Olin vastikään vapaaehtoisjärjestön matkalla tapaamassa kummilapsia Senegalissa. Kaksitoistavuotias orpo kaunotar näki minut: kummitätinsä ensimmäistä kertaa. Hän katseli ja kosketteli minua, kuten minäkin häntä.

– Mikä tuo on, joka sinulla on päässä?

– Mikä, ei minulla ole mitään päässä?

– On sinulla tuo, vähän niin kuin punainen ja pitkä.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

– Ai tämä? Nämä ovat hiukseni. Miten niin? Eivät hiukset ole tuollaisia. Niitähän on niin paljon ja ovat pitkätkin?

Sitten niitä kokeiltiin. Hän sai tukistaa minua todisteeksi, että ne ovat kiinni päässäni. Sitten hän silitteli käsivarsiani pienillä sormillaan.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

– Mitä sinä olet laittanut ihollesi, että sinusta tuli tuon värinen?

– En ole laittanut mitään. Minä synnyin tällaisena.

– Siellä teillä Euroopassa, syntyykö teitä paljonkin tuollaisena? Olitko sinä heti, kun synnyit tuommoinen ja tuo juttu päässäsi?

– Aika moni meistä syntyy suunnilleen tällaisena.

– Jos minä sitten joskus tulen Eurooppaan, tuleeko minustakin tuon näköinen?

– Ei. Älä pelkää, pysyt yhtä kauniina kuin olet nytkin, vaikka tulisitkin.

"Älä pelkää, pysyt yhtä kauniina kuin olet nytkin."

Ajattelin mielessäni. Etiopiassa Addis Abeban arkeologisessa museossa aikanaan näkemääni esi-äitimme Lucyn luurankoa.

Suomalainen lehdistö ja sosiaalinen media toisinaan ahdistavat minua. Meiltä on kadonnut lähimmäisen käsite. Suomalaisista kaikkein kovaäänisin osa, on katsonut asiakseen valita lähimmäisensä. He haluavat joka aamu itse päättää: kuka on tänään minun lähimmäiseni. Kaikki muistavat ajatukset lähimmäisenrakkaudesta: on hyvä tehdä lähimmäiselle siten kuin haluaisi tehtävän itselleen. Se on usein epämukavaa ja hankalaakin.

Asiaa helpottaa, jos lähimmäisensä voi valita. Itse valittuja lähimmäisiä kutsutaan nykyään omiksi. Emme voi auttaa muita, kun on omiakin auttamatta. Omia voi tarpeen mukaan määrittää silmien, ihon ja hiusten värin tai äidinkielen ja syntymäpaikan mukaan.  On kiusallista, kun sanan lähimmäinen synonyymit Suomeksi ovat kanssaeläjä ja kanssaihminen. Siis hän, kenen kanssa jaamme tämän pieneksi käyneen maapallon. Sanassa ei ole pienintäkään viittausta ihmisen ulkonäköön, äidinkieleen saati syntymäpaikkaan eikä muuten edes rahatilanteeseen.

Emme voi auttaa muita, kun on omiakin auttamatta.

Meillä ei kenelläkään ole mahdollisuutta auttaa kaikkia. Jos minä näen tilanteen, jossa toinen on hengenvaarassa ja toinen on tiputtamassa kahvikupin maahan, minä ryntäisin sieppaamaan hengenvaarassa olevan turvaan ja korkeintaan pahoittelisin kahvikupin menetystä. Minulla on yksi kolikko ja edessä kaksi pyytävää kättä. Toisella kädellä on kuitenkin perusturva. Toinen käsi istuu sylissäni kysyen pienellä, lapsen äänellään.

– Meillä ei nyt ole koulussa enää ruokailua, kun sieltä on rahat loppu: kuolenko minä nyt nälkään?

Kyseinen kouluateria on tähänkin saakka ollut ainoa, jonka hiuksiani ihmettelevä pikkuprinsessa oli päivittäin saanut.

– Et kuole, lupaan pitää huolta, ettet kuole. Meillä on yhteinen isoäiti. Hänen nimensä oli Lucy. Lupasin Lucylle pitää sinusta huolta.

Sydänalaani puristaa, sillä sylissäni olevalle tytölle tämän voin luvata, mutta siitä hänen kanssaan samassa koululuokassa istuvasta toisesta lähimmäisestäni en ole niinkään varma.

Kuka?

5 x Liisa Väisänen

  1. Liisa Väisänen, FT, on symbolitutkija ja tietokirjailija, joka kolumnoi ET Terveys -lehden Vieraskynä-palstalla.

  2. 51 vuotta.

  3. Asuu Espanjassa.

  4. Aviomies, ei lapsia. 

  5. Mottoni on lainaus 500-luvulla eläneeltä Pyhältä Isidorolta: Kaikkien erehdysten äiti on tietämättömyys.

Elisabet

Kiitos Liisa ihanasta ja ajatuksia herättävästä kirjoituksesta. Juuri näin on meille käynyt. Valitsemme lähimmäisemme, vaikka kaikki ihmiset ovat lähimmäisiämme.

Sisältö jatkuu mainoksen alla