenneonnettomuutta ja luonteen muuttanutta aivovammaa. 

Siitä tytöstä, josta myöhemmin tuli hankala äiti, Sirpa halusi kirjoittaa.

Sirpa koki, että 36 uurnaa -romaanin jälkeen hän oli vihdoin vapautunut kirjoittamisen velvollisuudesta.

– Koin täyttäneeni tehtävän, jonka sain äidiltäni ja isoisältäni. Heidän takiaan minun ei tarvitsisi enää kirjoittaa. Mietin jopa, onko kirjailijan työni tehty ja ehtisinkö olla vielä joku muu. Se oli vapauttava ajatus.

Tämä on ote ET-lehdessä 15/26 julkaistusta jutusta. Siinä Sirpa Kähkönen kertoo tiestään takaisin kirkkoon, suurista elämänmuutoksistaan ja sukunsa kipupisteistä. Tilaajana voit lukea koko jutun täältä. Jos et ole tilaaja, tutustu Digilehdet.fi-palveluun.