Tunsin itseni terveeksi jo pian infarktin jälkeen, Sikke Sumari sanoo. Toipumisessa tuli kuitenkin alkuviikkoina takapakkia.
Tunsin itseni terveeksi jo pian infarktin jälkeen, Sikke Sumari sanoo. Toipumisessa tuli kuitenkin alkuviikkoina takapakkia.

Sikke Sumarin kiireet loppuivat, kun sydäninfarkti iski äidin hautajaisissa. Se sai työtä rakastavan yrittäjän miettimään, mikä elämässä on tärkeää. Ainakin liikuntaa pitää harrastaa sydämelle sopivasti.

Sirkkaliisa, älä hosu.

Sen lauseen äiti sanoi usein tyttärelleen, joka nykyisin tunnetaan Sikke Sumarina.

Viime huhtikuussa, äidin hautajaispäivänä, kepeä lausahdus sai dramaattisen kaiun.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Takana oli hektinen kevät. Televisioammattilaisen, kokin ja keittokirjailijan elämä on usein projektien täyttämää: kirjan tekoa, televisiokuvauksia, julkisuushötäkkää ja kokkausryhmän luotsaamista Italiassa tai omalla tilalla Saarenmaalla. Eikä se Siken mielestä ole huono asia.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

”Äiti sairasti Alzheimerin tautia.”

– Minun luonteellani on hyvä, että töilläni on dead line, sillä kyllästyn herkästi. Hirveän mielelläni ryhdyn aina johonkin uuteen, ja sitten suuntaan katseen taas eteenpäin.

Keväällä Siken äiti kuoli 92-vuotiaana.

– Äidillä oli takana pitkä, hyvä elämä. Mutta hän sairasti Alzheimerin tautia, eikä hänen elämässään ollut enää pitkään aikaan ollut iloa. Kuolema oli pikemminkin helpotus kuin tuska, Sikke sanoo.

Hän hoiti hautajaisjärjestelyjä siskojensa kanssa, valitsi kukkia ja hautapaikkaa ja latautui musiikin ääressä kuten monesti ennenkin. Sillä mielen nollaamiseen Sikke tarvitsee kulttuuria. Se voi olla taidenäyttely, runo, balettia, teatteria tai vaikkapa jazzia. Muiden luovuus antaa voimaa, inspiroi ja puhdistaa.

”Jotakin tapahtui kirkossa, kun näin äidin kauniin arkun.”

– Hautajaisia valmisteltuani lähdin pianokonserttiin ja ajattelin siellä: ihanaa, saan vain olla ja kuunnella. Sillä tavalla tasapaino tuli päivään, hän kuvailee.

Sikke oli kirjoittanut muistotilaisuutta varten puheen. Hän oli suunnitellut kertovansa läsnäolijoille oman matkansa äidin kanssa pikkutytöstä alkaen. Kun hautajaispäivä Helsingissä koitti, kaikki ei ollutkaan kunnossa.

– Äidin hautajaistilanne oli minulle paljon raskaampi kuin mitä olisin voinut kuvitella. Jotakin tapahtui jo kirkossa, kun näin äidin kauniin arkun. Itkusta ei meinannut tulla loppua ollenkaan, Sikke kertoo.

Kun puheen pitämisen hetki läheni, Siken rintaa alkoi puristaa, eikä se hellittänyt. Niskaan nousi kylmä hiki.

”Sain saman tien lätkät, letkut ja morfiinit.”

Siken mies Tony soitti tutulle lääkärille, joka käski Sikkeä lähtemään lähellä olevan Meilahden sairaalan päivystykseen. Heti.

Siellä diagnosoitiin sydäninfarkti ja sepelvaltimotauti. Ne olivat täysi yllätys.

– Sain saman tien lätkät, letkut ja morfiinit, ja aika nopeasti pääsin toimenpiteeseen. Tunnekuohu varmasti laukaisi kohtauksen, mutta sydämestä kyllä löytyi pieni tukos ihan pienessä verisuonessa. Olin osastolla viisi päivää, Sikke kertoo.

Sikke käyttää puista soutulaitetta päivittäin.
Sikke käyttää puista soutulaitetta päivittäin.

Säännöllistä elämää

Riskitekijöitä ei ollut ollut nähtävissä. Ei verenpainetta, ei ylipainoa, ei diabetesta, ei liikunnan puutetta eikä varsinkaan huonoja ruokailutottumuksia.

Monipuolinen, lähellä kasvatettu ruoka ja säännölliset ruoka-ajat ovat asioita, joita Sikke oppi arvostamaan jo lapsena. Isä tuli töistä kello viisi, ja rintamamiestalossa Helsingin Jollaksessa syötiin päivällinen, jonka äiti oli tehnyt.

”Äidin ruoanlaittotaidon takia opin tunnistamaan hyvän ruoan.”

– Se oli aina hyvää. Lapsena sitä ei osannut ajatella, kun vertailukohtana oli vain kansakouluruokaa tyyliin puurokeittopuurokeittokaakao. Jälkikäteen olen ymmärtänyt, että äidin ruoanlaittotaidon takia opin tunnistamaan hyvän ruoan, Sikke sanoo.

Hänen mukaansa ruoasta pitää ennen kaikkea tulla tunne, että se on huolella ja rakkaudella valmistettua.

– Olen kaikkiruokainen, mutta uskon, että ihminen voi parhaiten, kun hän syö sitä, mikä lähellä kasvaa tai elää.

Siken pitkä työhistoria sisältää niin sisustussuunnittelijan, copywriterin, mallin, televisioammattilaisen kuin ravintoloitsijankin töitä. Vähitellen ruoka hivuttautui Siken elämässä yhä suurempaan osaan. Se kuljetti hänet lopulta myös Muhun saarelle Viron Saarenmaalle, jossa hän nykyisin asuu toukokuusta syyskuuhun. NamiNamaste-tilan kokkauskurssit ovat Siken leipätyö.

– Kaikki muu on vain kirsikoita kakun päällä tai juustoa leivällä. Niitä tulee ja menee.

Nukahda nyt, Sikke

Se ”kaikki muu” aiheuttaa kuitenkin väistämätöntä painetta. Kun kalenteri ja sähköposti huutavat punaisena, olisi äidin muistutus yhä tarpeen: Sirkkaliisa, älä hosu.

– Nykyisin tuota lausetta viljelee minun mieheni, ällöttävän rauhallisella äänellä, Sikke sanoo ja nauraa.

On löydettävä keinot tasapainottaa elämää.

– Minulle sopivat vastapainoksi rauhalliset asiat. Kaikki sellainen, missä en itse ole pääosassa.

”Unen tarve on muuttunut.”

Sikke oli jo ennen infarktia saanut huomata monien kliseiden pitävän paikkansa. Kuten sen, että uni on korvaamattoman tärkeää.

– Nuorena mallinhommissa saatoimme Köpiksen muotiviikoilla vetää päivät näytöksiä, tanssia diskossa pikkutunneille ja kahdeksalta mennä taas pokkana töihin. Eipä onnistuisi enää. Unen tarve on muuttunut tosi paljon.

Huonolla nukahtajalla keskeneräiset asiat alkavat herkästi pyöriä päässä, joten Sikke käy usein illalla läpi päivän tapahtumat ja miettii, josko niille voisi vielä tehdä jotakin.

Sänkyyn hän valitsee mahdollisimman tylsän äänikirjan. Tai turvautuu innovatiiviseen meditaatiomenetelmäänsä: kun aviomies kuorsaa, Sikke ryhtyy raivostumisen sijaan kuuntelemaan kuorsauksen sävyjä. Yllättäen puolison rohinaan saattaakin nukahtaa.

Tai jos pyöriessä on ehtinyt tulla nälkä, hän syö unilääkkeeksi banaanin ja juo kenties lasin piimää.

– Mutta siihen pitää uskoa, muuten se ei toimi. Sanon itselleni: ”Otin nyt tässä nämä unilääkkeet. Nukahda nyt, Sikke.”

”En ole sosiaalinen.”

Sydän laittaa rajoja

Sikke on aina yrittänyt mennä nukkumaan viimeistään puoliltaöin. Niin myös Muhussa, vaikka kesäsesonki olisi kuumimmillaan. Siellä hän lisäksi varastaa itselleen pieniä hengähdyshetkiä ulkosalla kahvikuppi kädessä, imee hiljaisuutta ja saaren ihanaa valoa.

– Et ehkä usko, mutta minä en ole sosiaalinen, hän tunnustaa.

– Olen yrittänyt suojella itseäni, etten olisi kahtatoista tuntia framilla. Olenkin sanonut henkilökunnalleni, että jos näette minut yksin pihalla kahvikuppi kädessä, älkää tulko silloin puhumaan.

”En osannut ajatella, että sydämelle pitäisi antaa aikaa toipua.”

Sydäninfarkti on pakottanut punnitsemaan, kuinka paljon työtä on hyväksi.

– Infarktin jälkeen tunsin itseni pian jo terveeksi. En ihan osannut ajatella, että sydän on saanut aikamoisen tällin ja sille pitäisi antaa aikaa toipua, Sikke sanoo.

Toipumisessa tuli siksi alkuviikkoina takapakkia. Piti piipahtaa uudelleen Meilahdessa tarkkailtavana.

”Ihminen on aika taipuvainen uskomaan lääkäriä ja ottamaan lääkkeensä.”

Sikke myöntää, että diagnoosi lääkityksineen tuntuu karmivalta.

– Esimerkiksi statiinien käytöstä ollaan maailmalla montaa mieltä. Mutta siinä vaiheessa, kun on käynyt läpi infarktin, ihminen on aika pieni ja taipuvainen uskomaan lääkäriä ja ottamaan lääkkeensä.

Muut lääkärin antamat elämänohjeet ovat sellaisia, joita Sikke muutenkin noudattaa.

– On vain skarpattava vielä. Liikuntaa haluan lisätä, sillä mikään ei ole sydämen kunnolle tärkeämpää kuin se, että sillä teetetään säännöllisesti töitä.

Sikke tekee tietokoneen ääressä töitä tasapainolaudalla seisten, jotta selkä pysyy kunnossa.
Sikke tekee tietokoneen ääressä töitä tasapainolaudalla seisten, jotta selkä pysyy kunnossa.

Koko ajan liikkeellä

Sikke oli jo lapsena liikunnallinen ja energinen.

– Minun pitää kuitenkin aina jotenkin motivoida itseni. Ilman itsekuria minusta tulisi sohvaperuna.

Itsekuri on sitä, että ei mene ikinä hissiin, vaikka asuu kuudennessa kerroksessa. Tai sitä, että kävelee joka paikkaan aina, kun se on mahdollista. Motivaatio taas voi olla vaikka sitä, että pitkän kävelyretken päässä odottaa palkintona kahvilan pulla.

”En minä kalorien takia kävele.”

– Sitten hankittu hyöty on tuhlattu ja ollaan taas nollassa, Sikke naureskelee.

– Mutta en minä kalorien takia kävele, vaan siksi, että elimistö pysyisi liikkeessä.

Melkein joka päivä Sikke myös soutaa puisella soutulaitteella. Se on niin kaunis, että pääsi Helsingin-kodin olohuoneen varusteeksi.

– Vedin sillä ensin puoli tuntia päivässä. Mutta sitten Max-poikani tuli yllyttämään, että mikset vedä joka kerta viisi minuuttia enemmän. Kiusankappale! Niin sitten päätin soutaa joka kerta kuusi kilometriä, ja yritän aina alittaa edellisen ajan, Maxin sanat takaraivossani.

Muhun kokkikurssien aikaan Sikke soutaa aamuisin sillä välin kun sämpylät paistuvat.

”En kaipaa oleilua.”

Kun pitää työstään, olisi kiusaus olla sen äärellä aamusta iltaan. Vaikka Sikke voisi ikänsä puolesta jäädä eläkkeelle, hän ei sitä haluaisi.

– Työ pitää minut virkeänä! En kaipaa oleilua. Rakastan energiaa, jota ihmiset tuovat elämääni, ja niitä hetkiä, kun saan olla keittiössäni kädet taikinassa. Mitä se minun kohdallani tarkoittaisi, jos jäisin eläkkeelle? Se tarkoittaisi, että pitäisi myydä Namaste, hän miettii.

– Kai töitä sitten on vähennettävä. On opittava sanomaan ei. Kaikkia tarjottuja tehtäviä ei tarvitse ottaa vastaan, vaikka tuntee itsensä terveeksi ja jaksavaksi.

Yksinkertaiset, hyvät asiat

Infarktiin asti Sikke oli välttynyt sairauksilta. Koska hänen vanhempi siskonsa kuoli joitakin vuosia sitten muistisairauteen, sairauden pelko vaivasi ajoittain myös Sikkeä.

– Välillä murehdin siskolleni Hannalle, että kun minä en muista mitään. Mutta hän lohduttaa sanoen, että sinähän et ole ikinä muistanut mitään!

Nopea unohtaminen on kenties osa hetkessä elämisen kykyä. Samoin kuin se, että Hanna-siskoa lainaten Sikke on ”teflonia”. Kurjat asiat eivät tartu.

”Äidin menettäminen on suurempi asia kuin osasin aavistaa.”

Sikke toteaa näiden ominaisuuksien olevan myötäsyntyisiä. Geenipankista peräisin.

– Infarktin jälkeen käsitän kuitenkin, että tunnemaailmassani on sellaisia lokeroita, joita en täysin tunne, ja että äidin menettäminen on suurempi asia kuin osasin aavistaa, hän sanoo.

Sikke sanoo yhä odottelevansa sitä kuuluisaa iän tuomaa viisautta.

– Sitä kyselee itseltään, olenko tehnyt mitään merkityksellistä. Helppo vastaus on lapset. Heidän läheisyytensä on minulle niin tärkeää, että jos olemme pitkään erossa, tunnen vajausta. Sikäli kuin tiedän, he ovat elämässään onnellisia, hän sanoo.

”Asiat, jotka tuottavat onnea, ovat hyvin yksinkertaisia.”

– Usein ajattelen ihmisiä, joilla on jokin uskomaton talentti, ja mietin, että olen itse kaukana heidän tekemisistään. Mutta sitten ajattelen, että hitsi vieköön, kyllähän ihmiset tykkäävät keittokirjoistani. Olen antanut heille sen ilon, Sikke miettii.

– Ja hyviä hetkiä telkkarin ääressä. Halutessaan saa vaikka haukkua minua. Sekin on vapauttavaa, hän sanoo ja nauraa.

– Lopulta asiat, jotka tuottavat onnea, ovat hyvin yksinkertaisia. Auringonlaskut. Tai vaikka se, että tuli tehtyä hyvä makaronilaatikko, ja lapset söivät sen hyvällä halulla.

Juttu on julkaistu ET Terveys -lehdessä 7/2018.

Lue myös:

 

Sikke Sumari

Syntynyt 1951 Kylmäkoskella.

Asuu talvet Helsingissä, kesät Muhun saarella Virossa.

Perhe Puoliso Tony Ilmoni, pojat Misko, Max ja Benjamin, irlanninterrieri Flynn.

Motto Carpe diem.

Sisältö jatkuu mainoksen alla